02/2006: Urbaani kiireettömyys

Kiireen keskellä haikailtaessa elämäntavan ”vauhdin rajoittamista” on saatettu korostaa, että nykyihmisen pitää muun muassa lähteä kävelylle oppiakseen hitautta. Se on mainittu edulliseksi tavaksi olla yhteydessä muihin ihmisiin, omaan kehoon, luontoon – ja miksei laajemminkin ympäristöön.

Ajatus elämänrytmin hidastamista on tullut hauskalla tavalla eläväksi siirtyessäni työskentelemään pääkaupunkiseudulta Lahteen. Ensimmäisiä havaintojani paikallisesta katukuvasta oli, että jalankulkijat jäävät rauhallisesti odottamaan liikennevalojen vaihtumista ilman, että autojen puuttuessa sännättäisiin heti tien yli. Tämä tuonee esiin jotain paikallisesta kiireettömyydestä ja elämänmenosta ylipäätään.

Katutungoksessa ja suuremmissa kaupungeissa ihmiset ”tunneloivat” siirtyessään määrätietoisesti pisteestä toiseen. Onko tällainen liikkumisen tapa ja rytmi levinnyt jo kaupunkikeskustojen ulkopuolellekin? Sauvakävelijät kiitävät paikoin lähes sätkynopeudella. Urbaanimmilla paikoilla kännykät ovat tarjonneet kulkijoille one minute travel bookin, hetken hidasteen. Ruuhka-ajan fanfaarina ovat niin piippaavat liikennevalot kuin matkapuhelinten soittoäänetkin.

Kun rauhallisilla äänillä ja musiikilla on tunnustetusti elvyttävää vaikutusta, ymmärtää miksi luontoääniä, linnun laulua tarjotaan myyntiin asti kuunneltavaksi. Kaipaako kukaan heräävän kaupungin kasvavan liikenteen äänimaisemaa? Vai onko se liiankin tuttua, kun liikenneväylät yltyvät arkiaamuiseen kohinaansa? Mukana kannettavien sähköisten soittopelien, nyttemmin MP3-soitinten omistajat hyödyntävät korkeaa teknologiaa omaan rauhaansa, vaikka usein liitämme rentoutumiseen ajatuksen siitä, että teknologiasta ja sen käytöstä on syytä irtautua. Tuttu havainto on myös, että mitä tärkeämmäksi mukana kannettava teknologia on tullut, sitä näkymättömämmäksi se on käynyt.

Joskus ja paikoin hitaus on legitiimiä tässä kiihtyvätempoisessa ja tehokkuuteen suuntautuvassa yhteiskunnassa. Esimerkiksi autoilun harrastajat saattavat liikkua museoautoilla. Tällöin on sitouduttu vanhaan, nykyistä kömpelömpään tekniikkaan. Tämä on esillä nuorten innostuksessa vanhojen polkupyörien käyttöön tai siinä, että lautapelit, kuten Monopoli, ovat tietokonepelien aikakaudella tulleet uudestaan suosioon sosiaalisena tapahtumana ja markkinoinnin kohteena.

Mutta selkeämmin kaupunkeihin liittyen löytyy myös esimerkkejä tietoisesta vauhdin rajoittamisesta. Tuttuja ovat katujen hidaste-esteet, töyssyt. Ne pakottavat tavoitellusti kuljettajan hidastamaan vauhtiaan. Tähän sisältyy yleisemminkin nyky-yhteiskuntaa ja elämänmenoa kuvaava piirre, meillä on lähes äärettömät tekniset mahdollisuudet voittaa ajan ja tilan rajoituksia, mutta oman ja muiden viihtyvyyden ja turvallisuuden vuoksi joudumme rajoittamaan nopeuttamme ja liikettämme. Tämä vauhdin rajoittamisen trendi on nyttemmin mukana niin matkustamisessa, ajankäytössä, yhteisöllisissä suhteissa kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ylipäätään; on vuorotteluvapaata, retriittiä, slow food, jooga, netin suodatinohjelmia.

Ilman saastumisen pakottamana on suurkaupungeissa rajoitettu autoilua kieltämällä se jonakin viikonpäivänä. Autottomia päiviä on harkittu Helsingissäkin, vaikka ei varmaankaan aivan Ateenan tai Milanon tapaan. Täydellinen ajokielto, blocco totale on silti vain jonkinlainen hätäapu, tilapäisratkaisu. Kestävämpi ratkaisu edellyttäisi liikkumiseen, yhdyskuntien rakentamiseen ja elämäntavan muutoksiin liittyvien yhteiskunnallisten ehtojen täyttymistä.

Pari kertaa bussimatkalla Helsingin ja Lahden välillä olen hiljaisuutta ja kiireettömyyden tuntuakin toivoen ollut lähellä huomauttaa kanssamatkustajalleni liian kovaäänisestä kännykkään puhumisesta julkisessa tilassa, mikä paikoin on selvästi tuonut epäviihtyvyyttä arkeemme. Ajatus jäi toteutusta vaille, onneksi tuolloin, sillä harmittavimmissa tapauksissa onkin ollut kyse monologista vieressä istuvalle kanssamatkustajalle – ei kännykkään! Vauhdikasta ja tavoitellusti hitaampaa uutta vuotta 2006!

01.02.2006

Timo Kopomaa

01/2006: Townhouse – talo kaupungissa

Asumismuodoista ja asuntotarjonnan monipuolistamisesta käyty keskustelu on ollut viime aikoina jälleen vilkasta. Keskustelu on saanut yhä enemmän laadullisia ja kansainvälisiäkin painotuksia. Asuntopoliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja tutkijat ovat kiinnostuneita asuntotarjonnan monipuolistamisesta. Tästä esimerkkinä ovat myös asumisen tutkijakoulut ja monet muut panostukset asumisen kehittämiseen.

Asukkaat ovat kyselytutkimuksissa yleensä tyytyväisiä asuntojensa laatuun. Tämä johtuu siitä, että he ovat realisteja. Asukkaat arvioivat asuntonsa laatua suhteuttamalla arviot tarjontaan ja taloudellisiin resursseihin, joita heillä on käytössään. Hyvätuloisten ja heikompituloisten arviot eivät juuri poikkea toisistaan. Ensiksi mainittujen voisi olettaa asuvan keskimäärin ”laadukkaammissa” asunnoissa kuin jälkimmäisten. Tyytyväisyys kertoo siitäkin, että asumisen osalta perusstandardit ovat Suomessa kunnossa. Vain pieni osa ihmisistä kokee suoranaista asumistasoon liittyvää kurjuutta.

Yleisestä tyytyväisyydestä huolimatta asuntotarjontaa kannattaa monipuolistaa. Kyselyillä ei saavuteta koko totuutta. Sekä potentiaalinen kysyntä että paikallinen kysyntä jäävät kyselyissä pimentoon. Varsinkin kerrostalovaltaisten esikaupunkialueiden asuntorakenne on yksipuolinen. Muuttoketjuja tutkittaessa on todettu, että asumisuria pyritään toteuttamaan paikallisesti. Uusien helsinkiläisten asuntoalueiden asukkaista 90 % muuttaa 3-4 kilometrin säteeltä. Sama ilmiö koskee valtakunnallisesti koko uutta tuottajamuotoista asuntokantaa.

Vaikka asumisen tavat ja tyylit ovat kulttuurisidonnaisia, kaupunkisuunnittelun ei tarvitse juuttua toistamaan vain asumisen valtakulttuurisia käytäntöjä. Suunnittelun avulla voidaan luoda mahdollisuuksia uusillekin asumiskulttuurisille ilmiöille. Erilaisia ratkaisuja voidaan osittain jopa ”kopioida” muualta ja soveltaa paikallisiin olosuhteisiin. Myös asumispreferenssejä tutkittaessa on havaittu eräänlaisia pioneeriryhmiä, jotka olisivat valmiita kokeilemaan uudentyyppisiä ratkaisuja. He ovat maailmalla liikkuessaan nähneet muitakin asumisen malleja kuin perinteisen omakotitalon, rivitalon ja kerrostalon. Tarjonta luo kysyntää. Ja mitä edelläkävijät tekevät ensin, sitä muut toistavat perässä.

Yksi tutkimisen arvoinen, suomalaisesta tarjonnasta tyystin puuttuva asumismuoto on niin sanottu townhouse. Se voidaan määritellä viereiseen asuntoon kytketyksi, kaksi- tai kolmikerroksiseksi asunnoksi, joka kytkeytymisestään huolimatta sijaitsee omalla tontillaan. Asunnot eivät muodosta taloyhtiöitä. Kukin omistajista hallinnoi omaa asuntoaan, mahdollisesti myös tonttia. Jokaiseen asuntoon johtaa sisäänkäynti kadulta. Yhteistä pihaa ei yleensä ole eikä välttämättä omaakaan. Rajautuessaan fyysisesti suoraan katuun, rakennukset luovat kaupunkimaista ympäristöä. Nämä tekijät erottavat townhouset esimerkiksi perinteisistä yhtiömuotoisista rivitaloista.

Myös townhouse syntyi aikanaan tietynlaiseen kulttuuriin ja vastasi tietynlaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Townhouse (”house in town”) oli alkujaan brittiläisen aristokratian, yläluokan asumismuoto. Tämän luokan jäsenillä saattoi kaupunkiasuntonsa lisäksi olla hallussaan useampiakin taloja myös maaseudulla. Ns. sosiaalisen kauden (social season) ajaksi oli kuitenkin välttämätöntä siirtyä kaupunkeihin. Nimenomaan kaupungeissa järjestettiin sosiaalisten kontaktien ylläpidon kannalta tärkeimmät tapahtumat kuten illanvietot ja tanssiaiset. Myöhemmin townhouse ”kansanomaistui.” Se on nykyään tavallinen asumismuoto Britanniassa, Irlannissa ja Alanko-maissa. Lontoo, Dublin ja Amsterdam ovat esimerkkejä kaupungeista, joissa se on asumismuotona vallitseva.

Britanniasta townhouse siirtyi myös Pohjois-Amerikan itärannikon kaupunkeihin. Yhdysvalloissa käsite liitetään yleisesti erilaisiin kaupunkimaisiin rivi- ja pientaloratkaisuihin. Jopa Pohjolassa, kuten Tukholmassa townhouse -tyyppinen asuminen oli luonteenomaista aina 1800-luvun puoleenväliin saakka. Sittemmin, lähinnä Berliinistä ja Pariisista saapuneet uudet vaikutteet johtivat monikerroksisten kerrostalojen rakentamiseen ja kaupunkien vanha pienimittakaavainen asuntokanta suurelta osin purettiin.

Suomessa kaupungistuminen on tapahtunut myöhään ja heikenneenä. Suomi kaupungistuu kuitenkin edelleen niin fyysisesti kuin sosiokulttuurisesti. Ensimmäiset kaupungeissa varttuneet, kansainvälisesti orientoituneet sukupolvet etsivät tilavaa asumista haluamatta menettää kaupunkielämän attraktiivisia puolia. Nyt townhouse -tyyppisillä ratkaisuilla saattaisi olla maankäytöllinen tilaus etenkin Helsingin seudulla. Sen eri variaatiot voisivat täydentää tiivistyviä, mutta asuntorakenteeltaan yksipuolisia esikaupunkialueita.

Ongelmia voi erilaisten ennakkoluulojen lisäksi nähdä siinä, että rakentajat saadaan innostumaan asuntorakentamisen monipuolistamisesta. Niiden näkökulmasta kysyntää on riittävästi jo nykyisilläkin konsepteilla. Rakentajat toteuttavat sitä, mikä riittävästi käy kaupaksi. Myös rakentamista ohjaava normisto on muotoiltu tukemaan konventionaalista omakotitaloihin, rivitaloihin ja kerrostaloihin perustuvaa rakentamista. Lisäksi vakiintuneet käytännöt kuten tontinluovutusmenettelyt vaikuttavat väistämättä asuntotarjonnan edellytyksiin jo kaavoitusvaiheessa.

01.01.2006

Rikhard Manninen

11/2005: Luentoilta: Pahan päivän varalle – kaupunkien varautuminen uhkiin

Luentoilta järjestettiin maanantaina marraskuun 28. päivänä klo 18-20 Paikkana oli Helsingin yliopiston päärakennuksen auditorio XIV.

Tapahtuman ohjelma:

Dosentti Timo Kopomaa:

Kriisioloihin varautunut kaupunki

***

FM Samu Nyström:

Helsingin pelastuslaitoksen satavuotias sairaankuljetus- ja ensihoito-organisaatio, osa modernin kaupungin turvaverkkoa

***

Keskustelua aiheesta

06/2005: Kaupunki ja tieto

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asiantuntijoilla on perinteisesti ollut hyvin merkittävä rooli kaupunkeja rakennettaessa ja kaupunkien palveluja kehitettäessä. Kun tarkastellaan tilannetta 1900-luvun alkupuolella, ero Pohjoismaiden ja esimerkiksi Ison-Britannian välillä oli silmiinpistävän selvä.

Pohjoismaiden kaupungeissa terveyslautakuntaan kuului yleensä itseoikeutetusti useitakin lääkäreitä, kun taas Isossa-Britanniassa lääketieteellinen asiantuntemus saattoi puuttua terveyslautakunnasta kokonaan. Saarivaltakunnan kaupungeissa terveyspolitiikan suunnasta päättivät – toki yhteistyössä kaupunginlääkärin ja muiden kaupungin virkamiesten kanssa – kauppiaat, tehtailijat, lakimiehet ja heidän joukossaan ehkä joku tehdastyöläinen ja ”rouvakin”. Samanlainen oli tilanne lautakunnissa, jotka vastasivat asemakaavoista ja kaupungin rakentamisesta. Pohjoismaisissa lautakunnissa istui usein vieri vieressä arkkitehteja ja insinöörejä, kun taas Isossa-Britanniassa kokouspöytien ääressä asemakaavoja tarkastelivat usein niin sanotut maallikot.

Pohjoismaissa arvostettiin asiantuntijoita ja heidän tietoaan niin paljon, että asiantuntijat olivat yleensä valmistelemassa, päättämässä ja toteuttamassa uudistuksia. Eikä ollut ollenkaan harvinaista, että yksi ja sama asiantuntija oli kaikissa näissä rooleissa. Britanniassa asiantuntijoiden vaikutusvallan kasvuun suhtauduttiin selvästi epäilevämmin ja sitä jarruteltiin monissa tilanteissa antamalla poliittiselle mandaatille asiantuntijuutta suurempi merkitys. Ero suhtautumisessa asiantuntijuuteen säilyi pohjoismaisen ja brittiläisen päätöksenteon välillä toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikkakaan ei yhtä voimakkaana.

Niin asiantuntijat kuin poliitikotkin joutuivat puolustuskannalle toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun vaatimuksia yhteiskunnan ja sen päätöksenteon demokratisoimisesta esitettiin monelta suunnalta. Molemmilla ryhmillä oli nyt tarve osoittaa, että he kuuntelivat myös asukkaita kaupunkia ja sen palveluja suunnitellessaan. Muutoksen tarpeesta oltiin usein samaa mieltä retoriikan tasolla, mutta käytännössä muutokset olivat hyvin vähäisiä ja hitaita.

Kun esimerkiksi Isossa-Britanniassa jälleenrakennettiin kaupunkeja sotaa seuranneina vuosina, suunnitelmia esiteltiin kaupunkilaisille pienoismallien avulla. Tapa, jolla näyttelyt rakennettiin ja jolla ne yleisölle esiteltiin, paljasti kuitenkin niiden tarkoituksen. Pienoismallit tuotiin kaupunkilaisten katsottavaksi, koska haluttiin heidän hyväksyntänsä uudistuksille. Kukaan ei odottanut eikä halunnut kaupunkilaisten tekevän mitään muutosehdotuksia. Jos joku omapäinen kaupunkilainen niitä teki, kukaan ei kuunnellut. Samalla tavoin toimittiin Helsingissä, kun suunniteltiin Puu-Käpylän uudelleenrakentamista 1960-luvulla. Ymmärrettiin, että asukkaiden haastattelu oli tärkeää päätösten legitimoinnin kannalta ja että tällaiset haastattelut vahvistaisivat kuvaa demokratian toimivuudesta. Kukaan päätöksentekijöistä ei kuitenkaan odottanut käpyläläisiltä uusia avauksia keskusteluun.

Nykyisin vuorovaikutus asukkaiden kanssa on virallisesti hyväksytty osaksi kaupunkisuunnittelua ja ainakin joidenkin palvelujen kehittämistä. Esteitä hedelmällisen vuorovaikutuksen tiellä on kuitenkin vielä runsaasti. Monet päätöksentekijät (niin poliitikot kuin asiantuntijatkin) näkevät kaupunkilaisten konsultoinnin edelleen enemmän osana päätösten legitimointiprosessia kuin osana uusien innovatiivisten ratkaisujen hakemista. Monet kaupunkilaiset taas ovat periaatteessa kiinnostuneita vaikuttamisesta, mutta käytännössä heillä ei ole tarpeeksi aikaa eikä energiaa perehtyä asioihin.

On tärkeää muistaa myös se, ettei päätöksentekoon ole yhtä oikeaa ratkaisua. Kuten Doreen Massey on muistuttanut, valta ei aina ole jotain negatiivista. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen tiivis yhteistyö ei ole tuottanut pelkästään huonoja tuloksia. Eivätkä kaikki asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia lisänneet uudistukset puolestaan ole olleet menestystarinoita. Kaupunkilaisilla on kuitenkin arvokasta tietoa (eikä pelkästään mielipiteitä) omasta elinympäristöstään ja käyttämistään palveluista. Tämän tiedon käyttäminen jättäminen on silkkaa resurssien tuhlausta.

01.06.2005

Marjaana Niemi

05/2005: Kivipihan kaupunkitapahtuma?

Sain syksyn aluksi kutsun pihajuhlaan. Tiedättehän: haitarimusiikkia, makkaranpaistoa ja virvokkeita. Näitä juhlia ei tosin järjestetty maaseudun tai pientaloalueen puutarhamaisissa olosuhteissa, vaan Helsingin ydinkeskustassa. Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa – pienenpienellä kivipihalla – haluttiin juhlistaa asunto-osakeyhtiö Harjulan piharemonttia ja samalla talon satavuotista historiaa. Yhtiöön olin tutustunut, kun yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin osana pro gradu -työtäni sen historian. Nyt olin siis itsekin muuttunut pieneksi osaksi yhtiön menneisyyttä ja mukana tilaisuudessa eräänlaisena muistona eletystä.

Piha, jonka käyttö sata vuotta sitten oli muodostunut varsin käytännönläheisten toimintojen ympärille, on 2000-luvun alussa suunniteltu asukkaiden yhteiseksi oleskelutilaksi. Ulkohuoneiden ja pyykkituvan sijasta pihalle houkuttelee nyt oleskeluryhmä viherkasveineen. Juhla siis heijasti ainakin muutosta pienessä osassa kaupunkitilaamme, mutta kertoiko se myös muista muutoksista kaupunkikulttuurissamme?

Kun helsinkiläisiä 1990-luvun lopussa pyydettiin kaupungin historiahanketta varten kirjoittamaan suhteestaan – myös tunteistaan – kotikaupunkiaan kohtaan, toivat monet kertojat positiivisina piirteinä esiin kaupungin tarjoaman anonymiteetin ja vapauden ympäristön kontrollista. Samoin argumentein helsinkiläisyyttä puolustaa myös Anne Helsingin Sanomien Verkkoliitteessä tänä syksynä: ”’Kohtelias huomaamattomuus’ ja yksityisyys ovat helsinkiläisten suoja ja suurkaupungin suoma mahdollisuus.” Paikallisyhteisön puuttuminen kuvataan luontevaksi osaksi kaupunkiasumista, ja yhteisöllisyyden rakentaminen erilaisin tapahtumin on koettu keinotekoiseksi. ”Kuka on koskaan nähnyt makkarailtoja Wecksellintiellä? Tai Manskulla?”, kysyy eräs muistelija kriittisesti. Häntä olisin tuskin saanut mukaani pihajuhlaan iltaansa viettämään.

Samalla kun muistelijat korostavat kaupunkilaista anonymiteettiä, tuovat he kuitenkin vahvasti esille tunnesiteensä omaan lähiympäristöönsä ja sen arkeen. Fyysinen ympäristö korostuu asukkaiden jäädessä muistojen taustalle. Vaikka naapuruuteen perustuva sosiaalisuus katsotaan kaupunkiin kuulumattomaksi, korostetaan muistoissa oman asuinalueen elämäntapaa ja ympäristön aktiivista hyödyntämistä. Näille muistelijoille helsinkiläisyys on syntynyt omien elämänkokemusten kautta, eikä sen muotoutumiseen haluta ulkoapäin tulevia vaikutteita.

Oliko Harjulan pihajuhlissa sitten kyse yhteisöllisyyden rakentamisesta ja kapinasta kaupungin anonymiteettiä vastaan? Ulkopuolisen on vaikea tulkita yhteisöllisyyden olemassaoloa tai sen vahvuutta. Pihajuhla on kuitenkin helppo nähdä myös pienimuotoisena kaupunkitapahtumana, jossa yhteisöllisyyttä voidaan kokea loppujen lopuksi melko anonyymisti, itsestään paljoakaan paljastamatta. Sosiologi Pasi Mäenpää on analysoinut kirpputorien, Kaivopuiston ja Taiteiden yön tapahtumia katuseurallisuuden ilmentyminä. Hänen mukaansa näissä tapahtumissa kohdataan sattumanvaraisesti jotain tuttua ja itseä lähellä olevaa anonyymin massan keskellä.

Harjulan pihajuhlassa osallistujat eivät olleet massaa, eikä kohtaaminen sattumanvaraista. Kaikille tuttu ja läheinen oli kuitenkin oma lähiympäristö, asuintalo, ja sen pitkä historia. Tätä voitiin kokoontua juhlistamaan kertaluontoisesti pihaseurallisuuden merkeissä. Kaupunki ei lopulta kuitenkaan ole vain tapahtuma, vaan myös koti.

01.05.2005

Pia Olsson