Avainsana: arkisto

Vanhan Rauman liittäminen maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 ei herättänyt suurempia intohimoja. Kaiken kaikkiaan maailmanperintösopimus oli 1990-luvun alun Suomessa vähän tunnettu. Vanhan Rauman pääsy luetteloon oli raumalaisten puolelta enemmän sattuman sanelemaa kuin tietoisen kaupunkipolitiikan tulos. Nimitykset koordinoitiin keskitetysti Museovirastosta käsin. Eniten asiasta tuntuivat olevan kiinnostuneita porvoolaiset, joiden mielestä valinnan olisi pitänyt osua Vanhaan Porvooseen. Muualta Euroopasta oli jo tuolloin olemassa toisenlaisia esimerkkejä. Esimerkiksi Lyypekin maailmanperintönimitys vuonna 1987 oli seitsemän vuoden aktiivisen kampanjoinnin tulos.

Maailmanperinnöstä on tullut kaupunkien välisen kilpailun väline. Viime vuosina näyttävät suomalaisetkin kaupungit heränneen. Verkkaisen alun jälkeen Raumallakin on alettu hyödyntää asemaa enemmän. Myös Porvoossa toiveet ovat yhä korkealla.

Aktiivisin Suomen kaupungeista maailmanperintölobbauksen alueella on tällä hetkellä Tampere. Tavoite tuodaan julki selkeäsanaisesti luonnoksessa kaupungin arkkitehtuuriohjelmaksi (2007). Tammerkosken ympäristöllä olisi varmasti ansionsa luettelon nykykokonaisuudessa. Alue täydentäisi luettelon noin 230 kaupunkikohdetta, joista suuri osa on ’perinteisiä’ keski- ja eteläeurooppalaisia historiallisia kaupunkeja. Samoin Tammerkoskimiljöö soveltuisi hyvin otsikon ”historiallinen urbaani kulttuurimaisema” alle; termin, joka on maailmanperintökomitean viimeaikaisin käsitteellinen yritys tarttua säilyttämisen ja muutoksen kanssa painiskelevien historiallisten kaupunkien haasteisiin.

Eurooppalaisten kaupunkikohteiden nimitykset maailmanperintöluetteloon, Tampereen niiden joukossa, voi perustellusti asettaa kyseenalaisiksi maailmanperintökomitean viimeaikaisten linjausten valossa. Komitea on toistuvasti toivonut kohde-esitysten uudenlaista kohdentumista niin maantieteellisesti kuin typologisesti. Maailmanperinnön viitekehyksessä Eurooppa on äärimmäisen yliedustettu alue, samoin kaupungit ovat eräs luettelon teemallisesti parhaiten edustetuista kohdetyypeistä. Jos todella ajatellaan luettelon globaalia edustavuutta, tulisi etenkin Länsi-Euroopan valtioiden kokonaan pidättäytyä tekemästä uusia kohde-esityksiä, eikä niiden ainakaan tulisi esittää luetteloon kaupunkikohteita. Kaupunkihistorioitsijana en haluaisi sulkea ovea kategorisesti kaikilta kaupungeilta. Joka tapauksessa komitean ja yhä kasvavan joukon eurooppalaisia kaupunkeja tavoitteet eivät käy yksiin.

Tampereen kohdalla pidän ongelmallisena kuitenkin ennen muuta kaupungissa aikaisemmin (yhä?) vallinneen toimintakulttuurin ja statuksen kantamien arvojen välistä ristiriitaa. Maailmanperintölistaus on ennen muuta suojelulistaus, ei vain tavoiteltava brändi. Auttamatta tulee se vaikutelma, että Tampereella statusta toivotaan nyt, kun kaikki radikaalit toimenpiteet miljöössä on läpiviety ja kiivaimmat kamppailut kaupunkitilasta käyty. Muutos ja jatkuvuus ovat elimellinen osa kaupunkia, myös maailmanperintökaupunkia; Finlaysonin värjäämön purkamista niinkin myöhään kuin vuonna 2004 voi tuskin kukaan kuitenkaan pitää ilmauksena jatkuvuutta ylläpitävästä hienovaraisesta muutoksesta.

Vai olenko omaa kotikaupunkiani kohtaan turhan ankara? Wienin historiallisen keskustan tultua maailmanperintöluetteloon vuonna 2001 toteutui kohteen suojavyöhykkeen tuntumassa pilvenpiirtäjärakentaminen moninaisten tahojen vaikutusyrityksistä huolimatta. Pietarissa puhuttaa öljy-yhtiö Gazpromin 400 metrin korkeuteen kurotteleva pilvenpiirtäjähanke, Istanbulissa useatkin lähestulkoon vastaavan mittakaavan pilvenpiirtäjäsuunnitelmat, Dresdenissä siltahanke.

Ongelmia on muuallakin ja usein paljon monisyisempiä. Siltikään en ole valmis Tampereen maailmanperintönimityksen varauksettomaksi kannattajaksi. Vähintäänkin nyt on oivallinen hetki kriittisesti arvioida kaupungissa (kokonaisuutena, ei pelkästään koskimaiseman osalta) aikaisemmin harjoitettua rakennussuojelua sekä suojelun edellytyksiä tulevaisuudessa. Menneet virheet tulee tunnistaa ja avoimesti tunnustaa, jotta niistä voisi ottaa oppia.

(15.6.2007)

Tanja Vahtikari

Sivuillamme on nyt touko-kesäkuussa ollut teknisiä hankaluuksia, joita pahoittelen ja jotka toivottavasti on nyt saatu kuntoon. Toukokuun uutisista kertomatta jäi mm. se, että Kaupunkitutkimuspäivien osallistujamäärä ylitti tänäkin vuonna kaksisataa. Palaute on ollut positiivista. Syksyn suunnitelmiimme palaan elokuussa.

Olemme saaneet uuden taloudenhoitajan ja sihteerin. Uusi taloudenhoitaja on hallituksen piiristä: Katri Lento, joka valmistelee väitöskirjaa kaupunkiluonnosta. Sihteeriksi hallitus valitsi Katri Korolainen-Virkajärven, joka on erityisesti kaupunkihistoriasta kiinnostunut historian opiskelija. Kiitän omasta puolestani ja hallituksen puolesta Seuran edellistä taloudenhoitajaa Tuija Mikkosta ja sihteeriä Samu Nyströmiä heidän monivuotisesta innostuksestaan ja työstään Seuran hyväksi. Samu jatkaa hallituksessa, eikä kumpikaan ei ole jättämässä kaupunkitutkimusta.

Kaupunkikylpy

Vierailin vastikään Norrköpingissä ja Rotterdamissa. Kokouksen tai konferenssin tiivis ohjelma harvoin sallii laajempia tutkimusretkiä, mutta kaupunkitutkija voi aina nauttia eräänlaisesta kaupunkikylvystä, lyhyestä uppoutumisesta vieraaseen urbaaniin elämään sisäpiiritiedon antamalla varmuudella.  

Kummankin teollisuuskaupungin historiassa vedellä on ollut elintärkeä rooli. Norrköping on Ruotsin Tampere ja Manchester, tekstiili- ja paperiteollisuuden keskus, jonka pitkää kukoistusta etenevä globalisaatio alkoi leikata jo 1950-luvulla kun tehtaat yksi toisensa jälkeen jouduttiin kannattamattomina lopettamaan. Rotterdam on Euroopan (ja maailman) johtava tavarasatama, jonka keskustan korttelit saksalaiset pommittivat toukokuussa 1940 maan tasalle. Sataman tulevaisuutta uhkasi vakavasti siirtyminen perinteisestä rahtauksesta konttikuljetuksiin 1960-luvulta alkaen.

Vaikka molemmissa raitiovaunut jatkavat urbaaneja perinteitä, keskustamiljööt eroavat toisistaan kuin päivä ja yö. Vanhat, uusiin käyttöihin muunnetut teollisuusrakennukset antavat Norrköpingin keskustalle ainutkertaisen hienon tunnelman. Rotterdamin ytimessä on pommitetun alueen tilalle rakennettu moderni Lijnbaan, kaksikerroksisten rakennusten reunustama tapiolamainen kävelykeskusta, monen 1960-luvun eurooppalaisen ostoskeskuksen esikuva. Sen ympärillä on liukkaiden liikekolossien homogeeninen maisema, jonka kuvasta ei ole tunnistettavissa kaupunkia, maata eikä maanosaakaan, ei edes kulloistakaan yhtiötä.

Lyhyen vierailun perusteella ei tietenkään voi tehdä suuria yleistyksiä (tai voi, mutta ehkä ei pitäisi). Sekä Rotterdam että Norrköping kertovat jotain yhteisöjensä arvoista. Miten pitäisi suhtautua ranta-alueisiin? Kun Helsingissä kaupunki suunnittelee suurta uudisrakennusta, hotellia, Taivallahteen Hietaniemen hautausmaan juureen ja keskelle pienimittakaavaista merimaisemaa, ei voi kuin ihmetellä, miksi haavoittuva paikka halutaan ehdoin tahdoin tuhota lopullisesti. Pöyristyttävää markkinavetoista uutta arkkitehtuuria – esimerkiksi sellaista kuin havainnekuvissa – Taivallahden miljöö ei tule kestämään. Sen sijaan Sörnäisten Kalasataman alueella tai Jätkäsaaren uudessa kaupunginosassa hotelli monipuolistaisi oivallisesti toimintoja samaan tapaan kuin Warranttimakasiiniin rakennettu hotelli Katajanokalla.

Kokemukseni herättävät taas kysymyksen, mikä historiallisissa ympäristöissä on tärkeää ja mitä arvoja uusin arkkitehtuuri tuo kaupunkikuvaan. Rotterdamissa viimeisimpien kansainvälisen arkkitehtuurin pintamuotien hallitsema kaupunkikuva valuu heti mielestä. Myös vanhoilta satamatoiminnoilta vapautuneista alueista on tehty latteinta urbaania maisemaa ilman omaa identiteettiä. Kansainvälisten yritysten kannalta miljöö onkin yhdentekevä, kunhan tekniikka toimii.

Norrköpingissä historia elää. Virran ja rakennusten läheistä suhdetta on varjeltu, ja uudisrakennukset limittyvät haavoittuvimpaan historiallisia kerrostumia sisältävään ympäristöön. Keskusta houkuttelee puoleensa myös yhteisöjä ja yrityksiä muualta. Kaupunkisuunnittelu on onnistunut: kaupunkilaiset rakastavat veden ääreen muotoutunutta maisemaansa. Historia antaa identiteetin myös tulevaisuuden rakentamiseksi.

Anja Kervanto Nevanlinna

(14.6.2007)

änään vein vanhoja sanomalehtiä kadun varren jätekeräykseen. Uppsalan yliopisto- ja omakotialueella luetut lehdet ja pakkausmateriaalit kootaan kerran kuussa määrättyyn paikkaan, josta ne kollektiivisesti kerätään. Kuvio ilmentää ritualisoitua Ruotsia. Myndighet eli viranomainen on pohtinut asian puolestasi. Järjestelmä toimii kuin kello. Kuun puolessa välissä Huvilatien risteykseen tuodaan siisteissä paperikasseissa 30 päivän aikana kertyneet painotuotteet.

Hämmästyin kasan siisteyttä ja pussukoiden kurinalaista asettelua risteykseen. Koivun juurelle oli tuotu vain noin kymmenkunta ICA- ja Hemköp -paperikassia. Pinon vaatimattomuus pani epäilemään: joko huvila-alueella ei lueta lehtiä tai vaihtoehtoiset jätteenhävitysmetodit on otettu käyttöön!

Paperinkeräys symboloi järjestelmäruotsin sisäistä kauneutta. Se ulottuu myös kaupunkikuvaan. Mutu-tuntumaa tai ei, mutta jossain syvällä ruotsalainen kaupunkisuunnittelija näkee kirkkaammin kokonaisuuden ja tuottaa…niin…sanon suoraan, vaikka tekee kipeää….kauniimpaa, harmonisempaa ympäristöä. Meillä Suomessa palvotaan sankariarkkitehtia ja modernismia. Täällä rakennetaan taajamaa olemassa olevan ehdolla, vakaasti ja vailla arkkitehtihehkutusta. Pakko sanoa: rakennukset ja pihat ovat hyvässä kunnossa, ympäristöt rakkaudella hoidettuja, rakennukset ovat suhteessa toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Syntyy harmonia, illuusio idyllistä, joka viettelee sisäänsä. Se ei sulje pois kerroksisuutta, kulttuurin jatkuvuuden näkymistä kaupunkikuvassa.

Ruotsia on rauhassa rakennettu 200 vuotta. On selvä, että se näkyy ja tuntuu. Missään en ole nähnyt niin kauniita, lämpimiä kaupungin- ja kunnantaloja kuin täällä. Se ovat kuin moderneja kirkkoja kyliensä keskellä, turvallisuuden, valon ja vakauden maamerkkejä. Tukholman uudet alueet ovat komeata, laadukasta kaupunkiarkkitehtuuria. Täällä Uppsalasta löytyy viihtyisiä, vahojen rakennusten sisään ja poikki rakennettuja kauppakujia ja gallerioita. Vanhojen rakennusten entisöinti on kansallinen harrastus jne.

Tukholma on usealle suomalaiselle ensimmäinen kosketus kaupunkikulttuuriin, luokkaretkien ensimmäinen kohde. Se on todellinen eurooppalainen metropoli sekä meidän pääkaupunkimme satojen vuosien ajan. Minun kaupunkikulttuurinen näkemykseni kiteytyi jo 1970-luvulla seuratessani metron eli tunnelabanan rakentamista Tukholma ydinkeskustaan ja sen aiheuttaman kaupunkisaneerauksen seurauksia. Koen Tukholman edelleen toiseksi kotikaupungikseni, Tunnen sen lapsuusvuosien sukulaisvierailuista lähtien.

Sata vuotta sitten suomalaiset arkkitehdit ottivat mallia Ruotsista ja muista pohjoismaista. Sitten suuremmat maat tulivat ja voittivat taistelun huomiosta. Soisin, että meilläkin palattaisiin perusarvoihin: laadukkaan ruotsalaisen kaupunkisuunnitteluosaamisen äärelle. Tässä kisassa maaotteluvoitot ovat 1-0!

(26.3.2007)

Laura Kolbe