Author: SKTS

Olen osana väitöskirjaani tarkastellut Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua segregaatiosta ja pääkaupunkiseudun alueellisesta eriytymisestä vuosina 1995–2013. Vaikka Suomea ja muita Pohjoismaita on pidetty sosiaalisesti tasa-arvoisina ja niissä on toteutettu tätä tasa-arvoa tukevaa politiikkaa, ovat kysymykset segregaatiosta ja alueellisesta epätasa-arvosta nousseet poliittiselle agendalle. Julkisuudessa aiheeseen ovat tarttuneet niin toimittajat, tutkijat kuin poliitikotkin.

Kysymys tutkimuksen roolista on kiinnostava siksi, että asuinalueiden eriytyminen ja sosiaalinen eriarvoistuminen on maailmalla tunnustettu ongelma, johon yleensä viitataan segregaation käsitteellä. Termillä on kuvattu etenkin negatiivista kaupunkialueiden kehitystä, eikä se ole ollut kovin yleinen suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa tai julkisessa keskustelussa. Kuitenkin käsitteen voi katsoa vakiintuneen julkiseen keskusteluun viime aikoina.

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan perinne

Kaupungistumiseen ja asuinalueisiin liittyvä keskustelu virisi Helsingin Sanomien uutisoinnissa aikana, jolloin Suomi kärsi taloudellisen laman jälkimainingeista. Vuosina 1995–2003 yksittäisinä aiheina näkyivät etenkin lama, alueiden työttömyys ja tuloerot. Suomen – ja etenkin pääkaupunkiseudun – tilannetta verrattiin muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin ja ”Suomen mallia” pidettiin onnistuneena esimerkkinä kansainvälisten kokemusten valossa. Käytännössä tämä tarkoitti pieniä tuloeroja, hyvinvoinnin tasaisempaa jakautumista sekä tilannetta, jossa Suomeen ei ollut annettu kehittyä slummeja, jotka olivat ominaisia monille Euroopan suurkaupungeille.

Alueellista eriytymistä koskevaa uutisointia leimasi tietynlainen ongelmattomuus, vaikka esimerkiksi muuttoliike ja sen vaikutukset hoito-, koulu- ja terveyskeskuspaikkoihin sekä tätä kautta asuntojen hintoihin olivatkin esillä. Segregaatio-termiä käytettiin kuvaamaan muiden maiden ongelmallista tilannetta. Poikkeuksen tekivät 1990-luvun loppupuolella Helsingin ja pääkaupunkiseudun aluetta koskevat tutkimustulokset, joiden katsottiin viittaavan alueiden eriytymiseen. Aluksi näitäkin tuloksia tulkittiin lähinnä merkkeinä siitä, että sosiaalisia eroja tasaava politiikka toimi. Korkeintaan kyse oli haasteista, joiden ratkaisemiseksi nykyiset poliittiset toimenpiteet olivat riittäviä. Ilmassa leijui kuitenkin hienoinen huoli tulevaisuuden suunnasta.

Kiista kaupunkikehityksen suunnasta

Vuonna 2007 Helsingin Sanomat uutisoi kiistasta, joka näytti leimahtaneen muutaman tutkijan välille. Vastakkain olivat Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija Markku Lankinen sekä Helsingin yliopiston professorit Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen. Ensisijaisesti kysymys oli siitä, voitiinko Helsingissä puhua segregaatiota muistuttavasta kehityksestä. Kiinnostavaa on se, että kiista sai alkunsa Helsingin Sanomien kirjoittaessa julkaisemattomasta Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelista. Toisin sanoen Helsingin Sanomat asetti tutkijat vastakkain lehden sivuilla ennen kuin tieteellinen artikkeli oli julkaistu.

Tutkijoiden välinen kiista koski ensisijaisesti tutkimuksen tekemisen lähtökohtia, menetelmiä sekä tulkintoja. Niiden taustalla lepäsivät kuitenkin poliittisesti merkittävät kysymykset sosiaalisesta asuntotuotannosta sekä pääkaupunkiseudun kilpailukyvystä. Samoihin aikoihin Matti Vanhasen toinen hallitus lisäsi metropolipolitiikan hallitusohjelmaansa. Kiista tutkimusmenetelmistä ja tulosten tulkinnoista asettui osaksi poliittista keskustelua pääkaupunkiseudun yhdistymisestä.

Vaattovaaran ja Kortteisen analyysi keskittyi pienempään alueyksikkötasoon kuin mihin perinteisesti oli totuttu. He myös ottivat kantaa sosiaalisen sekoittamisen politiikkaan, jonka he katsoivat osaltaan luoneen alueellisen huono-osaisuuden keskittymistä. Tätä näkemystä kaikki keskustelijat eivät jakaneet ja osa kritisoi vahvasti tutkijoiden poliittisia kannanottoja (HS Mielipide 20.3.2007). Helsingin Sanomat vei omalta osaltaan keskustelua suuntaan, jossa alueellinen eriytyminen ja segregaatio nähtiin ensinnäkin tutkijoiden mielestä ongelmallisena, epävarmana ja tieteellisesti kiistanalaisena. Toiseksi, Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan (HS 12.3.2007) kantaa kiistaan todeten, että kehitys kulkee vääjäämättä kohti pääkaupunkiseudun yhdistymistä.

Tämä avasi poliittisille toimijoille tilaa myös välineellistää segregaatio omiin tarkoitusperiinsä. Pääkaupunkiseudun kaupunginjohtajat sekä asuntoministeri olivat huolissaan segregaatiokehityksen ”yllättävästä voimakkuudesta” ja siitä, että suurimmat ongelmat näyttivät keskittyneen metropolialueelle (HS Kaupunki 10.4.2011 ja HS Mielipide 13.4.2011). Tässä kehyksessä pääkaupunkiseudun muutokset rinnastuivat nyt niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joista keskustelun alkuvuosina nimenomaan oli haluttu erottua. Metropolialue nähtiin globaalina kilpailijana muiden metropolien rinnalla. Keskustelussa vilisivät sanat ”yhteinen tahtotila”, ”globaalit muutokset” sekä ”kilpailu”. Kilpailu merkitsi toisaalta koko metropolialueen kilpailukykyä, mutta myös pääkaupunkiseudun kuntien välistä kilpailua hyvistä veronmaksajista.

Kilpailukyvyn hinta: segregaatio koulujen ongelmana

Kun segregaatio oli poliittisella tasolla nostettu pääkaupunkiseudun hallinnalliseksi haasteeksi, siihen liittyvien kysymysten kirjo laajeni. Vuosina 2010–2013 huoli kohdistui erityisesti kouluihin, joissa segregaatiokehityksen todisteita olivat heikentyvät oppimistulokset alueilla, joissa oli paljon maahanmuuttajia sekä vuokrataloja. Koulujen tilanteesta oli toki esitetty mielipiteitä jo 2000-luvulta lähtien, mutta niiden yhdistyminen segregaatioon ja maahanmuuttokysymykseen lisääntyi vasta myöhemmin.

Sosioekonomisen eriytymisen aiheuttamaa kehämäistä heikentymistä näytti osin selittävän vapaa kouluvalinta, joka yhdistyi alueen maineeseen. Kouluja tarkasteltiin yhä enemmän niiden ”vetovoimaisuuden” kautta. Pääkirjoituksessa (HS 25.1.2012) vilahti kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta tuttu termi ”valkoinen pako”, ja osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että pääkaupunkiseudulle oli tietoisesti annettu muodostua alueita, joissa oli keskittymä maahanmuuttajia ja kaupungin vuokra-asuntoja. Tutkimuskirjallisuuden mukaan tästä seuraa kantaväestön poismuutto, joka entisestään kiihdyttää alueen kurjistumista. Samalla esiin nousi ongelmallinen kysymys siitä, sallitaanko koulujen väliset julkiset vertailut ja ”huonojen” alueiden nimeäminen vai tuotetaanko näin huonomaineisia alueita.

Koska aineistoni ei kata lokakuun 2013 jälkeen ilmestyneitä uutisointeja eikä mielipidekirjoituksia, voi vain todeta, että keskustelu tuskin on tyrehtynyt. Olen tässä esittänyt pintapuolisen raapaisun keskusteluun ja siihen, miten esimerkiksi tutkijoiden välinen kiista avasi tilaa poliittisille toimijoille. Alun perin kansainvälisten esimerkkien kautta tutuksi tullut segregaatio vakiintui suomalaiseen keskusteluun ajan myötä. Tämä johtui osin siitä, että tutkimustulokset olivat ristiriitaisia, mutta myös siitä, että itse käsite oli poliittisesti käyttökelpoinen.

26.08.2016

Terhi Esko

Keille ja miksi historiaa kirjoitetaan? Kuka käyttää historiaa ja mihin tehtävään historiankirjoittajia tarvitaan? Senaatti-kiinteistöt -liikelaitoksen vuonna 2011 julkaistulla, VTT Jari Hanskin kirjoittamalla historialla on käyttöä. Se antaa ajattelun aihetta arvioitaessa niitä taas kerran ajankohtaisia poliittisia tavoitteita, joiden mukaan olisi parempi myydä valtion omistamia yrityksiä ja laitoksia kuin hoitaa niitä yhteisesti.

Historiankirjoituksen kontekstit

Senaatti-kiinteistöjen historiakirjan viitekehys on epäselvä. Onko kyse valtionhallinnon historiasta, yrityshistoriasta vai rakentamisen historiasta?

Valtionhallinnon historiana teosta voi pitää siltä kannalta, että kirjan aikajänteestä valtaosa, 188 vuotta, koskee valtion rakennustointa, sen rahoitusta, organisaatiota ja henkilökuntaa. Vuonna 1811 perustetun Intendentinkonttorin toimintaa jatkoi vuodesta 1865 Yleisten rakennusten ylihallitus ja edelleen 1936 Rakennushallitus, josta 1995 tehtiin Valtion kiinteistölaitos-niminen tulosohjattu keskusvirasto. Se muutettiin liikelaitokseksi 1999 ja sai 2001 nimekseen Senaatti-kiinteistöt.

Yrityshistoriaksi kirjan tekee työn tilaaja, joka sen avulla juhlisti kaksitoistavuotista (1999–2011) liiketoimintaansa. Kirjaan liitetyllä rakennushallinnon historialla Senaatti-kiinteistöt halusi saada kokemuksen ja perinteiden patinaa, josta hyvin nuorelle liikelaitokselle ei ole ehtinyt kertyä mainittavasti näyttöjä. Historiakirja on elinkeinoelämän piirissä ollut tavallinen keino kohentaa yrityskuvaa.

Rakentamisen historiana kirja painottuu valtion rakennuttamisen edellytyksiin ja muotoihin. Aikajaksoina ovat hallinnolliset vaiheet. Rakennustehtäviä eri aikajaksoina esitellään luettelomaisesti muutamaa tarkemmin käsiteltyä kohdetta lukuunottamatta, eikä valtion rakennustoiminnan suhdetta maan rakentamisen kokonaisuuteen käsitellä. Kuvitusta hallitsevat rakennusten kuvat, valtaosin ilman käyttäjiä ja kaupunkiympäristöään.

Valtion rakennustoiminnan mieli

Valtio on aina rakentanut saadakseen toimintojensa tarvitsemia tiloja. Ruotsin vallan aikana oli kehitettävä uusia rakennustyyppejä laajenevalle valtionhallinnolle. Helsingin korottaminen pääkaupungiksi 1812 pian sen jälkeen kun palo oli tuhonnut kortteleittain kaupungin keskustaa toi edustavuuden aikaisempaa tärkeämmäksi tavoitteeksi. Monumentaalisesta hallintokeskuksesta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan julkisten instituutioiden ilmaisu, konkreettinen ja tunnistettava kiteytymä valtiosta. Senaatintori ja sen pietarilaista empirea edustaneet rakennukset osoittivat Suomen kuulumista länsimaiseen kulttuuriperinteeseen ja Venäjän imperiumiin. Itsenäistyminen ja sotien jälkeinen jälleenrakentaminen vahvistivat ajatusta julkisesta rakentamisesta keinona välittää suomalaisen identiteetin erityislaatua myös kansainvälisissä yhteyksissä.

Tätä puolta julkisesta rakentamisesta ei käsitellä kirjassa. Sen mukaan valtion rakentamisessa kyse on ollut valtion omistamien kiinteistöjen hankinnasta ja hoidosta. Kahden vuosisadan aikana ovat mullistuksia rakentamisen hallintoon aiheuttaneet niin teknologian, talouden, kuin tilojen käytön uudistukset, mutta kirjassa ne ovat jääneet satunnaisten mainintojen varaan. Kirjoittajan mukaan kuitenkaan tänä aikana viraston toimenkuvan ”perusluonne ei ole muuttunut” (s. 322). Yleistys on mahdollinen vain jos toimenkuva on käsitetty ahtaasti teknokraattiseksi. Historiankirjoituksen ulkopuolelle on samalla rajattu valtion rakennushallinnon yhteydet valtion ideaan, kansalaisyhteisön toimintoihin ja rakennusperinnön merkitykseen kansallisen identiteetin muodostamisessa.

Liikelaitoksen perustaminen merkitsi ratkaisevaa käännetta Suomen rakennushallinnon historiassa. Poliittisena esikuvana valtion omaisuuden yksityistämiseksi ja virastojen muuttamiseksi liikelaitoksiksi oli Britannian Margaret Thatcherin hallitus. Se yksityisti 1980-luvulta alkaen yli 50 valtion omistamaa yhtiötä ja laitosta erityisesti liikenteen ja energiahuollon piiristä. Perusteluissaan Thatcherin hallitus painotti taloudellista tuottavuutta, mutta yhtä tärkeää sille oli poliittinen linjan muutos valtion ohjaamista laitoksista yksityisyrityksiksi.

Yksityistämispolitiikasta otettiin mallia myös Suomessa. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen merkitsi päiväkirjaansa 1993 taistelevansa Valtioneuvostossa kiinteistölaitoksen perustamiseksi. Se onnistui: liikelaitos syntyi.

Uuden yksikön tehtävä oli selkeä, sen oli toimittava liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti. Sille asetettiin myös taloudellisia tulostavoitteita. Muita toimintaperiaatteita ei Senaatti-kiinteistöjä varten räätälöidyssä laissa mainita. Ei siis tehtävää, jonka mukaan laitoksen pitäisi tukea Suomen kansainvälistä identiteettiä, turvata rakennetun kulttuuriperinnön jatkuvuutta tai säilyttää julkisten rakennusten yhteisöllisiä merkityksiä kaupunkikuvassa, puhumattakaan toimimisesta laadukkaan rakennustavan edelläkävijänä ja yhteiskunnan kokonaishyödyn edistäjänä. Nämä periaatteet olivat kuuluneet lakkautetun Rakennushallituksen tavoitteisiin.

Yrityshistorian rajoitukset

Reunaehdoiltaan yrityshistoria poikkeaa ratkaisevasti valtionhallinnon historiankirjoituksesta. Jo asiakirjojen luonteessa on eroja. Valtionhallinnon asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia ja saatavissa julkisissa arkistoissa. Yrityksen asiakirjat sitä vastoin ovat yksityisiä, lähtökohtaisesti salassa pidettäviä. Yrityksen vallassa on rajata, mitkä dokumentit tutkija saa käyttöönsä. Senaatti-kiinteistöt -kirjan käsittelemän yhteisön dokumenteista vain osa on julkista aineistoa.

Ammattihistorioitsijan valitseminen työn tekijäksi on tilaajalle ja Senaatti-kiinteistöjen historiakirjalle ansioksi. Viitejärjestelmä, lähdeluettelo ja tekstiin liittyvät taulukot kertovat tieteellisestä tutkimuksesta. Tarkempi lukeminen osoittaa lähdeviitteisiin sisältyvän laajasti matrikkelityyppistä aineistoa, jonka esittäminen erillisenä liitteenä olisi osoittanut selvemmin teoksen varsinaisen lähdeperustan ja painotukset. Lähdekirjallisuudesta noin 40 % on matrikkelilähteitä. Muista teksteistä tärkeitä ovat olleet ennen vuotta 1960 koskevalta ajanjaksolta Suomen Rakennushallinto 1811–1961 –teoksen kirjoitukset sekä 1990-luvulta nykypäivään ulottuvalta ajanjaksolta Arkkitehti-lehti ja vastaavat, lähinnä arkkitehtien omien suunnitelmiensa esittelyihin perustuvat julkaisut, mitä voi arvostella lähdepohjan yksipuolisuudesta ja lähdekritiikin puuttumisesta. Lähdeaineistoa on toki saatu Rakennushallinnon omista arkistoista.

Ulkoasu kertoo tavoitellusta kohdeyleisöstä. Juhlakirjassa on suuria monivärikuvia, näyttävä taitto, paksu kiiltävä painopaperi ja viimeistelty painotyö. Valtioneuvoston linnan pitkästä, 1970-luvulta 1990-luvulle kestäneen korjaushankkeen urakoista vastanneiden rakennusliikkeiden ja liikelaitosvaiheen eri hankkeiden arkkitehtuuritoimistojen (mutta ei rakennusurakoitsijoiden) nimeäminen on yritysyhteistyön mainosta, jonka paikka ei ole historian tutkimuksessa.

Yrityshistorioiden osoitteina ovat myös yrityksen tulokseen vaikuttavat asiakkaat, sijoittajat ja päättäjistä koostuva toimintaympäristö. Historiankirjoitus voi vahvistaa yrityksen merkityksiä, mutta se voi myös vahingoittaa liiketoimintaa. Tämän estämiseksi yrityksen (ja sen nykyisen yritysjohdon) intressissä on kontrolloida niin tutkijan käyttöön annettavia dokumentteja kuin hänen työnsä tulosten julkistamista. Jännitteistä historiantutkijan ja tilaajan välillä voi lehdistä lukea tilaajan päätöksinä olla julkistamatta valmistunutta yrityshistoriaa. Ulkopuolisten on vaikea arvioida rajoitteiden vaikutuksia. Senaatti-kiinteistöjen historiakirjan osalta jotain voi päätellä kriitiikittömyydestä koskien erityisesti sen liikelaitosvaihetta.

Yhteiskuntahistorian näkökulma

Liikelaitoksen perustamisessa oli kyse yhteiskunnallisen muutoksen nivelkohdasta. Sen yhteydet eivät rajoittuneet valtion rakennustoimintaan. Ne liittyivät oleellisesti 1990-luvulla Suomessa vahvistuneeseen yleisempään poliittiseen tavoitteeseen muuttaa julkinen rakennustoiminta periaatteiltaan lähemmäksi yksityisen elinkeinoelämän toimintamuotoja. Liikelaitostaminen oli sen yksi, mutta ei ainoa versio. Se näkyi myös kaupunkien hallinnossa. Kun Helsinki 1990-luvulla muutti vuosisadan alusta sovelletun linjauksensa olla luovuttamatta kaupungin omistamaa rakennusmaata muuta kuin vuokra- tai maanvaihtosopimuksin ja ryhtyi keräämään tonttien myyntituloja, se luovutti samalla valtaansa päättää maankäytöstä tulevina vuosikymmeninä. Senaatti-kiinteistöjen liikelaitosmuoto kaventaa valtion ja kansalaisten valtaa.

Senaatti-kiinteistöjen yhteiskunnallisia vaikutuksia kirjassa ei käsitellä. Esimerkiksi kaupunkirakentamiselle ja yliopistojen toiminnalle liikelaitostamisella on kuitenkin ollut valtava merkitys. Entisten kasarmialueiden uudet käytöt ovat muuttaneet kaupunkien toiminnallista rakennetta. Yliopistorakentamisessa Senaatti-kiinteistöillä on kaksoisrooli: asiantuntijalaitoksena se voi määritellä omistamiensa kiinteistöjen uudistustarpeen ja tuottotavoite antaa sille velvoitteen uudistaa kiinteistöjään tulojen maksimoimiseksi. Tämän seurauksena liikelaitos on voinut uudistaa yliopistojen tiloja etuajassa ja korkean standardin mukaan ja periä sen jälkeen korkeampaa markkinavuokraa, mikä on johtanut yliopistojen vuokramenojen osuuden kasvamiseen ja pienentänyt merkittävästi mm. opetukseen käytettäviä varoja, kuten tiedän tapahtuneen useammassa yliopistossa.

Tilojen rakentaminen voi liikelaitokselle olla tuloksen kannalta perusteltua, mutta ovatko yliviritetyt tilat Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeämpiä kuin korkeatasoinen ja monialainen yliopisto-opetus? Senaatti-kiinteistöjen intressissä on myös työllistää henkilökuntaansa mm. hankevalmistelulla silloinkin kun hitaampi uudistusvauhti voisi olla yliopistojen vaikeassa taloustilanteessa järkevämpää. Yhteiskunnalliset arviot liikelaitosmallin laajemmista vaikutuksista, myös historiallisesti, odottavat tutkijoitaan.

Historian käyttöä ja väärinkäyttöä

Historioitsijat kuvaavat ja analysoivat menneisyyttä koskevia jälkiä ja muodostavat niiden avulla tulkintoja tulevaisuuden ohjaamista varten. Kansallisia historioita ovat niin kansalaiset kuin päättäjätkin eri aikoina käyttäneet – ja väärinkäyttäneet – välineinä milloin kansallisten etujen puolustamiseen, milloin rajatumpien yhteisöjen poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. Historian tutkimuksen perinne, jonka mukaan jokainen aika kirjoittaa historiaa uudelleen, on antanut vahvan pohjan arvioida yhä uudelleen aikaisempia historioita uusien tutkimuskysymysten, dokumenttien ja menetelmien avulla. Siinä missä kansallisen historiankirjoituksen tavoitteena on syvällinen ymmärrys yhteiskunnasta ja sen muutosprosesseista, ovat yrityshistorioiden tavoitteet yleensä rajoittuneet yrityksen omiin välittömiin taloudellisiin ja organisatorisiin intresseihin.

Senaatti-kiinteistöjen tavoitteena on kirjan avulla kuvata oman toimintansa onnistumista. Kirjan alaotsikoksi valittu muoto ”Senaatti-kiinteistöjen historia 1811–2011”, jossa kaksitoistavuotiaalle tilaajayhteisölle on luotu kahden vuosisadan pituinen menneisyys, on harhaanjohtava. Valtion rakennushallinnon historian pitkä kaari vuodesta 1811 oli 1990-luvulle saakka toisenlaisen yhteisön ja toisenlaisten toimintatapojen aikaa. Käyttämällä historiaa eli liimaamalla valtion rakennushallinnon pitkä historia oman lyhyen toiminta-aikansa jatkeeksi, Senaatti-kiinteistöt on pyrkinyt legitimoimaan tehtäväänsä ja vahvistamaan imagoaan. Historiaa on käytetty kiillottamaan yrityskuvaa.

Kokonaisuutena Jari Hanskin kirjoittama kirja on tutustumisen arvoinen. Epätasaisuudestaan huolimatta kirja valottaa monipuolisesti julkista rakennustoimintaa ja kaupunkien merkkirakennusten taustoja eri aikoina. Valtion rakennushallinnon historian kautta avautuu uudenlaisia näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan vaiheisiin.

12.7.2016

Anja Kervanto Nevanlinna

Jari Hanski: Hyödyllistä ja kaunistavaa. Senaatti-kiinteistöjen historia 1811–2011. Helsinki, 2011. 371 s., kuv.