02/2008: Kaupunki tieteen määritteenä

Muutama viikko sitten ilmestyi lehdessä arvio uudesta kotimaisesta elokuvasta. Mielenkiintoni kiinnittyi arviossa yleisesti ottaen kenties mitättömään yksityiskohtaan: kolmiodraaman miespäähenkilön ammattiin. Kolmistaan-elokuvan 35-vuotias Tomi on kaupunkisosiologi. Elokuvaa (edelleen) näkemättä jäin miettimään, minkälaista imagoa päähenkilölle on ammatinvalinnalla haluttu rakentaa. Kiteytyykö kaupunki-etuliitteen omaavaan tieteenalaan ja sen edustajaan jotakin vetovoimaisen modernia, dynaamista ja ajassa kiinni olevaa, etten sanoisi mediaseksikästä?

Elokuvan ja median maailma elää tietysti omilla ehdoillaan, mutta pohdinnan voi laajentaa myös akateemiseen maailmaan. Miksi tietyillä tieteenaloilla on haluttu eriyttää kaupunkitutkimus omaksi alueekseen? Onko kyse ainoastaan tarkoituksenmukaisesta, tieteellisin perustein tehdystä kohteen rajaamisesta vai merkityksellistetäänkö valinnalla tieteenalaa myös muilla, sisällön ulkopuolisilla tasoilla? Miksi meillä ei ole esimerkiksi kaupunkitaidehistoriaa tai kaupunkifolkloristiikkaa, mutta sen sijaan kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria ja – henkilökohtaisesti tärkeä – kaupunkikansatiede (tai urbaani etnologia, niin haluttaessa) ovat vakiinnuttaneet asemansa tieteen kielessä?

Kun kaupunki tuli 1960- ja 1970-luvulla kansatieteen hyväksyttäväksi tutkimuskohteeksi, oli muutoksen taustalla perinteisen tutkimuskohteen, maaseudun talonpoikaisen väestön, hupeneminen. Tutkimuskohteen muuttaessa maalta kaupunkiin seurasi tutkimus kohdettaan. Samalla keskusteltiin siitä, vaikuttiko siirtyminen maalta kaupunkiin myös tieteenalan tutkimuskysymyksiin ja -menetelmiin. Kulttuurin olemus nähtiin erilaisena eri ympäristöissä. Yksi kaupunkikansatieteen uranuurtajista, professori Niilo Valonen totesi perinteiden tutkijasta tulleen lyhytikäisten käytänteiden tutkija ja kansankulttuurin tutkijasta populaarikulttuurintutkija.

Samanaikaisesti kansatiede joutui uusimaan tutkimusprofiiliaan myös oikeuttaakseen yhteiskunnallisen asemansa. Perinteen tutkimus oli katsetta menneisyyteen, ja nyt tarvittiin kiinnekohtaa nykyaikaan eli kaupunkiin. Kaupunki oli siten tärkeä kansatieteelle myös imagollisista syistä. Kyse oli tuolloinkin tieteenalan mediaseksikkyydestä eli sen moderniudesta, dynaamisuudesta ja ajantasaisuudesta.

Samalla kun nimeämme, rakennamme myös kategorioita. Kun kansatieteellisen tutkimuksen tavoitteet ovat siirtyneet ilmiöiden kartoittamisen tasosta kulttuuristen rakenteiden selvittämiseen, voidaan kysyä, onko enää tarpeen lokeroida tiedettä tutkimusympäristön perusteella. Monitieteisellä kaupunkitutkimuksella on oma kaupunkien ja kaupunkilaisten kohderyhmänsä. Olisiko kuitenkin vielä kerran aika pohtia, onko tämä ainoa tekijä, joka tekee kaupunkitutkimuksesta kaupunkitutkimusta – on kyseessä sitten kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria tai kaupunkikansatiede? Kumpi lopulta tarvitsee toistaan enemmän: kaupunki tiedettä vai tiede kaupunkia?

Pia Olsson

(kaupunki)kansatieteilijä

24.2.2008