Avainsana: arkisto

Kansalaisjärjestöjen toiminta on merkittävä osa modernin yhteiskunnan kehittämistä. Julkisten instituutioiden kuten valtion ja kaupunkien sekä yksityisen sektorin, yritysmaailman rinnalla kansalaisjärjestöt muodostavat yhteisöjen kolmannen tukijalan ja vallankäyttäjäryhmän. Kansalaisjärjestöt ovat rakentuneet julkista valtaa ja elinkeinoelämän organisaatioita löyhemmin ja vähemmän hierarkisesti, mutta usein niiden piiristä löytyy enemmän joustavuutta ja kykyä reagoida nopeastikin. Eri kansalaisjärjestöissä toimiville ihmisille haluan antaa kaiken tukeni: yhteisten tavoitteiden puolesta tehty työ on hyvin tärkeää, se on sitä, mikä maailmaa eniten uudistaa.

Kaupunkitutkimuksen Seura pyrkii omalta osaltaan osallistumaan keskusteluun ja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Olemme eri yhteyksissä avanneet kotimaisia ja kansainvälisiä näkökulmia kaupunkirakentamiseen. Vaikka olemme yksilöinä joskus ottaneet voimakkaastikin kantaa ajankohtaisiin kaupunkisuunnittelun kysymyksiin, emme ole Seurana lähteneet julkisesti niitä polemisoimaan. Kaupunkitutkimuskolumnien kirjoittajille on kyllä tarjottu tähänkin tilaa.

Niin kauan kuin muistan (eikä se ole vähän) julkiseen keskusteluun kaupunkien suunnittelusta on virkakoneistossa suhtauduttu kaksijakoisesti. Toisaalta suunnitelmiin sisältyy potentiaalisesti paljon taloudellisia ja poliittisia intressejä, joiden ajaminen edellyttää tietojen salaamista tai ainakin rajoittamista. Toisaalta demokratian pelisääntöihin kuuluu jonkinasteinen avoimuus. Kaupunkisuunnittelijoiden osaksi on historiallisesti jäänyt tasapainottelu kaupungin poliittisen johdon intressien ja kaupunkilaisten osallistumisvaatimusten välillä. Tässä kehyksessä kansalaisjärjestöt helposti sijoitetaan kaupungin johdon vastapooliksi, eräänlaiseksi määritelmälliseksi oppositioksi.

En näe perustavaa ristiriitaa näiden osapuolien välillä. Kansalaisjärjestöt tekevät työtä yhteisten asioiden edistämiseksi, yleensä palkatta ja henkilökohtaisesti sitoutuneena. Yhtä selvää on, että kaupungin johto ja kaupunkisuunnittelijat pyrkivät parempaan kaupunkiin. Se, että nämä kaksi tahoa ovat tavoitteen operationalisoinnista ja keinoista joskus eri mieltä, on odotettavissa. Mutta sen ei pitäisi tarkoittaa vastakkainasettelua, vaan tarvetta dialogiin.

Esimerkiksi Helsingin Taivallahden hotellikaavan valmistelussa ilmeni erimielisyys, jonka kaupunginjohto ratkaisi salailulla (ks. kirjoitukseni ”Prosesseja, julkisuudessa tai ei”). Voisiko yhtenä syynä jännitteisiin olla liian vähäiset tilaisuudet avoimeen keskusteluun, jossa molemmat osapuolet olisivat fyysisesti läsnä? Ei niin, että toinen osapuoli on altavastaajana (kaupunkisuunnittelun johto) tai hyökkääjänä (kansalaisjärjestöt), vaan niin, että etsitään yhdessä ratkaisuja, joissa kaikki intressit otettaisiin tasapainoisesti huomioon. Vai onko kaupungin johdon valta yhtenäisyydessään ”parempaa” kuin kansalaisjärjestöjen vähemmän vallan moniäänisyys? Kyllä kansalaisjärjestöt ymmärtävät poliittisten ja taloudellisten intressien merkityksen kaupunkien suunnittelussa, vaikka pyrkivät samalla esim. historiallisesti kerrostuneen ja tasa-arvoisemman ympäristön toteutumiseen. Olen varma siitä, että kansalaisjärjestöjen laaja yhteiskunnallinen pohja tuottaa uudenlaisia ratkaisuja kaupunkien monimutkaisiin ongelmiin.

Jos olen jotain kansalaistoiminnasta vuosien mittaan oppinut, ainakin pitkäjänteisyyttä. Reunaehdoissa tapahtuvat muutokset voivat joskus siirtää päämäärän toteuttamista epävarmaan tulevaisuuteen, mihin malttamattomamman kaupunkilaisen on ollut vaikea sopeutua. Mutta Siperia opettaa. Kun edellytykset sitten täyttyvät, muutos tulee mahdolliseksi ja onnellisimmissa tapauksissa yhteiset tavoitteet toteutuvat. Se on paras palaute, jonka kansalaisjärjestön aktiivinen jäsen ja kaupunkilainen voi saada.

*

Tilaisuutesi vaikuttaa: Seuran vuosikokous tiistaina 15.4. klo 16.30 Kaupunkisuunnitteluviraston auditoriossa ja sen jälkeen klo 17.10 Keskustaprojektin päällikkö Ilpo Forssén esittelee Eteläsataman uusimpia suunnitelmia.

(5.4.2008)

Anja Kervanto Nevanlinna

Helsingin Musiikkitalon monttu odottaa täyttämistään. Samalla odottaa kirjoittamistaan uusi luku suomalaisten musiikkitilojen historiaa. Kysymyksiä on esitetty paljon. Millainen uudesta talosta tulee, millaiseksi sen ympäristö muotoutuu, miten Musiikkitalo asettuu kaupunkitilaan? Hakeeko eleetön rakennus paikkansa kirjavasta ympäristöstä? Muodostuuko tienoosta kaupunkilaisten olohuone, korvaako se paikalla sijainneiden makasiinien aseman vapaan kansalaistoiminnan kenttänä, tarjoaako se aikanaan uuden ja uudenlaisen keskustan ja keskuksen helsinkiläisille? Tuleeko Töölönlahdesta lopultakin valtakunnan henkinen ydin keisarillisen Senaatintorin rinnalle, kuten ylevästi on toivottu?

Suomen ensimmäisenä musiikkitilana pidetään Seipelin salia Turussa, nykyisessä Ingmanin tai Casagranden talon nimellä tunnetussa rakennuksessa Linnankadulla. Kellarimestari Johan Seipel hankki vuonna 1753 omistukseensa rakennuksen, joka oli aikaisemmin toiminut todennäköisesti sokeritehtaana. Hän kunnosti taloon juhlasalin, krouvin ja joitakin matkustajahuoneita. Turkulaiset kokoontuivat innolla kuuntelemaan Turun Soitannollisen Seuran konsertteja Seipelin salissa.

Seipel pyrki kaunistamaan tilojaan, erityisesti vuoden 1809 keisaritanssiaisia varten. Hän maalautti saliin punaisia ja valkoisia ruusuja. Mutta asiakkaat eivät olleet tyytyväisiä, vaan valittivat etenkin kylmyydestä ja rouva Seipelin yrmeydestä. Sali oli kuitenkin merkittävin maallinen julkinen juhlatila ennen Turun akatemiatalon valmistumista vuonna 1815.

Näin alkoi Suomen julkinen musiikkielämä. Muualla Euroopassa musiikkikulttuuri konserttitaloineen, ohjelmamuotoineen ja yleisörakenteineen oli ehtinyt kehittyä vahvasti jo 1700-luvun kuluessa, ensin Englannissa. Myös akustiset lait olivat rakentajien tiedossa, tosin vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Maailman konserttitilavalioihin kuuluvat Amsterdamin Concertgebouw ja Neues Gewandhaus Leipzigissä ovat 1800-luvulta.

Suomessa musiikkielämä keskittyi Helsingin yliopiston juhlasaliin, maaseudulla työväen- ja palokuntataloille, seurahuoneille, kylpylöihin, ravintoloihin ja koulujen voimistelusaleihin, joiden suunnittelussa yleensä otettiin huomioon myös musiikkikäyttö. Suurimpiin kaupunkeihin rakennettiin raatihuoneita ja kaupungintaloja, jotka varustettiin konserttitiloiksikin tarkoitetuin juhlasalein. Maamme ensimmäinen varsinainen konserttitalo on vasta vuodelta 1952, Turussa sekin – tosin konserttitalo yhdistettiin koulurakennukseen ja keilahalliin. Talossa toimi pitkään myös teatteri. Turun konserttitalo oli varhainen versio 1970-luvulla suosituksi tulleista monitoimitaloista.

Konserttitilat, kuten muutkin kulttuuritilat on vaatimattomissakin oloissa pyritty suunnittelemaan yksilöllisesti, arvokkaiksi ja juhlaviksi. Yleensä suunnittelutehtävän ovat saaneet tunnetut arkkitehdit. Kulttuurirakennuksille on osoitettu kaupunkien arvopaikat, tavallisesti pääaukion reunalta tai keskeisestä puistosta. Juhlatilat on mahdollisuuksien mukaan koristeltu, 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa klassisin, taiteisiin viittaavin vertauskuvin kuten lyyrin ja laakeriseppelein, myöhemmin rakennuksen arkkitehtuuriin tai paikkakunnan identiteettiin ja historiaan liittyvin taideteoksin. Hierarkia oli tärkeää: portaat kohottivat yleisön ensin lämpiöön, sitten tapahtumien ytimeen, juhlasaliin.

Nykyarkkitehtuurissa yleisölle on tarjottu aivan uudenlainen rooli. Rakennusten läpinäkyvyys antaa mahdollisuuden nähdä juhlakansa ulkoa käsin – katsojat ja kuulijat ovat osa juhlatilaa. Näin lämpiöistä on tullut rituaalin keskuksia juhlasalien ohelle tai jopa sijasta.

Viime aikoina vanhoja teollisuudelta vapautuneita ranta-alueita on ryhdytty valjastamaan kulttuurille. Työn temppelit muutetaan hengen katedraaleiksi ja nautitaan ristiriidasta, joka syntyy ylevän ja arkipäiväisen välille. Korostetaan toimintaa, ei rakennusta sen ympärillä. Taidelaitokset on siirretty pois kaupunkien perinteisiltä arvopaikoilta, eivätkä rakennustaiteen traditioon ja kieleen sisältyvät merkitykset ole enää tärkeitä.

Tulevaisuuttamme ovat tietokoneiden rakentamat immateriaaliset äänimaailmat, keinotekoiset konserttisalit. Tähän on viitannut muun muassa säveltäjä Kaija Saariaho kuvatessaan omaa työskentelyään. Voisiko Helsingin Musiikkitalon arkkitehtuuri olla tulkittavissa askeleeksi tähän suuntaan? Sen nöyrä hahmo katkaisee kulttuurirakennusten rakennustaiteellisen jatkumon pelkistymällä lähes olemattomiin. On vain musiikki.

(27.3.2008)

Riitta Niskanen

Kaupunkien rakentamisessa jos missä kyse on prosesseista: vuosikymmenien tapahtumaketjuista, joissa runsaasti muuttujia vaikuttaa toisiinsa ja prosessiin. Suunnitelmilla ei voi varautua kaikkiin tulevaisuuksiin. Joitain osatekijöitä voi kontrolloida, mutta jos uusia muuttujia ilmaantuu – yllättäen ja pyytämättä – strategiaa on syytä sopeuttaa, prioriteettien mukaan.

Kaupunkien suunnittelussa prosessiajattelu on sen sijaan perinteisesti ollut harvinaista. Suunnittelun aikana luonnokset ”elävät”, mutta valtuuston hyväksyttyä asemakaavan ja rakennustarkastusviraston rakennuspiirustukset suunnittelijat katsovat muutosprosessien päättyneen.

Todellisissa ympäristöissä prosessit jatkuvat pitkään. Esimerkiksi Katajanokalla telakalta vapautuvasta kärjen alueesta järjestettiin kilpailu 1971, ja siihen pohjautuneen asemakaavan mukaan rakennettu asuinalue valmistui 15 vuotta myöhemmin, Merikasarmi vasta 1989. Eteläsatama oli vielä 1970-luvun lopulla maan suurin tuontitavaran satama, jonka toiminnan jatkumista ei epäilty. Kun konttikuljetukset yllättäen alkoivat hallita meriliikennettä, strategiaa oli pakko korjata. Eikä muutosprosessi ole päättynyt vieläkään, lähes 40 vuotta ”alkua” myöhemmin: vastikään vankilasta on tehty hotelli, uusia asuinkerrostaloja rakennetaan ja suunnitelmia on vireillä hylätyn Armi-projektin paikalle.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa (2000) kaupunkisuunnittelun prosessiluonne otettiin aikaisempaa paremmin huomioon. Asukkaita pitää kuulla kaavoituksen aikana, eikä valitustie ole ainoa tai edes tärkein keino vaikuttaa. Kaupungin tulee antaa asukkaille ajanmukaista ja oikeaa tietoa kaavoituksen valmistelusta, yhtenä muotona kaavoituskatsaus. Kuulostaa hyvältä. Omaa kaupunginosaa koskevista kysymyksistä voi tulla myös yhteisöjä muodostavia ja vahvistavia yhteisiä asioita. Jos kaupunkilaisella on mahdollisuus vaikuttaa jokapäiväisen elämänsä muuttujiin ja osaltaan ennakoida omaa tulevaisuuttaan, se parantaa hänen elämisensä laatua perustavalla tavalla.

Mutta onko osallistumismahdollisuus vain muodikasta retoriikkaa? Kaupunginosien uusia suunnitelmia on esitelty lukuisissa tilaisuuksissa ainakin Helsingissä ja asukkaiden ääniä on kuunneltu kaavoja laadittaessa. Aukottomasti osallistumista ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. Esimerkiksi Kampin liikekeskuksen kaavoitusasiakirjoista osa jäi liikesalaisuuden vuoksi kaupunkilaisten ulottumattomiin niiden periaatteellisesta julkisuudesta huolimatta. Yritysten liiketaloudelliset syyt ovatkin olleet vuosikymmeniä, vähintään 1960-luvun aluerakentamissopimuksista alkaen, legitiimejä muotoja ohittaa kansalaisyhteiskunnan oikeusperiaatteita. Samanaikaisista poliittisten ryhmittymien vaihtokaupoista voi tulla uuttakin tietoa julkisuuteen, kun vettä on riittävästi virrannut Vantaanjoessa; tulee, jos tulee.

Helsingin yliopiston järjestämillä monitieteisillä Julkisuustutkimuksen päivillä arvioin julkisuuden merkitystä kaupunkisuunnittelussa kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Yksi esimerkkini oli Taivallahden hotellihanke, jonka vaiheissa julkisuudella on ollut erityistä painoa. Julkisuudesta tuli foorumi, jolla hanketta vastustaneet kaupunkilaiset ja kansalaisjärjestöt jäntevöittivät perustelunsa. Sen seurauksena kaavaehdotuksesta jätettiin 2004 poikkeukselliset yli 850 muistutusta kaupunginhallitukselle. Uusi, 2005 aloittanut valtuusto suhtautui edeltäjäänsä varauksellisemmin suunnitelmaan ja keväällä 2005 lehdissä kerrottiin Taivallahden hankkeen haudatun. Eduskuntavaalien 2007 seurauksena kaupunginhallituksen kokoonpano kuitenkin muuttui niin, että sen hauras tasapainotila Taivallahden hotellikaavan suhteen heilahti myönteiseksi. Tätä apulaiskaupunginjohtaja osasi heti hyödyntää ja kaava hyväksyttiin, vaikka ehdin kaupunginhallituksen ja –valtuuston kokousten välillä kirjoittaa yleisönosastolle kommentin siitä, ettei suunnitelmaa ollut vuosina 2006 ja 2007 esitetty Helsingin kaavoituskatsauksessa.

Valitukset kaavasta ovat Hallinto-oikeuden käsiteltävinä; yksi valituksista koskee juuri sitä, ettei kaava esiintynyt Kaavoituskatsauksessa. Perustelut ovat vahvoja. Maankäyttö- ja rakennuslaissa merkittävien kaavasuunnitelmien julkistaminen valmisteluvaiheessa ei nimittäin ole pelkästään tiedottamista kaupunkilaisten iloksi. Kaavoituskatsaus on keskeinen oikeudellinen väline, kaupunkia velvoittava asiakirja. Kaavoitusprosessi, jossa tämä julkisuusaspekti on ohitettu, on vastoin lakia.

Taivallahden kaavan suhteen tämä herättää kysymyksiä. Tiesivätkö esittelevät virkamiehet ja kaupunginhallituksen ja valtuuston jäsenet tekevänsä lainvastaista päätöstä kaavaa valmistellessaan ja vahvistaessaan? Onko laillisuuden valvonta vain kaupunkilaisten aloitteellisuuden ja, kuten tässäkin tapauksessa, julkisuuden varassa? Jäämme odottamaan vastauksia, mutta uskallan olla hieman optimistinen. Prosessin julkisuus oli avain siihen vaikuttamiseen.

Rakennettu kaupunki on päättymätön prosessi. Valmiiksi se ei tule, jos valmiilla tarkoitetaan sen lopullista, muuttumatonta muotoa. Kokonainen se on koko ajan kuin yhteiskunta: jatkumo ja muutoksessa yhtä aikaa. Kokonainen, koska se on kiinteä osa kaupunkiyhteisöä, sen arvomaailmoja ja elämänpiirejä. Rakennettu kaupunki voidaan nähdä sitoumuksena, kaupunkilaisten yhteisön sitoumuksena tulevaisuudelle, lujana yhteisenä tahtona, joka ei vain kestä muutosprosesseja vaan vahvistuu niistä.

29.02.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Muutama viikko sitten ilmestyi lehdessä arvio uudesta kotimaisesta elokuvasta. Mielenkiintoni kiinnittyi arviossa yleisesti ottaen kenties mitättömään yksityiskohtaan: kolmiodraaman miespäähenkilön ammattiin. Kolmistaan-elokuvan 35-vuotias Tomi on kaupunkisosiologi. Elokuvaa (edelleen) näkemättä jäin miettimään, minkälaista imagoa päähenkilölle on ammatinvalinnalla haluttu rakentaa. Kiteytyykö kaupunki-etuliitteen omaavaan tieteenalaan ja sen edustajaan jotakin vetovoimaisen modernia, dynaamista ja ajassa kiinni olevaa, etten sanoisi mediaseksikästä?

Elokuvan ja median maailma elää tietysti omilla ehdoillaan, mutta pohdinnan voi laajentaa myös akateemiseen maailmaan. Miksi tietyillä tieteenaloilla on haluttu eriyttää kaupunkitutkimus omaksi alueekseen? Onko kyse ainoastaan tarkoituksenmukaisesta, tieteellisin perustein tehdystä kohteen rajaamisesta vai merkityksellistetäänkö valinnalla tieteenalaa myös muilla, sisällön ulkopuolisilla tasoilla? Miksi meillä ei ole esimerkiksi kaupunkitaidehistoriaa tai kaupunkifolkloristiikkaa, mutta sen sijaan kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria ja – henkilökohtaisesti tärkeä – kaupunkikansatiede (tai urbaani etnologia, niin haluttaessa) ovat vakiinnuttaneet asemansa tieteen kielessä?

Kun kaupunki tuli 1960- ja 1970-luvulla kansatieteen hyväksyttäväksi tutkimuskohteeksi, oli muutoksen taustalla perinteisen tutkimuskohteen, maaseudun talonpoikaisen väestön, hupeneminen. Tutkimuskohteen muuttaessa maalta kaupunkiin seurasi tutkimus kohdettaan. Samalla keskusteltiin siitä, vaikuttiko siirtyminen maalta kaupunkiin myös tieteenalan tutkimuskysymyksiin ja -menetelmiin. Kulttuurin olemus nähtiin erilaisena eri ympäristöissä. Yksi kaupunkikansatieteen uranuurtajista, professori Niilo Valonen totesi perinteiden tutkijasta tulleen lyhytikäisten käytänteiden tutkija ja kansankulttuurin tutkijasta populaarikulttuurintutkija.

Samanaikaisesti kansatiede joutui uusimaan tutkimusprofiiliaan myös oikeuttaakseen yhteiskunnallisen asemansa. Perinteen tutkimus oli katsetta menneisyyteen, ja nyt tarvittiin kiinnekohtaa nykyaikaan eli kaupunkiin. Kaupunki oli siten tärkeä kansatieteelle myös imagollisista syistä. Kyse oli tuolloinkin tieteenalan mediaseksikkyydestä eli sen moderniudesta, dynaamisuudesta ja ajantasaisuudesta.

Samalla kun nimeämme, rakennamme myös kategorioita. Kun kansatieteellisen tutkimuksen tavoitteet ovat siirtyneet ilmiöiden kartoittamisen tasosta kulttuuristen rakenteiden selvittämiseen, voidaan kysyä, onko enää tarpeen lokeroida tiedettä tutkimusympäristön perusteella. Monitieteisellä kaupunkitutkimuksella on oma kaupunkien ja kaupunkilaisten kohderyhmänsä. Olisiko kuitenkin vielä kerran aika pohtia, onko tämä ainoa tekijä, joka tekee kaupunkitutkimuksesta kaupunkitutkimusta – on kyseessä sitten kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria tai kaupunkikansatiede? Kumpi lopulta tarvitsee toistaan enemmän: kaupunki tiedettä vai tiede kaupunkia?

Pia Olsson

(kaupunki)kansatieteilijä

24.2.2008