Huhtikuun alussa sai ensi-iltansa Jouko Aaltosen ohjaama ja hänen, Rauno Lahtisen ja Olli Vesalan käsikirjoittama elokuva ”Taistelu Turusta”, jota on Turussa sen jälkeen näytetty täysille katsomoille. Dokumenttielokuvalle tällainen suosio on hyvin harvinaista. Elokuvassa yhdistyvät vanhat, osin jopa 1960-luvulta peräisin olevan dokumenttijaksot, eri aikojen päätöksentekijöiden haastattelut ja 2000-luvun talonvaltaustapahtumien kuvaukset. Taistelun kohteisiin kuuluivat aikanaan Hamburger Börsin vanha hotelli, Kansallis-Osake-Pankin teräväkulmainen liiketalo, Vartiovuoren puisto, Antintalo – esimerkkejä riittäisi.
Helsingissä elokuvan ensi-ilta oli huhtikuun lopulla ja sen yhteydessä järjestettiin keskustelu puretusta Helsingistä, mukana Aaltosen ja Vesalan lisäksi Mikko Härö Museovirastosta, Antti Manninen Helsingin Sanomista sekä allekirjoittanut Suomen Kaupunkitutkimuksen Seurasta ja Helsinki-Seurasta. Kiinnitimme keskustelussa huomiota siihen, miten eri tavoilla rakennussuojeluun 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suhtauduttiin. Turussa vanha sai mennä kokonaan, ja monille paikallisille uudet rakennukset olivat voittoja, vaikka näin syntynyt kaupunkikuva jäi hajanaiseksi. Helsingissä joidenkin vanhojen rakennusten korjauskelvottomiksi arvioidut ydinosat hävitettiin, mutta niiden julkisivu jätettiin paikalleen vahvistamaan illuusiota vanhan säilymisestä entisenlaisena. Uusi jäi piiloon fasadin taakse.
Turun poliittisten puolueiden, rakennusliikkeiden, kaupungin johdon ja virkamiesten sekä muiden intressiryhmien kuten esimerkiksi vapaamuurareiden välisten kiinteiden suhteiden vaikutukset mm. asemakaavoitukseen, rakennusoikeuksiin ja rakentamisen poikkeuslupiin jäi elokuvassa mielestäni liian vähälle huomiolle. Antti Manninen huomauttikin erään elokuvaan haastatellun selvästi valehtelevan niistä kieltäessään salaiset sopimukset. Vaikka katsoja ei uskoisi suoraan uhkailuun, kiristykseen tai lahjontaan, näyttää ilmeiseltä, että maan (ja muidenkin kaupunkien kuin Turun) tavat ovat perustuneet vahvoihin riippuvuuksiin; perustunevatko edelleenkin? Kenen riippuvuuteen mistä, jää myöhemmän tutkimuksen varaan.
Elokuvaan haastatelluista, aikanaan keskeisistä päätöksentekijöistä, joihin kuului kaupungin virkamiehiä, rakennusliikkeiden johtoa ja rakennusliikkeille suunnittelua harjoittaneita arkkitehteja sekä eri puolueiden politiikkoja, mm. vastikään mandaattinsa uusinut kansanedustaja Ilkka Kanerva, kukaan ei yhtä rakennusliikkeen edustajaa lukuunottamatta arvioinut toimineensa kaupunkilaisten tai yhteiskunnan etujen vastaisesti, vaikka heidän päätöstensä johdosta arvokasta kulttuuriperintöä hävitettiin. Taloudella ja työllisyydellä voi näköjään perustella kaikenlaista, yhä voi.
Kansalaisnäkökulmaa ja nykyisen nuorison suhdetta vanhoihin rakennuksiin valottivat jaksot 2000-luvun talonvaltauksista. Suhtaudun operaatioihin varauksella. Kaupunkikuva ei ole vain yksittäisen rakennuksen omistajan asia, eikä Turun kaupungin ja poliisin omaksuma, pakkokeinoja muistuttava nollatoleranssi valtaajia kohtaan voi olla ainoa keino palauttaa kohde omistajalleen. Mutta yhtä vähän hyväksyn elokuvassa esitetyn kaltaisia talonvaltauksia, joiden pääpaino näytti olevan valtaajille ilmaisen ”autonomisen kulttuurikeskuksen” perustaminen muiden tiloihin. Strategiana talonvaltaukset eivät näyttäneet tuottavan tulosta muuta kuin juristien kukkaroihin. Sivistyneessä yhteiskunnassa osapuolet voivat aina keskustella asioista, kun ne ovat molemmille tärkeitä. Tilaisuuksia keskusteluun pitää järjestää, jos niitä ei muuten ilmaannu. Elokuva vahvisti ajatusta, että eri tahojen dialogia ja keskinäistä ymmärrystä tulisi rakentaa yhteisillä foorumeilla tai projekteilla, esimerkiksi kaupunkitutkimuksen tai kirjan muodossa; aloittaa voisi tekemällä suunnitelman askeleista kohti yhteistyötä. Elokuva on Helsingissä vieläkin ohjelmistossa ja saatavilla myös DVD:nä.
”Taistelu Turusta” jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ovatko kiinteistöjen omistajien poliittiset ja taloudelliset edut aina ensisijaisia verrattuna niihin laajempiin merkityksiin, joita omalla kaupungilla on kaupunkilaisille? Eivätkö kulttuurihistoriallisesti monikerroksisen miljöön tuottama elämänilo ja sen sisältämät tulevaisuuden lupaukset paina vaa’assa, kun arvioidaan kaupunkikuvan hyötyjä? Eikö löydy ratkaisuja, joissa eri näkökulmat olisi mahdollista yhdistää, vai eikö niitä haluta etsiä; eikö niistä haluta edes keskustella? Keillä on ylin valta kaupunkiin, ja mitkä ovat sen oikeutuksen (legitimaation) rajat?
Oli surullista katsoa filmikatkelmia vanhojen talojen tuhoamisesta, kun kansalaisten aktiivisuus ei riittänyt turvaamaan kaupunkikuvaa. Kaupunkilaisten pettymys välittyi kuvista selvästi. Kaikkea toivoa ei rakennussuojelun puolustaja saa kuitenkaan menettää. Turussakin jotkut kaupunkitaistelut päättyivät tavoitteen saavuttamiseen, vaikka pitkät prosessit, joiden kulkua osin julkisuudelta piilossa oli vaikea ennustaa ja joiden tulokset näyttivät loppuun asti epävarmoilta, olivat raskaita.
Jouko Aaltosen dokumenttielokuvan kautta muodostuva kuva 1960-luvun kaupungista vertautuu kiinnostavalla tavalla saman ajan fiktioelokuviin kuten mm. Pariisiin sijoittuvaan Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” (À bout de souffle, käsikirjoitus hänen ja Fran çois Truffaut’n) sekä Helsingissä filmattuihin Matti Kassilan ”Kaasua komisario Palmu” ja Jörn Donnerin ”Täällä alkaa seikkailu”, joita kuvattiin keskellä todellista kaupunkia ja sen elämää, joskus jopa niin, etteivät kuvissa esiintyneet kaupunkilaiset välttämättä edes tienneet tallentuneensa filmille. Urbaani elämä ja miljöö eivät olleet vain kerronnan kehyksiä vaan elokuvan yhdessä pääosassa.
Kuvat kaupungista tulivat 1960-luvulla uudella tavalla osaksi kaupunkilaisten mielenmaisemaa. Sanomalehtien uutiskuvat ja kuvareportaasit, kaupunkirakentamista kritisoineet piirrokset ja television välittämät kaupunkitapahtumat (esimerkiksi Pariisista 1968) näyttivät toisenlaisia urbaaneja maailmoja kuin postikorttien perinteiset ihmisistä puhdistetut monumenttikuvat. Media rakensi yhteistä kuvallista kaupunkikontekstia elokuvillekin. Kuvat lisäsivät kansalaisten kiinnostusta kaupungin muutoksia kohtaan ja saivat heidät ottamaan kantaa liiketalouden ehdoilla tapahtuneita vanhojen talojen hävityksiä vastaan. Elokuva ”Taistelu Turusta” vahvistaa uskoa siihen, että urbaanin kulttuuriperinnön suojelu on edelleen ajankohtainen ja tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa.
11.6.2011
Anja Kervanto Nevanlinna