Eilen helsinkiläisen yläkoulun kevätjuhlassa istuessani en ollut päättämässä ainoastaan lukuvuotta vaan myös ensimmäistä vaihetta uuden tutkimushankkeeni kenttätöistä. Vuosi sitten aloin valmistella tutkimusta nuorista monikulttuurisen yhteisön toimijoina ja syksyn kuluessa sain luvan aloittaa haastattelut ja havainnoinnit koulussa, jonka itsenäisyyspäiväjuhlassa hyvää itsenäisyyspäivää toivotettiin kaiken kaikkiaan 18 eri kielellä kaikilla niillä äidinkielillä, joita koulun oppilaat ja opettajat edustivat.
Monikulttuurisuus ja kulttuurien moninaisuus ei näiden nuorten, kuten ei meidän muidenkaan, kohdalla kuitenkaan rajoitu ainoastaan kielen, uskonnon tai etnisen taustan mukanaan tuomiin erilaisuuksiin. Siihen, mikä koetaan samanlaiseksi tai erilaiseksi, tuo omat sävynsä myös erilaiset nuorisokulttuurit ja nuorten itsensä haastatteluissa korostamat erilaiset tavat suhtautua omaan ympäristöönsä. Vuoden aikana olen tavannut erilaisia oppijoita, laajan joukon eri alan harrastajia (tenniksestä joogaan ja yhteiskunnallisista nettikeskusteluista sirkuskouluun), tutkijaa karkuun ryntääviä ja häntä aktiivisesti lähestyneitä oppilaita; oppilaita, joiden kanssa on yhteinen kieli, ja oppilaita, joiden arkea voin yrittää ymmärtää vain havainnoimalla. Suurin kulttuurinen kriisi tuntuikin koko kenttätyön aikana syntyvän omassa mielessäni kokiessani kyvyttömyyttä ennakoida erilaisten kohtaamistilanteiden mukanaan tuomia haasteita.
Tutkijana olen taiteillut kuuntelijan, kasvattajan ja näkymättömän naisen roolissa, samalla kun periaatteellisella tasolla olen joutunut miettimään, miten erilaisuutta voi tutkia hienotunteisesti ilman erojen uusintamista. Lukuvuosi on kulunut oppilaiden mukaan houkuttelemisessa, sopivien tutkimusmenetelmien etsimisessä ja kokeilemisessa, tutkimustehtävän tarkentamisessa ja oman tilan löytämisessä uudessa kenttäyhteisössäni kaikki tämä toisinaan paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä. Saldona on useita tunteja haastattelutallenteita ja muutama muistikirjallinen kenttäpäiväkirjamerkintöjä, jotka kaikki odottavat purkua kesän aikana.
Jälleen olen päässyt miettimään myös omaa kaupunkitutkijan rooliani: Teen tutkimusta kaupungissa, mutta teenkö kaupunkitutkimusta? Miten se, että tutkin kulttuurien moninaisuutta juuri kaupungissa vaikuttaa tuleviin tulkintoihini? Itse olen kokenut koulun erilaisten erilaisuuksien kiteytymäksi, sillä milloin ja missä muualla elämässään ihminen tulee kohtaamaan samanlaista moninaisuutta. Ainakin omassa elämässäni on ympäröivien ihmisten joukko opiskeluun ja ammattiin siirtymisen myötä muuttunut nuoruusvuosia homogeenisemmaksi, vaikka Persoonia tähän joukkoon edelleen mahtuukin. Entä miten tähän erilaisuuksien kiteytymään vaikuttaa kaupungin rytmi, tarjolla olevien vaihtoehtojen määrä tai pelkästään se, että meitä täällä kaupungissa vain yksinkertaisesti on niin monta?
Syksyllä minulla on paluu koulun arkeen: tämän lukuvuoden seiskat ovat silloin kaseja; koulutieni heidän mukanaan jatkuu läpi koko yläasteen. Kenties tänä aikana selviää sekin, millainen rooli kaupunkilaisuudella muiden kulttuuristen moninaisuuksien joukossa on heidän elämässään. Nyt tämä erilaisuuksien kiteytymä on kuitenkin villinä ja vapaana omassa urbaanissa ympäristössään: kaupunkitutkijan kenttä on kesälomalla!
10.6.2010
Pia Olsson