Avainsana: arkisto

Kuva Helsingin Sanomissa viime tammikuussa: pyörätuolissa istuva nainen yrittää turhaan päästä sisään Aleksilla sijaitsevaan liiketilaan. Rakentamisen viesti on hänelle selvä: tila ei ole tarkoitettu neljällä pyörällä liikkuvalle. Jokakesäiset katutyöt vaikeuttavat kaikkien kulkemista kaupungissa, mutta osalle meistä jo pelkästään korkeat katukiveykset tai keskelle jalkakäytävää sijoitetut mainokset ja pyörätelineet voivat olla todellisia liikkumisen esteitä. Tai ajatellaan arkipäiväistä tilannetta: taidetta harrastava isä päättää vanhempainvapaallaan käydä museossa, vaunuissa kulkeva lapsi mukanaan. Vanhassa arvorakennuksessa sijaitseva näyttely kiinnostaisi, mutta sinne johtava komea portaikko estää sisäänpääsyn lastenvaunujen kanssa.

Onneksi kuva ei ole aivan näin synkkä. Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat ovat heränneet miettimään, kenelle kaupunkeja rakennetaan. Esimerkiksi väestön vanheneminen näkyy jo kaupunkirakentamisessa. Kaikille sopiva suunnittelu, Design for All, valtaa alaa. Design for All -lähestymistapa korostaa sosiaalisesti vastuullista suunnittelua, helppokäyttöisyyttä, osallistumisen yhdenvertaisuutta sekä ympäristön esteettömyyttä. Käsitteenä kymmenisen vuotta vanha Design for All tunnetaan ympäri Eurooppaa.

Kaupunkien pitkässä historiassa tuo kymmenen vuotta on lyhyt – ja erikoinen – jakso. Varhaiset kaupunkiasutukset keskittyivät pitämään ulkopuoliset loitolla, sillä kaupankäynti oli tuonut niihin vaurautta, jota piti suojella. Kulkureittien käyttöä rajoitettiin puolustuksellisista syistä, ja taidokkaimmat rakennukset olivat tarkoituksellisen vaikeakulkuisia. Myöhemmin rakentamisen tekniikoiden ja materiaalien kehityksen myötä liikkuminen kaupungeissa helpottui, ja modernin kaupunkisuunnittelun tuottama kaupunkitila rakentui yhä enemmän erilaisten normien varaan.

Viime vuosina on oivallettu aiempaa kirkkaammin, että kaupunkirakenne voi marginalisoida kokonaisia ihmisryhmiä. Tietoisuus, ja samalla vaatimus, kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista osallistua kaupunkielämään on voimistunut. Eurooppalaisten kaupunkien verkostoista European Observatory Cities for All edistää kaikille sopivan kaupunkiympäristön suunnittelua ja aihetta koskevaa tiedonvaihtoa. Verkosto ei rajoitu kaupunkitilan kehittämiseen, vaan kattaa myös esimerkiksi erilaisille kaupunkilaisille sopivat tavat välittää kaupungissa toimimista koskevaa tietoa ja palveluita.

Verkostoon kuuluva Helsinki on ottanut tavoitteekseen olla ”kaikkien (lue: myös liikuntaesteisten) kaupunki” vuoteen 2011 mennessä. Kaavoituksessa edistetään esimerkiksi katujen ja julkisen liikenteen pysäkki- ja terminaalialueiden helppokulkuisuutta, kaupunkitilan selkeää hahmotettavuutta ja helppoa orientoitumista. Tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin vuonna 2002 Helsinki kaikille -projekti, josta vastaa kaupungin rakennusvirasto. Hankkeen koekenttiä ovat mm. katutilaan ja liiketilojen sisäänkäynteihin keskittyvä esteetön Aleksi ja puistoreittejä kehittävä Töölönlahti-osuus.

Helsinki kaikille -projektin tuloksena on jo syntynyt esimerkiksi esteetön leikkipuisto (Ruskeasuon Ratsaspuisto) sekä ikääntyneiden, rollaattoreilla, pyörätuolilla tai muuten tukea tarvitsevien liikkumista sekä heikkonäköisiä ajatellen suunniteltu Suursuonpuiston vanhustenpolku Maunulassa. Esteettömän liikkumisen edistämistapoihin voivat helsinkiläiset tutustua helposti vaikkapa Kampin alueella, jossa helppokulkuisuus on otettu ohjenuoraksi julkisen liikenteen terminaalissa, kauppakeskuksessa, uusissa asuintaloissa ja katualueilla – tosin kauppakeskuksen avajaisviikkojen tungoksessa tuskin kukaan liikkuu täysin esteettä.

Helsinki ei ole tavoitteineen yksin. Vuonna 2004 tehdyssä kyselyssä todettiin, että esteettömyyttä on kartoitettu Suomen kunnissa 1980-luvulta lähtien; selvä nousu osuu kuitenkin viime vuosiin. Kuntien esteettömyysstrategiat ja hankkeet ovat esimerkkejä asennemuutoksesta, joka kaupunkisuunnittelussa on meneillään. Ne eivät kerro vain muutoksista vammaisuutta koskevissa käsityksissä, vaan myös siitä tosiseikasta, että eurooppalaisten kaupunkien väestö vanhenee ennätystahtia. Ramppien, luiskien, kaiteiden ja hissien kysyntä kasvaa moninkertaiseksi. Kaupunkisuunnittelijat joutuvat pohtimaan, miten rakentaa toimivia tulevaisuuden kaupunkeja. Ja kaupunkiympäristöjen suojelijat ovat sen eettisen kysymyksen äärellä, tuleeko historiallisesti arvokkaita ympäristöjä avata yhä useammalle, mihin vetää autenttisuuden ja kulttuuriperinnön käyttäjien tarpeiden rajaa.

Kaupunki ei ole vain tiiltä ja asfalttia, puuta ja puistokäytäviä, vaan se kertoo myös käsityksistämme kaupunkilaisuudesta. Siitä, keiden kaupungissa halutaan liikkuvan ja miten. Kaupunkirakentaminen vaikuttaa siihen, miten kukin kokee kaupunkilaisuutensa ja itsensä. Rampiton ja portaita täynnä oleva kaupunki viestii toivottavista ja ei-toivottavista liikkumistavoista. Alussa kuvattujen kaupunkiympäristöjen viesti on selvä: suosittu liiketila ja arvokas museorakennus on tarkoitettu vain kahdella jalalla kulkeville, ilman apuvälineitä tai lapsitaakkoja saapuville aikuisille. Syy kaupunkitilan toimimattomuuteen löytyy käyttäjästä. Toisenlaiset ajattelumallit ovat kuitenkin vallanneet alaa.

Helsinki kaikille -projekti on yksi esimerkki vammaisuuden sosiaalisen mallin rantautumisesta kaupunkisuunnitteluun. Mallin mukaan yhteiskunta, joka ei kaupunkisuunnittelussa ota huomioon koko väestön tarpeita, ”vammauttaa” tietyt ihmiset liikkumisen suhteen. Tämän ajattelutavan mukaan rakentamisen tavat mahdollistavat tai estävät tasa-arvoisen kaupunkitilan käytön. Malli alleviivaa sitä tosiasiaa, että kaupunkisuunnittelu perustuu normeihin ja oletuksiin peruskaupunkilaisesta. Suunnittelu rajaa tilaa, mahdollistaa tiettyjä käyttöjä ja rajoittaa toisia, se suosii tiettyjä käyttäjiä ja sulkee toisia pois. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rakentamisesta ja materiaalisista rajoista, vaan se miten kaupunkiympäristö on suunniteltu ja rakennettu vaikuttaa myös siihen, mitä ihmiset ajattelevat esimerkiksi toivottavista, ”oikeista” liikkumistavoista, siitä mikä on normaalia. Käsitykset ihmiselle tavanomaisesta ja normaalista vaikuttavat kaupunkien suunnitteluun ja toisaalta kaupunkisuunnittelulla vahvistetaan ja muovataan käsityksiä normaaliudesta ja epänormaaliudesta.

01.03.2006

Ulla Salmela

Kiireen keskellä haikailtaessa elämäntavan ”vauhdin rajoittamista” on saatettu korostaa, että nykyihmisen pitää muun muassa lähteä kävelylle oppiakseen hitautta. Se on mainittu edulliseksi tavaksi olla yhteydessä muihin ihmisiin, omaan kehoon, luontoon – ja miksei laajemminkin ympäristöön.

Ajatus elämänrytmin hidastamista on tullut hauskalla tavalla eläväksi siirtyessäni työskentelemään pääkaupunkiseudulta Lahteen. Ensimmäisiä havaintojani paikallisesta katukuvasta oli, että jalankulkijat jäävät rauhallisesti odottamaan liikennevalojen vaihtumista ilman, että autojen puuttuessa sännättäisiin heti tien yli. Tämä tuonee esiin jotain paikallisesta kiireettömyydestä ja elämänmenosta ylipäätään.

Katutungoksessa ja suuremmissa kaupungeissa ihmiset ”tunneloivat” siirtyessään määrätietoisesti pisteestä toiseen. Onko tällainen liikkumisen tapa ja rytmi levinnyt jo kaupunkikeskustojen ulkopuolellekin? Sauvakävelijät kiitävät paikoin lähes sätkynopeudella. Urbaanimmilla paikoilla kännykät ovat tarjonneet kulkijoille one minute travel bookin, hetken hidasteen. Ruuhka-ajan fanfaarina ovat niin piippaavat liikennevalot kuin matkapuhelinten soittoäänetkin.

Kun rauhallisilla äänillä ja musiikilla on tunnustetusti elvyttävää vaikutusta, ymmärtää miksi luontoääniä, linnun laulua tarjotaan myyntiin asti kuunneltavaksi. Kaipaako kukaan heräävän kaupungin kasvavan liikenteen äänimaisemaa? Vai onko se liiankin tuttua, kun liikenneväylät yltyvät arkiaamuiseen kohinaansa? Mukana kannettavien sähköisten soittopelien, nyttemmin MP3-soitinten omistajat hyödyntävät korkeaa teknologiaa omaan rauhaansa, vaikka usein liitämme rentoutumiseen ajatuksen siitä, että teknologiasta ja sen käytöstä on syytä irtautua. Tuttu havainto on myös, että mitä tärkeämmäksi mukana kannettava teknologia on tullut, sitä näkymättömämmäksi se on käynyt.

Joskus ja paikoin hitaus on legitiimiä tässä kiihtyvätempoisessa ja tehokkuuteen suuntautuvassa yhteiskunnassa. Esimerkiksi autoilun harrastajat saattavat liikkua museoautoilla. Tällöin on sitouduttu vanhaan, nykyistä kömpelömpään tekniikkaan. Tämä on esillä nuorten innostuksessa vanhojen polkupyörien käyttöön tai siinä, että lautapelit, kuten Monopoli, ovat tietokonepelien aikakaudella tulleet uudestaan suosioon sosiaalisena tapahtumana ja markkinoinnin kohteena.

Mutta selkeämmin kaupunkeihin liittyen löytyy myös esimerkkejä tietoisesta vauhdin rajoittamisesta. Tuttuja ovat katujen hidaste-esteet, töyssyt. Ne pakottavat tavoitellusti kuljettajan hidastamaan vauhtiaan. Tähän sisältyy yleisemminkin nyky-yhteiskuntaa ja elämänmenoa kuvaava piirre, meillä on lähes äärettömät tekniset mahdollisuudet voittaa ajan ja tilan rajoituksia, mutta oman ja muiden viihtyvyyden ja turvallisuuden vuoksi joudumme rajoittamaan nopeuttamme ja liikettämme. Tämä vauhdin rajoittamisen trendi on nyttemmin mukana niin matkustamisessa, ajankäytössä, yhteisöllisissä suhteissa kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ylipäätään; on vuorotteluvapaata, retriittiä, slow food, jooga, netin suodatinohjelmia.

Ilman saastumisen pakottamana on suurkaupungeissa rajoitettu autoilua kieltämällä se jonakin viikonpäivänä. Autottomia päiviä on harkittu Helsingissäkin, vaikka ei varmaankaan aivan Ateenan tai Milanon tapaan. Täydellinen ajokielto, blocco totale on silti vain jonkinlainen hätäapu, tilapäisratkaisu. Kestävämpi ratkaisu edellyttäisi liikkumiseen, yhdyskuntien rakentamiseen ja elämäntavan muutoksiin liittyvien yhteiskunnallisten ehtojen täyttymistä.

Pari kertaa bussimatkalla Helsingin ja Lahden välillä olen hiljaisuutta ja kiireettömyyden tuntuakin toivoen ollut lähellä huomauttaa kanssamatkustajalleni liian kovaäänisestä kännykkään puhumisesta julkisessa tilassa, mikä paikoin on selvästi tuonut epäviihtyvyyttä arkeemme. Ajatus jäi toteutusta vaille, onneksi tuolloin, sillä harmittavimmissa tapauksissa onkin ollut kyse monologista vieressä istuvalle kanssamatkustajalle – ei kännykkään! Vauhdikasta ja tavoitellusti hitaampaa uutta vuotta 2006!

01.02.2006

Timo Kopomaa

Asumismuodoista ja asuntotarjonnan monipuolistamisesta käyty keskustelu on ollut viime aikoina jälleen vilkasta. Keskustelu on saanut yhä enemmän laadullisia ja kansainvälisiäkin painotuksia. Asuntopoliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja tutkijat ovat kiinnostuneita asuntotarjonnan monipuolistamisesta. Tästä esimerkkinä ovat myös asumisen tutkijakoulut ja monet muut panostukset asumisen kehittämiseen.

Asukkaat ovat kyselytutkimuksissa yleensä tyytyväisiä asuntojensa laatuun. Tämä johtuu siitä, että he ovat realisteja. Asukkaat arvioivat asuntonsa laatua suhteuttamalla arviot tarjontaan ja taloudellisiin resursseihin, joita heillä on käytössään. Hyvätuloisten ja heikompituloisten arviot eivät juuri poikkea toisistaan. Ensiksi mainittujen voisi olettaa asuvan keskimäärin ”laadukkaammissa” asunnoissa kuin jälkimmäisten. Tyytyväisyys kertoo siitäkin, että asumisen osalta perusstandardit ovat Suomessa kunnossa. Vain pieni osa ihmisistä kokee suoranaista asumistasoon liittyvää kurjuutta.

Yleisestä tyytyväisyydestä huolimatta asuntotarjontaa kannattaa monipuolistaa. Kyselyillä ei saavuteta koko totuutta. Sekä potentiaalinen kysyntä että paikallinen kysyntä jäävät kyselyissä pimentoon. Varsinkin kerrostalovaltaisten esikaupunkialueiden asuntorakenne on yksipuolinen. Muuttoketjuja tutkittaessa on todettu, että asumisuria pyritään toteuttamaan paikallisesti. Uusien helsinkiläisten asuntoalueiden asukkaista 90 % muuttaa 3-4 kilometrin säteeltä. Sama ilmiö koskee valtakunnallisesti koko uutta tuottajamuotoista asuntokantaa.

Vaikka asumisen tavat ja tyylit ovat kulttuurisidonnaisia, kaupunkisuunnittelun ei tarvitse juuttua toistamaan vain asumisen valtakulttuurisia käytäntöjä. Suunnittelun avulla voidaan luoda mahdollisuuksia uusillekin asumiskulttuurisille ilmiöille. Erilaisia ratkaisuja voidaan osittain jopa ”kopioida” muualta ja soveltaa paikallisiin olosuhteisiin. Myös asumispreferenssejä tutkittaessa on havaittu eräänlaisia pioneeriryhmiä, jotka olisivat valmiita kokeilemaan uudentyyppisiä ratkaisuja. He ovat maailmalla liikkuessaan nähneet muitakin asumisen malleja kuin perinteisen omakotitalon, rivitalon ja kerrostalon. Tarjonta luo kysyntää. Ja mitä edelläkävijät tekevät ensin, sitä muut toistavat perässä.

Yksi tutkimisen arvoinen, suomalaisesta tarjonnasta tyystin puuttuva asumismuoto on niin sanottu townhouse. Se voidaan määritellä viereiseen asuntoon kytketyksi, kaksi- tai kolmikerroksiseksi asunnoksi, joka kytkeytymisestään huolimatta sijaitsee omalla tontillaan. Asunnot eivät muodosta taloyhtiöitä. Kukin omistajista hallinnoi omaa asuntoaan, mahdollisesti myös tonttia. Jokaiseen asuntoon johtaa sisäänkäynti kadulta. Yhteistä pihaa ei yleensä ole eikä välttämättä omaakaan. Rajautuessaan fyysisesti suoraan katuun, rakennukset luovat kaupunkimaista ympäristöä. Nämä tekijät erottavat townhouset esimerkiksi perinteisistä yhtiömuotoisista rivitaloista.

Myös townhouse syntyi aikanaan tietynlaiseen kulttuuriin ja vastasi tietynlaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Townhouse (”house in town”) oli alkujaan brittiläisen aristokratian, yläluokan asumismuoto. Tämän luokan jäsenillä saattoi kaupunkiasuntonsa lisäksi olla hallussaan useampiakin taloja myös maaseudulla. Ns. sosiaalisen kauden (social season) ajaksi oli kuitenkin välttämätöntä siirtyä kaupunkeihin. Nimenomaan kaupungeissa järjestettiin sosiaalisten kontaktien ylläpidon kannalta tärkeimmät tapahtumat kuten illanvietot ja tanssiaiset. Myöhemmin townhouse ”kansanomaistui.” Se on nykyään tavallinen asumismuoto Britanniassa, Irlannissa ja Alanko-maissa. Lontoo, Dublin ja Amsterdam ovat esimerkkejä kaupungeista, joissa se on asumismuotona vallitseva.

Britanniasta townhouse siirtyi myös Pohjois-Amerikan itärannikon kaupunkeihin. Yhdysvalloissa käsite liitetään yleisesti erilaisiin kaupunkimaisiin rivi- ja pientaloratkaisuihin. Jopa Pohjolassa, kuten Tukholmassa townhouse -tyyppinen asuminen oli luonteenomaista aina 1800-luvun puoleenväliin saakka. Sittemmin, lähinnä Berliinistä ja Pariisista saapuneet uudet vaikutteet johtivat monikerroksisten kerrostalojen rakentamiseen ja kaupunkien vanha pienimittakaavainen asuntokanta suurelta osin purettiin.

Suomessa kaupungistuminen on tapahtunut myöhään ja heikenneenä. Suomi kaupungistuu kuitenkin edelleen niin fyysisesti kuin sosiokulttuurisesti. Ensimmäiset kaupungeissa varttuneet, kansainvälisesti orientoituneet sukupolvet etsivät tilavaa asumista haluamatta menettää kaupunkielämän attraktiivisia puolia. Nyt townhouse -tyyppisillä ratkaisuilla saattaisi olla maankäytöllinen tilaus etenkin Helsingin seudulla. Sen eri variaatiot voisivat täydentää tiivistyviä, mutta asuntorakenteeltaan yksipuolisia esikaupunkialueita.

Ongelmia voi erilaisten ennakkoluulojen lisäksi nähdä siinä, että rakentajat saadaan innostumaan asuntorakentamisen monipuolistamisesta. Niiden näkökulmasta kysyntää on riittävästi jo nykyisilläkin konsepteilla. Rakentajat toteuttavat sitä, mikä riittävästi käy kaupaksi. Myös rakentamista ohjaava normisto on muotoiltu tukemaan konventionaalista omakotitaloihin, rivitaloihin ja kerrostaloihin perustuvaa rakentamista. Lisäksi vakiintuneet käytännöt kuten tontinluovutusmenettelyt vaikuttavat väistämättä asuntotarjonnan edellytyksiin jo kaavoitusvaiheessa.

01.01.2006

Rikhard Manninen