Kiireen keskellä haikailtaessa elämäntavan ”vauhdin rajoittamista” on saatettu korostaa, että nykyihmisen pitää muun muassa lähteä kävelylle oppiakseen hitautta. Se on mainittu edulliseksi tavaksi olla yhteydessä muihin ihmisiin, omaan kehoon, luontoon – ja miksei laajemminkin ympäristöön.
Ajatus elämänrytmin hidastamista on tullut hauskalla tavalla eläväksi siirtyessäni työskentelemään pääkaupunkiseudulta Lahteen. Ensimmäisiä havaintojani paikallisesta katukuvasta oli, että jalankulkijat jäävät rauhallisesti odottamaan liikennevalojen vaihtumista ilman, että autojen puuttuessa sännättäisiin heti tien yli. Tämä tuonee esiin jotain paikallisesta kiireettömyydestä ja elämänmenosta ylipäätään.
Katutungoksessa ja suuremmissa kaupungeissa ihmiset ”tunneloivat” siirtyessään määrätietoisesti pisteestä toiseen. Onko tällainen liikkumisen tapa ja rytmi levinnyt jo kaupunkikeskustojen ulkopuolellekin? Sauvakävelijät kiitävät paikoin lähes sätkynopeudella. Urbaanimmilla paikoilla kännykät ovat tarjonneet kulkijoille one minute travel bookin, hetken hidasteen. Ruuhka-ajan fanfaarina ovat niin piippaavat liikennevalot kuin matkapuhelinten soittoäänetkin.
Kun rauhallisilla äänillä ja musiikilla on tunnustetusti elvyttävää vaikutusta, ymmärtää miksi luontoääniä, linnun laulua tarjotaan myyntiin asti kuunneltavaksi. Kaipaako kukaan heräävän kaupungin kasvavan liikenteen äänimaisemaa? Vai onko se liiankin tuttua, kun liikenneväylät yltyvät arkiaamuiseen kohinaansa? Mukana kannettavien sähköisten soittopelien, nyttemmin MP3-soitinten omistajat hyödyntävät korkeaa teknologiaa omaan rauhaansa, vaikka usein liitämme rentoutumiseen ajatuksen siitä, että teknologiasta ja sen käytöstä on syytä irtautua. Tuttu havainto on myös, että mitä tärkeämmäksi mukana kannettava teknologia on tullut, sitä näkymättömämmäksi se on käynyt.
Joskus ja paikoin hitaus on legitiimiä tässä kiihtyvätempoisessa ja tehokkuuteen suuntautuvassa yhteiskunnassa. Esimerkiksi autoilun harrastajat saattavat liikkua museoautoilla. Tällöin on sitouduttu vanhaan, nykyistä kömpelömpään tekniikkaan. Tämä on esillä nuorten innostuksessa vanhojen polkupyörien käyttöön tai siinä, että lautapelit, kuten Monopoli, ovat tietokonepelien aikakaudella tulleet uudestaan suosioon sosiaalisena tapahtumana ja markkinoinnin kohteena.
Mutta selkeämmin kaupunkeihin liittyen löytyy myös esimerkkejä tietoisesta vauhdin rajoittamisesta. Tuttuja ovat katujen hidaste-esteet, töyssyt. Ne pakottavat tavoitellusti kuljettajan hidastamaan vauhtiaan. Tähän sisältyy yleisemminkin nyky-yhteiskuntaa ja elämänmenoa kuvaava piirre, meillä on lähes äärettömät tekniset mahdollisuudet voittaa ajan ja tilan rajoituksia, mutta oman ja muiden viihtyvyyden ja turvallisuuden vuoksi joudumme rajoittamaan nopeuttamme ja liikettämme. Tämä vauhdin rajoittamisen trendi on nyttemmin mukana niin matkustamisessa, ajankäytössä, yhteisöllisissä suhteissa kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ylipäätään; on vuorotteluvapaata, retriittiä, slow food, jooga, netin suodatinohjelmia.
Ilman saastumisen pakottamana on suurkaupungeissa rajoitettu autoilua kieltämällä se jonakin viikonpäivänä. Autottomia päiviä on harkittu Helsingissäkin, vaikka ei varmaankaan aivan Ateenan tai Milanon tapaan. Täydellinen ajokielto, blocco totale on silti vain jonkinlainen hätäapu, tilapäisratkaisu. Kestävämpi ratkaisu edellyttäisi liikkumiseen, yhdyskuntien rakentamiseen ja elämäntavan muutoksiin liittyvien yhteiskunnallisten ehtojen täyttymistä.
Pari kertaa bussimatkalla Helsingin ja Lahden välillä olen hiljaisuutta ja kiireettömyyden tuntuakin toivoen ollut lähellä huomauttaa kanssamatkustajalleni liian kovaäänisestä kännykkään puhumisesta julkisessa tilassa, mikä paikoin on selvästi tuonut epäviihtyvyyttä arkeemme. Ajatus jäi toteutusta vaille, onneksi tuolloin, sillä harmittavimmissa tapauksissa onkin ollut kyse monologista vieressä istuvalle kanssamatkustajalle – ei kännykkään! Vauhdikasta ja tavoitellusti hitaampaa uutta vuotta 2006!
01.02.2006
Timo Kopomaa