Author: SKTS

Kävin joitakin viikkoja sitten Jätkäsaaren infokeskuksessa, jossa kuulin esityksen Helsinkiin suunnitteilla olevista uusista asuinalueista. Kantakaupungin entisten merellisten teollisuusalueiden lisäksi asuinalueita nousee muun muassa Pohjois-Helsinkiin ja entisen Sipoon alueelle. Myös olemassa olevia asuinalueita tullaan täydennysrakentamaan. Helsingissä rakennetaankin nyt enemmän kuin suurina lähiörakentamisen vuosina tai sata vuotta sitten, jolloin tiiviisti rakennetut Kallion ja Töölön asuinalueet syntyivät.

Helsinkiin lähivuosina tai ainakin lähivuosikymmeninä tulevista uusista asuinalueista on olemassa hienot suunnitelmat, joita kaupungin edustaja esitteli tilaisuudessa aidosti innostuneena. Esittelystä päällimmäisenä mieleen jäi uuden kaupunkiasumisen urbaanin luonteen korostaminen hankkeen kuin hankkeen kohdalla. Selatessani myöhemmin kaupungin ylläpitämiä verkkosivuja huomasin saman urbaanin (yli)korostamisen. Tulevan Jätkäsaaren slogan ”Urbaania kaupunkielämää meren äärellä”, Kalasataman ”Kulttuuria ja elämää kantakaupungin kainalossa” ja Kruunuvuorenrannan ”Kaupunkimaista asumista vartin päässä keskustasta” luovat jo hieman kuluneita mielikuvia kahviloista ja vilkkaista asukkaiden kohtaamispaikoista.

Herää kysymys voiko kantakaupunkia olla alue, jolla ei ole menneisyyttä asuinalueena? Onko sijainti riittävä kriteeri, jolla aikaansaadaan kantakaupunkielämää? 1990-luvulla rakennettu Ruoholahti todistaa, että uusia kantakaupungin asuinalueita on mahdollista synnyttää onnistuneesti. Ruoholahti mielletään osaksi kantakaupunkia ja on kaiken lisäksi elinvoimainen alue, jossa asukkaat viihtyvät. Suunnittelijat tosin yhä harmittelevat laman aikana säästösyistä tehtyjä kompromisseja ja edullisia ratkaisuja. Yksi näistä on Ruoholahden liian yhtenäinen vaalea yleissävy, joka nykysuunnittelijoiden mielestä luo alueelle lähiömäistä vaikutelmaa. Lähiömäisyys tuntuukin olevan ominaisuus mitä tulee kaikin voimin välttää nykyisessä kaupunkisuunnittelussa.

Helsinkiin tulevan uuden asumisen kaupunkimaisuus ei ole liitetty vain Jätkäsaareen ja Kalasatamaan. Malmin rajalle tulevaa Alppikylää ja Jakomäen viereen nousevaa Ormuspeltoa mainostetaan sanoilla ”Kaupunkitaloja urbaaniin ympäristöön”. Espoon ja Vantaan rajalle lähitulevaisuudessa nousevia ”virkeitä kaupunkikyliä” taas rakennetaan ”tiiviisti ja urbaanisti”. Sotienjälkeisen suomalaisen kaupunkisuunnittelun ylpeys, metsälähiö, ei enää kelpaa asumisen malliksi. Lähiö-sanaakaan ei kaupungin esittelysivuilta löydy edes 1960-luvun Myllypuron tulevaa rakentamista esittelevistä teksteistä. Kun lähiöiden kulta-aikana sotien jälkeen korostettiin asumisen luonnonläheisyyttä, pakoa kivikaupungista, on tämän päivän Myllypuro liikunnan ja hyvinvointipalveluiden kaupunginosa, josta on vain ”Kivenheitto Kehälle”.

Sama lähiö-sanan vieroksuminen näkyy myös Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston vanhojen asuinalueiden perusparannushankkeessa, joka on nimetty Esikaupunkien renessanssiksi. Mukana on 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja alueita, joita vielä vähän aikaa sitten kutsuttiin lähiöiksi, kuten Laajasaloa tai Kontulaa. Nyt en löytänyt sanaa koko hankekuvauksesta. Kaupungilla on käynnissä myös Lähiöprojekti –niminen hanke, joka alkoi jo vuonna 1996, aikana jolloin sanaa sopi vielä käyttää. Muutama vuosi sitten alkaneen toimintakauden ohjelmaa määritellään jo ajan henkeen sopivasti tunnuslauseella ”Lähiöistä kaupunginosiksi, joissa tapahtuu”.

Uutta suunnittelua vahvistetaan myös uutta retoriikkaa käyttämällä ja luomalla ajan henkeen sopivia mielikuvia. Nimet ovat vain nimiä, joten onko sillä suurta väliä ollaanko lähiössä vai kaupunkikylässä? Urbaani kaupunkimaisuus tuntuu kuuluvan nykysuunnittelun suosikkiretoriikkaan ja lähiö-mielikuva on jotain vältettävää. Mutta mitä tapahtuu kun aikakausi ja ideaalit vaihtuvat, tuleeko kaupunkimaisuus yhdistymään kliseenä yhden aikakauden rakentamiseen? Käytetäänkö urbaani- sanakin loppuun?

19.9.2011
Katri Lento

• 

• 

Kevätkesän Pariisista löytyi kiinnostava näyttely, Dans l’intimité des frères Caillebotte, peintre et photographe (Caillebotte-veljesten yksityiselämä), joka toi Caillebotte-veljesten kuvat ensi kertaa yhdessä yleisön ulottuville. Gustave Caillebotte (1848 – 1894) maalasi ja Martial Caillebotte (1853 – 1919) valokuvasi 1800-luvun lopun nopeasti muuttuvaa Pariisin kaupunkikuvaa. Gustave C. oli koulutukseltaan juristi, osallistui Ranskan-Saksan sotaan 1870-luvun alussa, mutta omistautui sen jälkeen maalaamiselle ja käytti varojaan tukeakseen köyhempiä taiteilijoita. Martial C. oli pianisti ja säveltäjä, mutta hänen intohimonsa oli valokuvaus.

Kummallekin Pariisi merkitsi urbaania elämäntapaa, teknistä edistystä ja kansalaisten vapautta: modernia pääkaupunkia. Napoléon III:n ja Pariisin prefektin paroni Haussmannin toimenpiteet 1850-luvulta 1870-luvulle toivat kaupunkilaisille leveitä puiden reunustamia pääkatuja, rautatieasemia yhdistävän kehäradan, suuret kaupunkipuistot sekä hygieniaa parantavan vesi- ja viemäröintiverkoston. Bulevardeja pitkin ja niiden varrelle rakennettujen porvarishuoneistojen parvekkeilta avautui uudenlaisia näköaloja katumaisemaan ja sen elämään. Niitä Caillebotten veljeksetkin kuvasivat. Boulevard Haussmannin liikennesaareke, Oopperatalon risteyksen liikennettä tai hiirenkorvilla oleva puistokadun puu, kaikki yläviistosta, sateenvarjot ja kiiltävät katukivet Rue de Paris’n kaupunkikuvassa tai uuden aikakauden modernit liikennemuodot ja rautatiesillat valtavine mittasuhteineen – kuviin piirtyi Pariisi, jonka osia voi löytää kaupunkimaisemasta vieläkin, pitkälle toista vuosisataa myöhemmin.

Gustave Caillebotten teokset vertautuvat sekä aihepiireiltään että laadultaan aikalaisten töihin, sellaisiin kuin Édouard Manet’n Parveke (1869), Edgar Degas’n Concorde-aukio (1875), Pierre-Auguste Renoir’in Moulin de la Galetten tanssiaiset (1876) ja Claude Monet’n Eurooppa-silta, Saint-Lazaren asema (1877). Caillebottea ei kuitenkaan pitkään aikaan luettu kuuluvaksi ranskalaisen maalaustaiteen keskeiseen historiaan, koska hänen ei vaurautensa vuoksi tarvinnut myydä teoksiaan. Suuri yleisö pääsi näkemään niitä vasta 1950-luvulla kun omaiset alkoivat tarjota niitä yksityiskokoelmistaan, ostajina erityisesti yhdysvaltalaiset museot. Martial Caillebotten kaupunkivalokuvia, joita voisi verrata esimerkiksi Pariisin kaupungin historiatoimikunnan Charles Marvilleltä tilaamiin, modernisaatiota tallentaneisiin valokuviin 1860- ja 1870-luvuilla tai Édouard Atgetin vuosisadanvaihteen valokuviin, ei ole laajalti tunnettu aikaisemmin.

Näyttelyn hienot rinnastukset, joihin sisältyi myös kuvia Caillebotten kotielämästä, heidän maaseutuhuvilastaan, puutarhasta ja veneilystä, kertoivat monipuolisesti siitä, millaisena Haussmannin Pariisin porvaristo kuvasi omaa maailmaansa. Kokonaisuus oli antoisa ja omaperäinen. Maalausten ja valokuvien pareista syntyi kolmas ulottuvuus, jossa maalausten värit, lämmin tunnelma ja läheisyys, jopa intiimi yksityisyys, limittyivät valokuvien optisesti tarkkaan mutta etäännytetympään konkretiaan. Kuvaparien dialogi kertoi 1800-luvun jälkipuolen Pariisista enemmän kuin kumpikaan yksin. Bulevardeja pitkin avautui perspektiivejä kauemmaksi, tulevaisuuteen.

Nyt näyttely on suljettu, mutta siihen voi vielä tutustua kuvina: http://www.culturespaces-minisite.com/caillebotte/

Linkistä avautuvan sivun vasemmasta alakulmasta (Le parcours) pääsee näyttelyn eri teemoihin sekä kymmeniin maalauksiin ja valokuviin. Uusia kuvasarjoja avautuu yksittäisten kuvien sivuilta. Englanninkielinen esittely löytyy täältä: http://www.musee-jacquemart-andre.com/en/jacquemart/177-events/?displayType=DetailALaUne&eventId=606

Jacquemart-André-museon miljöö soveltui erityisen hyvin Caillebotte’ien kuvien esittelyyn. Vuonna 1875 valmistuneen hienostuneen ja kauniisti säilytetyn kaupunkitalon rakennutti Ranskan vaikutusvaltaisimpiin perheisiin kuulunut, Saksan-Ranskan sotaan osallistunut, sotilasuransa ja kansanedustajan tehtävänsä päättänyt pankkiiri ja taiteen keräilijä Édouard André, joka myöhemmin avioitui taidemaalari Nélie Jacquemart’n kanssa. Kaupunkitalon sijainti boulevard Haussmannin varrella korosti taloudellisen vallan ja vauraiden perheiden elämäntapojen merkitystä suurkaupungin modernisoinnissa 1800-luvun lopulla.

Pariisia reunustavissa pikkukaupungeissa on myös kiinnostavia museoita. Suomalainen askelkivi on Alvar Aallon suunnitelman pohjalta rakennettu yksityishuvila Maison Louis Carré Pariisin länsipuolella Rambouillet’n lähellä. Louis Carré (1897–1977) oli galleristi ja taidekauppias, jonka toiminta kietoutui modernin taiteen historiaan hieman samalla tavalla kuin Édouard Andrén omana aikanaan. Sekä André että Carré keräsivät ja esittelivät taidetta. Korttelin päässä Jacquemart-André-museosta sijaitsi Louis Carrén toimisto, jonne hän matkusti autollaan päivittäin huvilaltaan. Huvilan arkkitehtoninen kokonaisuus on vuonna 1996 määritetty historialliseksi monumentiksi, suojelukohteeksi. Suomen Kulttuurirahasto osti kiinteistön 2006; se on nyt avoinna yleisölle museona.

Yksityistalo Maison Louis Carré kaikkine detaljeineen on puhdaslinjaista Aallon arkkitehtuuria, samanlainen kuin kuvissa vastavalmistuneena vuonna 1959. Taloa kehystävältä suurelta tontilta avautui aikanaan lavea laaksomaisema. Nyt valtavat puut katkaisivat näkymän; oli vain talo, ruohopeitteinen geometrisesti pengerretty maasto ja puusto tontin reunoilla, kuin toisinto pienoismallista mittakaavassa 1:1. Vaikutelma vahvistui sisätiloissa, joissa oli esillä joitakin rakennusta varten erityisesti suunniteltuja kalusteita ja valaisimia, osin prototyyppejä, sekä muuta alkuperäistä irtaimistoa. Työhuoneen kirjojen kerrottiin olevan Louis Carrén jäljiltä ennallaan, muutamia valokuvia oli esillä ja makuuhuoneiden vaatekaapeista löytyi Carré-puolisoiden aitoja vaatekertoja, mutta kodilta talo ei enää vaikuttanut.

Olen käynyt talossa aikaisemmin, 26 vuotta sitten, kun Louis Carrén leski vielä asui siellä. Muistikuvissani suuret maalaukset, ehkä Fernand Léger’n ja Pablo Picasson, hallitsivat keskeistä hallitilaa ja siitä laajenevaa olohuonetta. Aalto loi arkkitehtonisin keinoin tiloja taideteoksille ja niistä nauttimiselle. Kun teokset nyt puuttuivat, puuttui samalla keskeinen konteksti, josta rakennuksen arkkitehtuuria tulisi arvioida. Vaatimattomilla voimavaroilla toimivassa museossa ei tietenkään voi esitellä aitoja picassoja, mutta hyvät värikopiot riittäisivät suunnitellun ja alkuperäistä lähenevän tunnelman tavoittamiseksi. Kertooko Maison Louis Carrén nykytila siitä, millaisena rakennuksen säilyttämisestä huolta kantaneet suomalaiset arkkitehdit ja arkkitehtuuria harrastavat vallankäyttäjät haluavat arkkitehtuuria esitellä? Nyt museo on dokumentti vain maailmankuulun arkkitehdin intentioiden toteutumisesta, ei siitä elämästä, jota varten arkkitehti talon suunnitteli ja joka viime kädessä mittaa arkkitehtuurin arvoja ja merkityksiä.

Vastapäätä, saman kylätien varrella on Aalto-kohdetta paljon kuuluisampi rakennus, Jean Monnet’n koti, alkujaan maatilaan kuulunut olkikattoinen maalaistalo puutarhan keskellä. Kahden talon läheisyys ei ole sattuma: asuessaan Luxembourgissa Monnet oli vuokrannut talonsa pariksi vuodeksi Carrélle ja ehdottanut hänelle lähipeltojen ostamista oman talon paikaksi. Jean Monnet (1888–1979) oli jo Pariisin rauhankokouksessa 1919 ollut Ranskan kauppa- ja teollisuusministerin avustaja ja sen jälkeen perustetun, YK:n edeltäjän Kansainliiton varapääsihteeri. Hän oli 1950 pääarkkitehti myös ns. Schuman-suunnitelmassa, josta syntyi Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Ranskan ja Saksan keskinäisen epäluulon torjunut Euroopan rauhanomaisen kehityksen turvannut liitto, EU:n edeltäjä. Monnet asui tässä kodissaan vuodesta 1945 kuolemaansa saakka ja siellä hän yhteistyökumppaneineen loi Euroopan unionin perustan.

Monnet’n talo muodosti hienon kokonaisuuden, jolla oli samanaikaisesti erityisen julkinen ulottuvuus osana yhteistä eurooppalaista historiaamme ja yksityinen ulottuvuus modernin Euroopan vaikuttajan kotina. Monnet’n elämäntyö ja hänen perhe-elämänsä olivat tiloissa läsnä sivupöydillä, kirjahyllyissä ja seinillä valokuvissa tyttäristä ja maailmankuuluista poliitikoista, kehystettyinä kirjeinä, jotka liittyivät Euroopan yhteisön perustajien kanssakäymiseen, ja kopioina virallisista yhteistyösopimusasiakirjoista. Vanhan talon alakerran oleskelutilat avautuivat useampien suurten ranskalaisten lasioviparien kautta puutarhaan. Tunnelma talossa oli kodikas ja intiimi. Vaikka arkkitehtuuri ei ole nimekkään suunnittelijan työtä, rakennus ei vaikuttanut paikalta, jonka ominaisuudet olisivat olleet yhdentekeviä siellä tapahtuville ajatuksille, keskusteluille ja tapaamisille. Monnet’n talossa oli helppo ymmärtää, että sen erityinen ilmapiiri oli tarjonnut otollisen ympäristön koko Euroopan yhteistä tulevaisuutta koskeneille keskusteluille.

Carrén talo muistutti modernia veistosta puiston keskellä tai nykyajan linnaketta, jonka ulkoseinät sekä vartioivat sisätiloja että piirsivät niiden rajat ulkotiloihin määrätietoisesti ja ehdottomasti. Siinä missä Carrén talo seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään sulkeutuneena ja etäällä kylän elämästä, Monnet’n talo ulottui pienen kadun reunaan ja avautui maisemaansa vapaasti. Monnet’n talon sisätilat ja taloon kiinni kasvanut vehmas puutarha sulautuivat toisiinsa eikä niiden välinen raja enää erottunut, ei ainakaan sinä hehkuvana kevätkesän päivänä kun vierailin siellä. Ajattelin Monnet’n kaukonäköistä visiota yhtenevistä tavoitteista ja keskusteluja niiden saavuttamiseksi. Ajattelin yhteistä Eurooppaa, jonka rajat ovat vähitellen katoamassa.

4.9.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Järvimaisema, lämpiävän saunan tuoksu ja juhannuskokon virittämisen yhteisöllinen projekti. Tai hyttysten hätistely, kastunut kokko ja ulkohuussia kammoksuva jälkikasvu. Kummin päin tahansa, viime juhannuksena perheemme päätti valita toisin. Valitsimme kaupunkijuhannuksen Tampereella. Viritimme pallogrillin ja levitimme viltin kotipihaan. Oli oudon hiljaista, mitä nyt vastapäisestä ikäihmisten palvelutalosta raikui juhannusvalssi. Ihmettelimme tyhjiä katuja ja puistoja sekä lähes autiota kaupungin uimarantaa. Emme kohdanneet yhtään kännistä räyhäporukkaa. Poikkesimme ystävien siirtolapuutarhamökillä ja sadekuuron sattuessa pakenimme sisälle katselemaan leffaa. Tämä oli oikein hyvä juhannus.

Kieltämättä lapsiperheen näkövinkkelistä mukavuudenhalu on kaupunkijuhannuksen viehätyksen taustalla merkittävä tekijä – tiskit pesee kone, eikä kenenkään tarvitse viettää yötänsä ötökkäjahdissa. Mutta kaupunkijuhannuksessa viehättää toinenkin asia: juhannuksena kaupunki näyttää epätyypilliset puolensa, ja on virkistävää nähdä tuttu paikka uusin silmin. Samalla kaupungin ja maaseudun stereotyyppiset roolit asettuvat uudelleen arvioitaviksi. Kaupunki- ja maaseutututkijoiden havainto siitä, että on mahdotonta tehdä kategorista rajanvetoa kaupungin ja maaseudun välille konkretisoituu juhannuksena. Samoin tulee näkyväksi se, että on olemassa yhtä aikaa monia kaupunkeja – eri kaupunkilaisten ryhmille, mutta myös esimerkiksi vuodenkierron eri aikoina. Kanssakaupunkilaisista autiota kaupunkia voi myös ottaa tilana haltuun totutusta poikkeavalla tavalla.

Turisteille juhannus on varmasti hämmentävää aikaa missä tahansa suomalaisessa kaupungissa, eritoten Helsingissä. Kuinkahan moni matkailija poistuu maasta tuumien, että Helsinki on puolityhjä hallinto- ja paraatikaupunki, vähän niin kuin pahamaineinen Pjongjang?

Juhannuksella luonnon helmassa on pitkät perinteet. Aavasaksalle kerääntyi jo varhain suomalaisia ja myös ulkomaalaisia turisteja yötöntä yötä ihastelemaan. Mutta ei se kaupunkijuhannuskaan pelkästään tuore ilmiö ole. Vaikka urbaanin Turun 1600-luvun puolivälissä voi tuskin parhaalla tahdollakaan sanoa ulottuneen Kupittaalle asti, on hauska palauttaa mieliin ruotsalaisen Petrus Magnus Gylleniuksen päiväkirjamerkintä vuodelta 1649. Kirjoittajan mukaan turkulainen nuoriso kokoontui juhannuksen viettoon – leikkimään ja kisailemaan tulien ympärille viranomaisen kieltoja uhmaten – Kupittaalle Pyhän Johanneksen lähteelle.

Juhannus on yöttömän yön juhla, niin maalla kuin kaupungissa. Tänä vuonna perheeni laajentaa kaupunkijuhannuksen horisonttia Hyvinkäälle. Hyvää kesää kaikille!

22.6.2011
Tanja Vahtikari

Huhtikuun alussa sai ensi-iltansa Jouko Aaltosen ohjaama ja hänen, Rauno Lahtisen ja Olli Vesalan käsikirjoittama elokuva ”Taistelu Turusta”, jota on Turussa sen jälkeen näytetty täysille katsomoille. Dokumenttielokuvalle tällainen suosio on hyvin harvinaista. Elokuvassa yhdistyvät vanhat, osin jopa 1960-luvulta peräisin olevan dokumenttijaksot, eri aikojen päätöksentekijöiden haastattelut ja 2000-luvun talonvaltaustapahtumien kuvaukset. Taistelun kohteisiin kuuluivat aikanaan Hamburger Börsin vanha hotelli, Kansallis-Osake-Pankin teräväkulmainen liiketalo, Vartiovuoren puisto, Antintalo – esimerkkejä riittäisi.

Helsingissä elokuvan ensi-ilta oli huhtikuun lopulla ja sen yhteydessä järjestettiin keskustelu puretusta Helsingistä, mukana Aaltosen ja Vesalan lisäksi Mikko Härö Museovirastosta, Antti Manninen Helsingin Sanomista sekä allekirjoittanut Suomen Kaupunkitutkimuksen Seurasta ja Helsinki-Seurasta. Kiinnitimme keskustelussa huomiota siihen, miten eri tavoilla rakennussuojeluun 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suhtauduttiin. Turussa vanha sai mennä kokonaan, ja monille paikallisille uudet rakennukset olivat voittoja, vaikka näin syntynyt kaupunkikuva jäi hajanaiseksi. Helsingissä joidenkin vanhojen rakennusten korjauskelvottomiksi arvioidut ydinosat hävitettiin, mutta niiden julkisivu jätettiin paikalleen vahvistamaan illuusiota vanhan säilymisestä entisenlaisena. Uusi jäi piiloon fasadin taakse.

Turun poliittisten puolueiden, rakennusliikkeiden, kaupungin johdon ja virkamiesten sekä muiden intressiryhmien kuten esimerkiksi vapaamuurareiden välisten kiinteiden suhteiden vaikutukset mm. asemakaavoitukseen, rakennusoikeuksiin ja rakentamisen poikkeuslupiin jäi elokuvassa mielestäni liian vähälle huomiolle. Antti Manninen huomauttikin erään elokuvaan haastatellun selvästi valehtelevan niistä kieltäessään salaiset sopimukset. Vaikka katsoja ei uskoisi suoraan uhkailuun, kiristykseen tai lahjontaan, näyttää ilmeiseltä, että maan (ja muidenkin kaupunkien kuin Turun) tavat ovat perustuneet vahvoihin riippuvuuksiin; perustunevatko edelleenkin? Kenen riippuvuuteen mistä, jää myöhemmän tutkimuksen varaan.

Elokuvaan haastatelluista, aikanaan keskeisistä päätöksentekijöistä, joihin kuului kaupungin virkamiehiä, rakennusliikkeiden johtoa ja rakennusliikkeille suunnittelua harjoittaneita arkkitehteja sekä eri puolueiden politiikkoja, mm. vastikään mandaattinsa uusinut kansanedustaja Ilkka Kanerva, kukaan ei yhtä rakennusliikkeen edustajaa lukuunottamatta arvioinut toimineensa kaupunkilaisten tai yhteiskunnan etujen vastaisesti, vaikka heidän päätöstensä johdosta arvokasta kulttuuriperintöä hävitettiin. Taloudella ja työllisyydellä voi näköjään perustella kaikenlaista, yhä voi.

Kansalaisnäkökulmaa ja nykyisen nuorison suhdetta vanhoihin rakennuksiin valottivat jaksot 2000-luvun talonvaltauksista. Suhtaudun operaatioihin varauksella. Kaupunkikuva ei ole vain yksittäisen rakennuksen omistajan asia, eikä Turun kaupungin ja poliisin omaksuma, pakkokeinoja muistuttava nollatoleranssi valtaajia kohtaan voi olla ainoa keino palauttaa kohde omistajalleen. Mutta yhtä vähän hyväksyn elokuvassa esitetyn kaltaisia talonvaltauksia, joiden pääpaino näytti olevan valtaajille ilmaisen ”autonomisen kulttuurikeskuksen” perustaminen muiden tiloihin. Strategiana talonvaltaukset eivät näyttäneet tuottavan tulosta muuta kuin juristien kukkaroihin. Sivistyneessä yhteiskunnassa osapuolet voivat aina keskustella asioista, kun ne ovat molemmille tärkeitä. Tilaisuuksia keskusteluun pitää järjestää, jos niitä ei muuten ilmaannu. Elokuva vahvisti ajatusta, että eri tahojen dialogia ja keskinäistä ymmärrystä tulisi rakentaa yhteisillä foorumeilla tai projekteilla, esimerkiksi kaupunkitutkimuksen tai kirjan muodossa; aloittaa voisi tekemällä suunnitelman askeleista kohti yhteistyötä. Elokuva on Helsingissä vieläkin ohjelmistossa ja saatavilla myös DVD:nä.

”Taistelu Turusta” jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ovatko kiinteistöjen omistajien poliittiset ja taloudelliset edut aina ensisijaisia verrattuna niihin laajempiin merkityksiin, joita omalla kaupungilla on kaupunkilaisille? Eivätkö kulttuurihistoriallisesti monikerroksisen miljöön tuottama elämänilo ja sen sisältämät tulevaisuuden lupaukset paina vaa’assa, kun arvioidaan kaupunkikuvan hyötyjä? Eikö löydy ratkaisuja, joissa eri näkökulmat olisi mahdollista yhdistää, vai eikö niitä haluta etsiä; eikö niistä haluta edes keskustella? Keillä on ylin valta kaupunkiin, ja mitkä ovat sen oikeutuksen (legitimaation) rajat?

Oli surullista katsoa filmikatkelmia vanhojen talojen tuhoamisesta, kun kansalaisten aktiivisuus ei riittänyt turvaamaan kaupunkikuvaa. Kaupunkilaisten pettymys välittyi kuvista selvästi. Kaikkea toivoa ei rakennussuojelun puolustaja saa kuitenkaan menettää. Turussakin jotkut kaupunkitaistelut päättyivät tavoitteen saavuttamiseen, vaikka pitkät prosessit, joiden kulkua osin julkisuudelta piilossa oli vaikea ennustaa ja joiden tulokset näyttivät loppuun asti epävarmoilta, olivat raskaita.

Jouko Aaltosen dokumenttielokuvan kautta muodostuva kuva 1960-luvun kaupungista vertautuu kiinnostavalla tavalla saman ajan fiktioelokuviin kuten mm. Pariisiin sijoittuvaan Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” (À bout de souffle, käsikirjoitus hänen ja Fran çois Truffaut’n) sekä Helsingissä filmattuihin Matti Kassilan ”Kaasua komisario Palmu” ja Jörn Donnerin ”Täällä alkaa seikkailu”, joita kuvattiin keskellä todellista kaupunkia ja sen elämää, joskus jopa niin, etteivät kuvissa esiintyneet kaupunkilaiset välttämättä edes tienneet tallentuneensa filmille. Urbaani elämä ja miljöö eivät olleet vain kerronnan kehyksiä vaan elokuvan yhdessä pääosassa.

Kuvat kaupungista tulivat 1960-luvulla uudella tavalla osaksi kaupunkilaisten mielenmaisemaa. Sanomalehtien uutiskuvat ja kuvareportaasit, kaupunkirakentamista kritisoineet piirrokset ja television välittämät kaupunkitapahtumat (esimerkiksi Pariisista 1968) näyttivät toisenlaisia urbaaneja maailmoja kuin postikorttien perinteiset ihmisistä puhdistetut monumenttikuvat. Media rakensi yhteistä kuvallista kaupunkikontekstia elokuvillekin. Kuvat lisäsivät kansalaisten kiinnostusta kaupungin muutoksia kohtaan ja saivat heidät ottamaan kantaa liiketalouden ehdoilla tapahtuneita vanhojen talojen hävityksiä vastaan. Elokuva ”Taistelu Turusta” vahvistaa uskoa siihen, että urbaanin kulttuuriperinnön suojelu on edelleen ajankohtainen ja tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa.

11.6.2011
Anja Kervanto Nevanlinna