Tekijä: SKTS

Arvoisat edeltäjäni tällä kolumnipaikalla ovat sivunneet kukin omasta näkökulmastaan kaupunkien menestykseen vaikuttavia tekijöitä, vetovoimaa ja asemaa muiden kaupunkien joukossa.

Lahti on tässä suhteessa mitä kiinnostavin tapaus: sen vuosikymmeniä kestänyt kamppailu paikasta maailmankartalla on saanut monenlaisia muotoja. Teollisuuden ja kaupan varaan rakentunut, suhdanneherkkä elinkeinorakenne sekä valtiollisten instituutioiden puute ovat kautta kaupungin satavuotisen historian vaatineet määrittämään omia vahvuuksia.

Lahden maine on perustunut paljolti urheiluun. Se onkin ollut mainio vetovoimatekijä. Sen siivellä on myyty monta muutakin tuotetta ja ideaa.

Kuuluisin imagokampanja on Lahti – the business city, joka vedettiin nopeasti julkisuudesta sen jälkeen, kun sitä oli jonkin aikaa naurettu. Kiinnostavin on puolestaan sodanjälkeinen kulttuurikaupunkiajatus. Tavoitteena oli tuottaa taidemuseo, konserttitalo, teatteri- ja kirjastotalo sekä runsaasti julkista taidetta kaupunkiin, jonka asukkaista poikkeuksellisen suuri osa, noin puolet työskenteli teollisuuden palveluksessa ja jonka koulutustaso oli keskimääräistä paljon alhaisempi. Hanke tuotti joitakin tiloja, mutta kulttuurikaupunkia se ei Lahdesta tehnyt.

Kulttuurikaupunki-imago on noussut vasta viime vuosina, Lahden taitavan orkesterin hankkiman maineen kintereillä. Vuonna 2000 valmistunut Sibeliustalo on kerännyt kuuluisuutta ennen kaikkea orkesterin myötä, mutta myös arkkitehtuurillaan. Talo on osa Lahden uutta, teollisuudelta vapautunutta ranta-aluetta, josta on tullut huippusuosittu lahtelaisten keskuudessa. Tästä katsotaankin Lahden uuden arkkitehtuuribuumin alkavan.

Lahden kaupungin ja Puu kulttuurissa ry:n tavoitteena on toteuttaa Lahteen, Sibeliustalon ympäristöön arkkitehtuuripuisto, joka koostuu Spirit of Nature -palkittujen eli kansainvälisesti merkittävien, puuta innovatiivisesti käyttävien suunnittelijoiden töistä. Tarkoituksena on rakentaa pienimuotoisia puuteoksia, joita voisi luonnehtia veistosten ja talojen välimuodoksi, taideteoksiksi, joilla on käyttöfunktio.

Puistoaloite tuli lahtelaiselta arkkitehdilta Markku Viitasalolta, joka halusi tuoda Lahden uuden kehittyvän yliopistokeskuksen ympäristötutkijoiden abstraktit tutkimusvälineet ja -tulokset konkreettisiksi ja kaupunkilaisten arkimaailmaan istuviksi: ekologien tutkimuspaikat voivat olla myös lahtelaisten levähdyspaikkoja. Tavoitteena oli niin ikään jatkaa Sibeliustalon puuprojektia.

Nyt on meneillään kolme työtä. Gert Wingårdhin kollegansa Renzo Pianon, ensimmäisen Spirit of Nature -palkinnon saajan kunniaksi suunnittelemaa Piano-paviljonkia aletaan rakentaa. Toisen voittajan, Kengo Kuman valotaideteos-taksikatoksen harjakaisia juhlittiin vastikään. Kolmas, Richard Leplastrierin Sibeliustalolle johdattava liikenteenjakaja on vielä paperilla.

Lahtea pidetään kaupunkina, jolla ei ole kaupunkirakenteellista identiteettiä, puhumattakaan kaupunkitaiteellisista meriiteistä. Lahti on tutkija Antti Kariston mukaan kaupunki vailla ominaisuuksia, paikka, jolla ei ole vakiintuneiden instituutioiden symboleja eikä ajallisia tai paikallisia koordinaatteja. Nyt pitäisi luoda omaperäistä arkkitehtuuria kaupungissa, jossa sitä monen mielestä ei ole juuri ollut ja jossa sitä aina on ennemminkin tehty tilantarpeesta kuin estetiikan janosta.

Ehkä arkkitehtuuripuistohankkeen pohja on riittävän vankka ja monitahoinen kantaakseen, ja Lahti tunnetaan jonakin päivänä puuarkkitehtuurikaupunkina. Lahden puuteollisuushistoria on pitkä ja maankuulu. Mahdollisesti myös lahtelainen musiikkielämä ja Sibeliustalo ovat riittävän tunnettuja tarjotakseen tukea puistolle. Ekologinen ajattelutapa alkaa olla suorastaan välttämättömyys, ja ympäristötieteet ovat vahvassa asemassa Lahden yliopistokeskuksessa. Kulttuurin taloudellinen vaihtoarvo alkaa olla päättäjienkin tiedossa. Nämä yhdessä nostakoot Lahden maailmankartalle puuarkkitehtuurin innovaattorina!

01.04.2005

Riitta Niskanen

Kun kesä tulee, suomalaisten käytös muuttuu urbaanimmaksi. Sisäänpäin kääntyneet, jurot ja happamat hahmot vaihtuvat hymyileviin, värikkäisiin ja puheliaisiin henkilöihin. Tämä on ainakin yleisesti levinnyt käsitys ja empiirisesti se on havaittavissa jo vappuna.

Vappu on oiva esimerkki vuodenaikojen merkityksestä suomalaiselle kaupungille, sillä vaikka sen perimmäinen merkitys on valon, lämmön ja heräävän luonnon juhla, se viedään läpi antaumuksella säästä huolimatta. Vuodenajan ja näin ollen luonnon vaikutus on kulttuurimme syvästi sisäistämää ja symbolisesti artikuloitunutta merkitystä. Lisäksi vapulla on intensiivisyydestään johtuen hidastava vaikutus elämään. Sen tietää jokainen perusteellinen vapunviettäjä.

Kun valo ja lämpö vetävät ihmisiä ulos asunnoistaan, julkiseen tilaan, puistoihin tai katukahviloihin, ilmiö ei muitta mutkitta ole samastettavissa kulttuuritalouskonsulttien hehkuttamaan kaupunkikulttuuriin. Siinä vuorovaikutus säännöllisesti linkittyy kulutukseen ja monikulttuurisuus on viihdettä ja suvaitsevaisuuden merkkikieltä. Tuota kaupunkikulttuuria jokainen kaupunki nyt haluaa: se on seksikästä ja kivaa, se lisää verotuloja eikä rasita julkista taloutta ainakaan lähitulevaisuudessa.

Konsultit korostavat, että kaupunkikulttuuri on taloudellisesti tuottavaa. Totta se on, tavallaan, onhan liiketoimintakin oma kulttuurinsa. Kaikki kulttuuri ei kuitenkaan ole taloudellisesti tuottavaa: se voi olla tappiollista yhtä hyvin kuin taloudellisesti vailla merkitystä. Siksi konsulttien kaupunkikulttuuria pitäisi selvyyden vuoksi kutsua talouskulttuuriksi. Onhan se myös taloudellista siinä mielessä, että sitä riittää kaikille maksakykyisille ja se kuuluu ja näkyy myös niille, jotka eivät ole sitä tilanneet. Talouskulttuuri sykkii ja jotkut väittää, että niin tekee kaupunkikulttuuri ylipäätään.

Palatkaamme hidastumiseen. Ei ole mitään tylsempää kuin talvisunnuntai asuinalueella: ihmisiä liikkeellä niin vähän, että heitä tuskin havaitsee. Tämä voisi olla hitauden ja talven perikuva. Asiassa on kuitenkin kaksi tasoa. Maailma ympärillä on hidas, jopa pysähtynyt, siksi ihmiset kulkevat nopeasti ja vilkuilematta sen läpi, kukaan ei jää oleskelemaan. Kesällä sen sijaan ympäristö on täynnä ääniä, tuoksuja, kutsuvaa lämpöä. Ihminen hidastuu, jää puistonpenkille, kahvilan tuolille tai parvekkeelle: ei ole kiirettä pois, mitään ei tarvitse tapahtua, asioita tapahtuu koko ajan. Maailma on antelias.

Suomalaisen kaupungin urbaani kesäkulttuuri on vain osin, eikä edes olennaisesti tai ensisijaisesti, talouskulttuuria. Talous – kuppilat, kaupat, kioskit ja tapahtumat – palvelee ja tukee kulttuuria, mutta sen merkitys on muualla. Se on hidastumisessa. Hidastuminen ei tee meistä parempia kuluttajia ja veronmaksajia, pikemmin päinvastoin. Oleskelu ja joutilaisuus ovat sen sijaan vapauden, luovuuden ja kriittisyyden ehtoja: ilman niitä ei ole aikaa löytää uusia asentoja ja näkökulmia.

Ilmentävätkö talouskulttuurin katetut, kaupalliset ulkotilat vapauden pelkoa? Oleskelu on otettava haltuun: joutilaisuus, joka ei ole kansan- tai kuntataloudellisesti tuottavaa, ei ole moraalisesti hyväksyttävää. Urbaani rakentaminen on unohtanut puistot eikä juuri ajattele ulkotilaa. Talvi on hankala ja puut roskaavat kieltämättä. Silti kehotan unohtamaan katetut julkiset tilat ja maanalaiset reitit, erikoiset valaisimet ja maisemien puita korvaavat mastot. Unohtamaan, sillä niitä ei kannata ajatella – ja niissä ajattelee huonommin kuin puiden alla.

01.03.2005

Pauline Von Bonsdorff

Onko kaupunkihistorioitsijalla valtaa? Voiko hän vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin tai prosesseihin? Saako tutkijalla edes olla suhdetta valtaan?

Jotkut historioitsijat vastustavat sitä, että tutkija ottaa kantaa ajankohtaiseen kaupunkikysymykseen. Heidän mukaansa tutkija menettää silloin asiantuntijaroolinsa. Toiset historioitsijat taas pitävät tutkijan valtaa itsestään selvänä: uusi tulkinta uhkaa aina aikaisempia tulkintoja ja samalla niiden varaan rakentunutta valtajärjestelmää. Tutkijan vastuulla on käyttää lähteitään kriittisesti ja tietoisena siitä yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa lähde on aikanaan syntynyt.

Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, erityisesti 1960-luvulla, päätöksentekijät sekä seurasivat ajankohtaista sosiaalipolitiikan tutkimusta että sovelsivat sitä – tällaisen kuvan saa, kun lukee historiankirjoituksia siitä ajasta. Yhtä kiinteästä yhteydestä on tuskin koskaan ollut kyse kaupunkitutkijan, vielä vähemmän kaupunkihistorioitsijan kohdalla.

Kaupunkitutkimus kyllä kiinnostaa tieteellistä yhteisöä suurempaakin yleisöä. Urbaanin elämän ilmiöt kuluttamisesta kännyköihin ja kotiseututunteesta kansalliseen identiteettiin herättävät lähes yhtä paljon innostusta kuin luonnonmaisemien kuvaukset sata vuotta sitten. Kaupunkihistoriasta tuttuja, mm. Helsingin keskustasta modernismin kiihkeimpinä aikoina purettuja taloja monet surevat vieläkin.

Tutkijan viestit näyttävät kuitenkin yksinkertaistuvan matkallaan julkisuuteen. Lehdissä ja televisiossa journalismin ehdoilla laaditut otsikot tekevät uutisen tyyliin Makasiinit puretaan tai Pilvenpiirtäjiä Pasilaan, tai joskus yksilöidymmin kuten Kaupunginjohtaja haluaa suojella rakennukset (viimeinen esimerkki on kuvitteellinen).

Kaupunkihistorioitsijan kuva maailmasta on monimutkaisempi. Hänelle esimerkiksi Makasiineissa kiinnostavaa on niiden merkitys alueen viimeisinä säilyneinä jälkinä pääkaupungin teollistumisen historiasta. Kun kaupunkitutkija toteaa, että Makasiinit pitäisi säilyttää, johtopäätökseen kutoutuvat yhtä tärkeinä myös sen perustelut, tutkijan argumentaatio.

Tutkijalla on harvoin muodollinen valta-asema, joka tarjoaisi välineitä suoralle vallankäytölle. Vallattomia muotoja tutkijan valta saa silloin, kun hän toimii mielipidevaikuttajana: problematisoi tärkeänä pitämänsä asian, kritisoi esillä olleita vaihtoehtoja ja esittää argumenttiketjunsa omine ehdotuksineen.

Joskus tutkijan tulkinta saa julkisuutta ilman tekijää, kuin itsestään syntyneenä kuvauksena asioiden luonnollisesta tilasta. Esimerkiksi viime syksynä ilmestyi kaksikin kaupallisen kustantajan kirjaa, joissa oli suoria lainauksia kirjoituksistani ilman asianomaista viittausta. Argumenttini siis saivat jotkut niin vakuuttuneiksi, että he ottivat ne omiin nimiinsä. Tutkijana luen ristiriitaisin tuntein lehtiarvostelua, jonka mukaan em. kirjoista toisen tekijät ”ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet mainion kirjan” (Suomen Kuvalehti 20.5.2005), vaikka he ovat todennäköisesti käyttäneet monien muidenkin tutkijoiden työtä raaka-aineenaan osoittamatta ajatusten alkuperää.

Argumentit saattavat ajankohtaisissa kaupunkikysymyksissä muuttaa paitsi kaupunkilaisten myös päätöksentekijöiden kantoja. Molemmilla voi olla merkittäviä seurauksia.

Tarjoamalla argumentteja tutkija vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Perustellut näkökulmat siirtävät julkisuudessa käytävän keskustelun painopistettä kannanotoista ja julistuksista ilmiöiden analyysiin ja tulkintoihin, jopa niiden ristiriitaisuuksiin. Viime kädessä argumentit liittyvät arvoihin.

Kaupunkihistorioitsijan yhteiskunnallinen tehtävä on tuoda kaupunkia koskevia tulkintoja ja niihin johtaneita argumentteja julkiseen keskusteluun. Parhaassa tapauksessa hänkin pääsee näin käyttämään valtaa ja osaltaan vaikuttamaan historian kulkuun.

01.02.2005

Anja Kervanto Nevanlinna