Kävin joitakin viikkoja sitten Jätkäsaaren infokeskuksessa, jossa kuulin esityksen Helsinkiin suunnitteilla olevista uusista asuinalueista. Kantakaupungin entisten merellisten teollisuusalueiden lisäksi asuinalueita nousee muun muassa Pohjois-Helsinkiin ja entisen Sipoon alueelle. Myös olemassa olevia asuinalueita tullaan täydennysrakentamaan. Helsingissä rakennetaankin nyt enemmän kuin suurina lähiörakentamisen vuosina tai sata vuotta sitten, jolloin tiiviisti rakennetut Kallion ja Töölön asuinalueet syntyivät.
Helsinkiin lähivuosina tai ainakin lähivuosikymmeninä tulevista uusista asuinalueista on olemassa hienot suunnitelmat, joita kaupungin edustaja esitteli tilaisuudessa aidosti innostuneena. Esittelystä päällimmäisenä mieleen jäi uuden kaupunkiasumisen urbaanin luonteen korostaminen hankkeen kuin hankkeen kohdalla. Selatessani myöhemmin kaupungin ylläpitämiä verkkosivuja huomasin saman urbaanin (yli)korostamisen. Tulevan Jätkäsaaren slogan ”Urbaania kaupunkielämää meren äärellä”, Kalasataman ”Kulttuuria ja elämää kantakaupungin kainalossa” ja Kruunuvuorenrannan ”Kaupunkimaista asumista vartin päässä keskustasta” luovat jo hieman kuluneita mielikuvia kahviloista ja vilkkaista asukkaiden kohtaamispaikoista.
Herää kysymys voiko kantakaupunkia olla alue, jolla ei ole menneisyyttä asuinalueena? Onko sijainti riittävä kriteeri, jolla aikaansaadaan kantakaupunkielämää? 1990-luvulla rakennettu Ruoholahti todistaa, että uusia kantakaupungin asuinalueita on mahdollista synnyttää onnistuneesti. Ruoholahti mielletään osaksi kantakaupunkia ja on kaiken lisäksi elinvoimainen alue, jossa asukkaat viihtyvät. Suunnittelijat tosin yhä harmittelevat laman aikana säästösyistä tehtyjä kompromisseja ja edullisia ratkaisuja. Yksi näistä on Ruoholahden liian yhtenäinen vaalea yleissävy, joka nykysuunnittelijoiden mielestä luo alueelle lähiömäistä vaikutelmaa. Lähiömäisyys tuntuukin olevan ominaisuus mitä tulee kaikin voimin välttää nykyisessä kaupunkisuunnittelussa.
Helsinkiin tulevan uuden asumisen kaupunkimaisuus ei ole liitetty vain Jätkäsaareen ja Kalasatamaan. Malmin rajalle tulevaa Alppikylää ja Jakomäen viereen nousevaa Ormuspeltoa mainostetaan sanoilla ”Kaupunkitaloja urbaaniin ympäristöön”. Espoon ja Vantaan rajalle lähitulevaisuudessa nousevia ”virkeitä kaupunkikyliä” taas rakennetaan ”tiiviisti ja urbaanisti”. Sotienjälkeisen suomalaisen kaupunkisuunnittelun ylpeys, metsälähiö, ei enää kelpaa asumisen malliksi. Lähiö-sanaakaan ei kaupungin esittelysivuilta löydy edes 1960-luvun Myllypuron tulevaa rakentamista esittelevistä teksteistä. Kun lähiöiden kulta-aikana sotien jälkeen korostettiin asumisen luonnonläheisyyttä, pakoa kivikaupungista, on tämän päivän Myllypuro liikunnan ja hyvinvointipalveluiden kaupunginosa, josta on vain ”Kivenheitto Kehälle”.
Sama lähiö-sanan vieroksuminen näkyy myös Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston vanhojen asuinalueiden perusparannushankkeessa, joka on nimetty Esikaupunkien renessanssiksi. Mukana on 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja alueita, joita vielä vähän aikaa sitten kutsuttiin lähiöiksi, kuten Laajasaloa tai Kontulaa. Nyt en löytänyt sanaa koko hankekuvauksesta. Kaupungilla on käynnissä myös Lähiöprojekti –niminen hanke, joka alkoi jo vuonna 1996, aikana jolloin sanaa sopi vielä käyttää. Muutama vuosi sitten alkaneen toimintakauden ohjelmaa määritellään jo ajan henkeen sopivasti tunnuslauseella ”Lähiöistä kaupunginosiksi, joissa tapahtuu”.
Uutta suunnittelua vahvistetaan myös uutta retoriikkaa käyttämällä ja luomalla ajan henkeen sopivia mielikuvia. Nimet ovat vain nimiä, joten onko sillä suurta väliä ollaanko lähiössä vai kaupunkikylässä? Urbaani kaupunkimaisuus tuntuu kuuluvan nykysuunnittelun suosikkiretoriikkaan ja lähiö-mielikuva on jotain vältettävää. Mutta mitä tapahtuu kun aikakausi ja ideaalit vaihtuvat, tuleeko kaupunkimaisuus yhdistymään kliseenä yhden aikakauden rakentamiseen? Käytetäänkö urbaani- sanakin loppuun?
19.9.2011
Katri Lento