Kaupunkitutkimuksen päivien tämänvuotinen teema on Oikeus kaupunkiin tai oikeastaan Oikeus kaupunkiympäristöön. Kun keskustelimme teemasta Seuran hallituksessa viime syksynä, en niinkään ajatellut kaupunkitutkimuksen klassikkoa Henri Lefebvre’ä ja hänen kirjaansa Le droit à la ville. Mielessäni oli ennen muuta ajatus kaupungista juridiselta kannalta, monenlaisten oikeudellisten prosessien seurauksena.
Juridiikkaa sisältyy sekä kaavoitukseen että rakentamiseen. Kaupunginvaltuuston hyväksymä kaava on juridinen asiakirja, jonka reunaehdot on määritelty laeissa, eri maissa eri tavoin. Arkkitehtuurikilpailujen havainnekuvilla ja pienoismalleilla voi olla suurikin merkitys kaupunkisuunnittelijan visioiden kuvaamisessa, mutta rakentamisen ohjaus tapahtuu vain laillisesti sitovan kaavan avulla. Tämä on jäänyt katveeseen keskusteluissa wau-arkkitehtuurista ja kansainvälisistä julkkisarkkitehdeista.
Asemakaavojen kuvakieli on vaikeaa ja erityisen vaativaa kaupunkilaiselle on osata lukea kaavasta, minkälaisia muutoksia sen toteuttaminen tarkoittaisi todelliseen ympäristöön. Kaavoituksen käytäntöjäkään ei ole kehitetty kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisen suuntaan. Suunnitellut uudisrakennukset kaavaluonnoksissa esitetään, mutta paikalla jo olevia rakennuksia, puita ja maastoa ei välttämättä samasta piirroksesta löydä.
Kaupunkilaisten mahdollisuuksia osallistua omaa kaupunkiaan koskevaan päätöksentekoon – myös suoraan, ei vain edustuksellisen demokratian muodossa – on uusimmassa lainsäädännössä pyritty vahvistamaan. Asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa ei valtaa kuitenkaan anneta kaupunkilaisillekaan vapaaehtoisesti. Kun joidenkin vaativimpien asemakaavojen käsittely etenee virkakoneistossa näppärin tempuin luovimalla vahvan kansalaismielipiteen vastaisesti joskin lainsäädännön sallimissa rajoissa, tulee asioihin vaikuttamaan pyrkiville kansalaisjärjestöille tarve saada käyttöönsä juristin asiantuntemusta. Muutama vuosikymmen sitten kaupunkirakentamisesta innostuneita oikeustieteilijöitä oli liikkeellä, mutta enää alue ei ole muodikas. Auttaisiko nyt, jos kaupunkilaisten oikeus kaupunkiin nähtäisiin myös ihmisoikeuskysymyksenä?
Toinen oikeudellinen kenttä liittyy kaupunkirakentamisen sopimuksiin. Puolueiden edustajat käyvät neuvotteluja erilaisten intressiryhmien, mm. valtion, yksityisten maanomistajien ja kiinnostuneiden rakennuttajien kanssa ja sopivat keskenään kaavoituskysymyksistä. Ongelmallista tämä on silloin, kun neuvotteluprosessista tai jopa tehdyistä sopimuksista ei kaikkea tarpeellista tietoa anneta valtuutetuille eikä kaupunkilaisille. Esimerkiksi Kampin kauppakeskuksen suunnitelman kohdalla perusteluna käytettiin rakennuttajan edellyttämää liikesalaisuutta.
Kaupungin muutoksessa juridiset sopimukset, olivatpa ne sitten asemakaavoihin tai rakennusten toteutukseen liittyviä, ovat välttämättömiä. Kaupunkilaisten näkökulmasta oleellista ovat niiden kautta avautuvat mahdollisuudet parempaan ympäristöön. Jos sopimuksen lopputulos on kaupungin ja kaupunkilaisten kannalta suotuisa, ei yksityiskohtien neuvotteluun käytetty aika ole kulunut turhaan.
Dagens Nyheterissä kerrottiin taannoin kampanjasta, jonka tavoitteena oli suojella ja vahvistaa käytöstä katoavia tai merkityksiltään ohentuneita sanoja. Kampanjaan osallistuvat adoptoivat sanoja sitoutumalla käyttämään valitsemaansa ilmaisua useita kertoja. Tätähän voisi soveltaa kaupunkeihin. Adoptoikaamme paikkoja, joiden käyttö on muuttunut tai muuttumassa tyhjänpäiväiseksi mutta joiden luonteen kaupunkikulttuurin osana haluaisimme elvyttää. Toteutetaan adoptointi äänestämällä jaloillamme: vietetään enemmän aikaa niissä.
Sisätilat ovat otollisia adoptiokohteita. Valitsisin heti Postitalon pääsalin ja Rautatalon hienon piazzan. Kiinteistönomistajan suljettua Rautatalon julkiselta käytöltä voisi pääsy sinne tosin olla hankalaa. Ulkona adoption kohdentaminen on vaikeampaa. Miten adoptoida paikka, jonka luonne on vaarassa ohentua kansainvälisen kiinteistösijoittajan pyrkiessä rakentamaan siihen ökyhotellin? Riittävätkö tuhannetkaan äänestävät jalat osoittamaan kaupunkilaisten kiinnostusta säilyttää paikan historialliset merkitykset?
Kaupunkitilan adoptointi laajentaa omistuskäsitettä oikeustieteen ahtaan määritelmän ulkopuolelle. Ottaessaan julkisen kaupunkitilan osaksi omaa elämäänsä kaupunkilaiset saavat samalla oikeuden kaupunkiin, omaan kaupunkiinsa.
*
Lukekaa Suvi Taljan kaupunkitutkimuskolumni Stadion ja kaupunki hänen tämänhetkisestä kotikaupungistaan Yhdysvaltain Bostonista! Seuran varapuheenjohtaja Marjaana Niemi on seuraavan kolumnin kirjoittaja.
14.1.2010
Anja Kervanto Nevanlinna