Tag: arkisto

Tavaramakasiinien tuhosta selvinnyt katkelma herättää yhä intohimoja. Jotkut näkevät siinä vain arvottoman ja käyttökelvottoman tiiliröykkiön ja pitävät sen purkamista ainoana järkevänä toimenpiteenä. Toisille kuten professori Riitta Nikulalle (HS 24.7.) jäänteet ovat muistomerkki, jolla on historiallista ja esteettistä arvoa. Kaupunki valmistelee projektia, joka vaikuttaa myös raunioiden tulevaisuuteen.

Makasiiniraunion säilyttäminen on tärkeää. Punatiilinen rakennuskatkelma kertoo Töölön tavara-asemasta ja sen suuresta roolista Helsingin teollisessa historiassa. Raunio tuo näkyväksi alueen aikakerrostumia. Monille meistä se on vielä enemmän: ei vain muistomerkki spontaanisti syntyneen kaupunkikulttuurin tuhoamisesta, kuten Jussi Salmi arvioi (HS 26.7.), vaan dokumentti alueen muutoksen historiallisesta prosessista ja kansalaistoiminnasta yhteisen kaupunkiympäristömme hyväksi.

Monissa Euroopan kaupungeissa kansalaisten aktiivinen toiminta on estänyt heille merkityksellisten rakennusten hävittämisen. Berliinissä Keisari Wilhelmin muistokirkon raunio, joka jäi jäljelle liittoutuneiden toisen maailmansodan aikaisista pommituksista, säilytettiin kaupunkilaisten vahvan tahdon mukaisesti. Siitä tuli vakuuttava muistomerkki sodan kauhuja vastaan ja rauhan puolesta.

Makasiiniraunio vahvistaa kuvaa Suomesta modernina eurooppalaisena kansalaisyhteiskuntana, joka ei unohda historiaansa vaan arvostaa sitä osana tulevaisuuden rakentamista.

4.11.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivuilla heinäkuussa 2015.

”Nykyaikainen suurkaupunki on olemukseltaan mitä suurimmassa määrin dynaaminen. Vastakohtana maaseudun staattiselle elämänmuodolle kaupunkiin on kotiutunut levoton, kiireinen elämä, joka ei hyväksy paikallaanpysymistä ja menneisyyden muistojen itsetyytyväistä peilailua. Suurkaupunki itsessään on etenevä draama, jonka sekä näyttämö että esittäjät vaihtuvat ripeässä tahdissa.” Vuonna 1950 Helsinkiä suurkaupunkina tarkastelleen historioitsija Eino E. Suolahden tapaan my nykypäivän kaupunkitutkijat kaytämme ahkerasti näyttämö-metaforaa kaupunkia kuvaillessamme – tutkimuksissa puhutaan draamasta, käsikirjoitetuista tapahtumista, näyttelijöistä, rooleista, dialogeista sekä kulisseista ja kulissien takaisesta. Näyttämövertausten määrä tuskin on vähentynyt performanssin ja performatiivisuuden yleistyessä tutkimuksen käsitteinä. Myös Tampereen yliopistossa 11.–12. toukokuuta 2015 järjestetyillä 13. kaupunkitutkimuksen päivillä oli teemana ”Kaupunki näyttämönä”. Suosituksi osoittautunut teema kokosi yhteen lähes 200 tutkijaa, virkamiestä ja kaupunkiaktiivia hedelmälliseen ja monitieteiseen keskusteluun. Konferenssin päävastuullisena järjestäjänä toimi Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura (SKTS) kanssajärjestäjinään Alue- ja ympäristötutkimuksen seura (AYS), Yhdyskuntasuunnittelun seura (YSS) sekä Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampereen kaupunki osoitti vieraanvaraisuuttaan tarjoamalla konferenssin osallistujille vastaanoton Raatihuoneella.

Konferenssin kutsuvieraspuhujista sosiologi Bella Dicks Cardiffin yliopistosta käsitteli kaupunkeja osallistumisen näyttämöinä tapaustutkimuksenaan Etelä-Walesin entiset kaivoskaupungit, joissa kaivostoiminta päättyi 1980-luvulla ja jotka saivat sen jälkeen Barbara Kirschenblatt-Gimblettin tunnettua toteamusta lainaten ”toisen elämän” kulttuuriperintönä. Dicksin mukaan Etelä-Walesin kulttuuriperintöhankkeissa ihmisiä osallistettiin taloudellisesti epävarmoina aikoina legitimoimaan tehtyjä päätöksiä. Dicks myös toi esille, etteivät osallistamisen retoriikka ja todellinen osallistaminen välttämättä kulkeneet käsi kädessä.

Osallistumisen tematiikkaan pureutui myös sosiologi Veikko Eranti, jonka Sosiologia-lehdessä 1/2014 julkaisema artikkeli ”Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta” valittiin parhaaksi vuonna 2014 julkaistuksi kaupunkitutkimusaiheiseksi tieteelliseksi kirjoitukseksi. Helsingin Haagan täydennysrakentamisen tarjoaman esimerkin avulla Eranti osoitti, kuinka suomalainen kaavoituksen osallistumisjärjestelmä mahdollistaa vaikuttamisen rakentamisen oman edun ympärille.

Terrorismista kokonaisvaltaiseen performanssiin

Historiantutkija Mats Fridlund Aalto yliopistosta analysoi kutsuvierasluennossaan terrorismia kaupunkielämää säätelevänä tekijänä, toisin sanoen kaupunkia terrorismin näyttämönä. New Yorkin World Trade Centeriin vuonna 2001 tehdyn terrori-iskun seuraukset – liikkumisen rajoitukset, esteet, pelon ja kyräilyn ilmapiiri – ovat tuttuja monelle myös kaupunkitilassa. Fridlundin historiallinen tarkasteluperspektiivi oli kuitenkin pidempi. Terrorismiin varautuminen, pelko varautumisen riittävästä tasosta tai luottamus varautumiseen, ovat Fridlundin mukaan olleet osa kaupunkien elämää ja kaupunkisuunnittelua jo 1800-luvulta lähtien.

Kaupunkitutkimuksen päiviä luonnehtinut performatiivisuuden tematiikka laajeni kokonaisvaltaisimmilleen arkkitehtuuriteoreetikko ja säveltäjä Christopher Dellin (Universität der Künste Berlin / HafenCity Universität Hamburg) kutsuvierasluennon yhteydessä. Dellin levebreläisestä tilanteoriasta ammentaneen luennon pääsanoma oli, että kaupunkitilan tuottamisesta tulisi siirtyä kohti tilan improvisaatiota. Kaupunki ja kaupunkitilan muodostus ovat yllätyksellisiä prosesseja; Dellin mukaan näihin yllätyksiin vastaaminen vaatii yhtäältä kaupungin pitkäjänteistä tutkimista, toisaalta kykyä improvisoida. Dellin esityksessä tieteellinen performanssi yhdistyi taiteelliseen performanssiin, kun hän todensi teoriaansa vibrafonilla improvisoimalla. Mieleenpainuva keynote-esitys!

Monipuoliset teemaryhmät

Kaupunkitutkimuksen päivien 15 työryhmässä kuultiin peräti 78 esitelmää, joten kaikkien työryhmien ja esitelmien lyhytkään mainitseminen ei tässä yhteydessä ole mahdollista. Päivien teemaa lähestyttiin työryhmissä muun muassa arjen, asumisen ja työn, kaupunkisuunnittelun ja improvisaation, legitimoinnin ja osallisuuden, aktivismin, täydennysrakentamisen ja kulttuuriympäristön sekä kaupunkitapahtumien näkökulmista. Kuulemistani esityksistä itseäni kiehtoi etenkin arkkitehti Iida Kalakosken esitys rakennusten patinasta hitaan rytmin synnyttäjänä kaupunkitilassa.

Keholliseksi ja tanssilliseksi kokemukseksi kaupunkitilallinen performanssi muuttui niille konferenssin osallistujille, jotka jalkautuivat AYS:n Versus-verkoston ja kaupunkilavatansseja järjestävän yhteisön toteuttamalle “Onpa kadulla mittaa” -tanssilliselle kaupunkitutkimusretkelle.

Tanja Vahtikari 22.09.2015

Viitteet:

Kirschenblatt-Gimblett, Barbara (1998), Destination Culture: Tourism, Museums, and Heritage. University of California Press: Berkeley.

Suolahti, Eino E., ‘Helsingin historian dramaattisuus’. Valvoja 5 (1950): 147–152.

Kirjoitus on julkaistu TERRA-lehden numerossa 127: 2 (2015).

Yksitoista vuotta sitten osallistuin Ateenassa Euroopan kaupunkihistorian konferenssiin. Lokakuinen Ateena paistatteli silloin vielä olympiakisojensa jälkivalossa. Akropolis näkyi kauas. Liikekeskustan suuret toimistotalot, kansainväliset ketjumyymälät ja (pääasiassa Euroopan unionin rahoituksella toteutettu) uusi metrolinja loivat kuvaa länsimaasta, mutta herättivät myös kysymyksiä Ateenan ja Kreikan historiasta. 

Historiankirjoitus politiikan välineenä

Kreikka oli 1833 itsenäistynyt ottomaanien imperiumista, jonka valta oli jatkunut lähes keskeytyksettä vuodesta 1456. Sitä oli edeltänyt yli tuhat vuotta Bysantin imperiumia ja ortodoksiuskonnon hallitsemaa aikaa. Antiikin helleeneistä ei kansalaisten elämässä ollut jälkiä.Nykyisen Kreikan antiikin perintö on ajatuskonstruktio. Historioitsijat ovat osoittaneet, kuinka eurooppalaiset imperialistit jo 1800-luvun alussa käyttivät antiikin klassikkotekstejä yhteiskuntamalliensa lähteinä. Antiikintutkijoiden 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa julkaisemissa kirjoissa Kreikalle käytännössä luotiin – silloisten kuvausten mukaan ”synnytettiin uudelleen” – loistokas menneisyys, vanha helleeninen sivilisaatio.

Kreikalle kirjoitettiin uusi historia, jossa tietoisesti ohitettiin ottomaanien hallitseman alueen historiallisesti monikulttuurinen ominaisluonne ja se, ettei alueen asukkailla ollut koskaan ollut kreikkalaista kansallista identiteettiä. Läntisen Euroopan sivistyskeskuksissa tuotetulla kuvalla antiikin Kreikasta perusteltiin pitkän ottomaanivallan syrjäyttämistä. Kreikan ”itsenäistyminen” eli alueen saaminen osaksi länsimaista kulttuuripiiriä tarjoaisi Euroopan valtakeskuksille uusia taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia mahdollisuuksia. Ottomaanien aikana ja sitä ennenkin, koko monituhatvuotisen historiansa aikana alue on kuulunut vankasti itäisen Välimeren ja Lähi-idän kulttuuripiiriin.

Historiankirjoituksen keinoin Kreikalle luotu rooli Euroopan kulttuurin kehtona markkinoitiin myös paikallisille asukkaille. Itsenäisyyteen johtaneeseen sotaan, jota Englanti, Ranska ja Venäjä sen loppuvaiheessa tukivat, tuli vapaaehtoisia eri puolilta Eurooppaa, valmiina osallistumaan taisteluun Kreikan menneisyyskuvasta.

Ottomaanivallan päätyttyä nykyisen Kreikan alueella 1833 uusi valtio sai suurvaltojen asettaman kuninkaan, Baijerin kuninkaan pojan. Hänen seuraajansa, Tanskan prinssi, hallitsi 1860-luvulta vuoteen 1913. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui Kreikassa 1952. Vasta sotilasdiktatuurin kaatuminen vuonna 1974 toi demokratiaa maan hallintoon. Demokraattisella hallinnolla on Kreikassa eurooppalaisittain erityisen lyhyet juuret.

Menneisyys Ateenassa

Pääkaupungin rakentamisella vastaitsenäistyneen Kreikan hallitsijat vahvistivat kuvaa uuden valtion nojautumisesta vanhaan helleenikulttuuriin. Historiallisesti tärkeä vanha satamakaupunki Nafplion, joka oli Kreikan itsenäisyyssodan aikana toiminut väliaikaisena pääkaupunkina ja kukoisti taloudellisena keskuksena, ei kelvannut Baijerin asettamalle Kreikan sijaishallinnolle. Idea klassisesta Ateenasta ja antiikin kuvitellusta perinnöstä oli länsimaiden valtaa alueella havitelleiden kannalta vastustamaton, vaikka sen jatkumolle ei ollut historiallista perustaa. Ateena valittiin uudeksi pääkaupungiksi sen fyysisistä puutteista huolimatta.

1830-luvun Ateena oli pieni provinssikaupunki: sekava ja raunioitunut paikka, jonka taloista harvoilla oli edes katto, kuten tanskalainen arkkitehti kuvasi Ateenaa vuonna 1837. Bysantin ja ottomaanien aikojen rakennusjäänteitä ei kaupungissa ollut mainittavasti säilynyt.

Ideaa Kreikan loistokkaasta antiikin ajan menneisyydestä alettiin rakentaa näkyviin uuden pääkaupungin kaupunkisuunnitelmien, julkisten rakennusten ja muinaisjäänteiden kaivausten avulla. 1800-luvun kaupunkisuunnitelmissa Akropoliksesta luotiin Ateenan loistokkaasta antiikin ajan menneisyydestä kertova kohokohta. Kyse ei ollut pelkästään raunioiden koteloimisesta antiikin ulkomuseoksi. Bysantin ja ottomaanien aikaisia historiallisia rakennusosia poistettiin kuten moskeija temppelin keskeltä. 1900-luvun lopussa Parthenonin temppelirauniota on taas kerran ”uudelleen rakennettu” (rekonstruoitu) sen ajattomuuden korostamiseksi, ja matkailijoille tarjotaan yhä kirkastetumpaa postikorttikuvaa Ateenan menneisyydestä.

2000-luvun Ateena

Kansallisvaltioita on Euroopassa 1800-luvun alusta saakka rakennettu historian vaiheita hyödyntäen, myös vastoin dokumenttien pohjalta tunnettua tietoa. Kuvitteellisestä menneisyydestä ovat valtiot voineet luopua, kun niiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen toiminta on vakiinnuttanut niiden kansallisen identiteetin sekä omille kansalaisille että muille valtioille.

Suomen kansainvälinen identiteetti ei perustu Väinämöiseen tai Kalevalaan, vaan ajankohtaisiin näyttöihin vakaana länsimaisena demokratiana ja kansalaisyhteiskuntana, menestyvänä teollisuusvaltiona, koulutuksen edelläkävijänä sekä sopivan omaperäisenä modernin arkkitehtuurin ja muotoilun maana. Kreikan identiteettiä sitä vastoin rakennetaan yhä antiikin ajan loistokauden ja rakennusjäänteiden varaan.

Vuoden 2004 Ateena toi mieleeni Turkin pääkaupungin Ankaran, jossa vierailin vuonna 1990. Niissä molemmissa kaupunkikuvaa hallitsivat anonyymit uudehkot rakennukset, muutama vanhempi merkkirakennus siellä täällä ja vilkkaat liikenneväylät: tavanomainen urbaani maisema lukuisissa maailman suurkaupungeissa erityisesti Euroopan ulkopuolella. Ateenassa Akropolis ja Plakan kaupunginosa sen juurella olivat lavastuksenomaisia turistialueita irrallaan viereisestä liikekeskustasta.

Ateena ei muistuttanut niitä eurooppalaisia suurkaupunkeja, joissa ajallinen monikerroksisuus näkyy kaupunkikuvassakin. Maantieteellisesti Ateena on osa Eurooppaa, mutta historiallisesti ja kulttuurisesti myös jotain muuta. Antiikin ajanjakson glorifiointi peittää taakseen paljon kiinnostavamman ja tärkeämmän näkökulman, kreikkalaisten pitkän historian osana itäisen Välimeren kielellisesti ja yhteisöllisesti sekoittunutta kulttuuripiiriä.

16.7.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Lisätietoa: B. Anderson, Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, revised edition, 1991.
E. Bastéa, The Creation of Modern Athens. Planning the Myth, 2000.
M. Herzfeld, Vers une phénoménologie ethnographique de l’esprit grec, in: Les usages politiques du passé, (eds.) F. Hartog & J. Revel, 2001.

Suomen itsenäisyyden juhlavuotta 2017 valmisteleva toimikunta kutsuu kansalaisia juhlaan teemalla ”Suomi 100 yhdessä”. Teemaa esitellään pari minuuttia kestävällä elokuvalla, kolmella kielellä, Valtioneuvoston kanslian verkkosivuilla.

Millainen satavuotias Suomi sen mukaan on? Elokuvassa sekoittuvat lyhyet kuvakatkelmat, muutamat väliotsikot ja mekaaninen taustaääni. Kuvissa näkyy eri ikäisiä ihmisiä, tunnusesineitä kanteleesta älypuhelimiin ja maisemaa. Kokonaisuus on mainosmaisen yhdentekevä.

Elokuva ei kerro satavuotiaasta Suomesta kansalaisten yhteisen työn, monien sukupolvien ja aikakerrostumien näkyvinä jälkinä eikä vuosisataisista yhteyksistä eri puolille Eurooppaa.

”Yhdessä” elämme kaupungeissa. Elokuvaan ei ole kuitenkaan mahtunut yhtään kuvaa kaupunkimaisemasta tai elämästä kaupungeissa, vaikka Suomen väestöstä 70% asuu kaupunkimaisesti. Helsingin metropolialueella on 1.2 miljoonaa asukasta. Rakennukset muodostavat suurimman osan, 72%, kansallisvarallisuudestamme.

Kaupungit, niiden korttelit, kadut ja elämäntavat, kantavat meidän historiaamme itsenäisyyttä edeltäneiltä ajoilta nykypäivään saakka. Historian tuntemus on edellytys myös tulevaisuuden rakentamiselle. Juhlavuoden valmistelijoiden satavuotias Suomi on menettänyt muistinsa.

*

Juhlavuoden 2017 teemaa esittelevää elokuvaa on kiinnostavaa verrata äskettäin televisiossa näytettyyn, Ulkoministeriön vuonna 1987 tilaamaan 18 minuutin mainoselokuvaan ”Finland for Adults”. Siinä brittiläinen koomikkopari Mel Smith ja Griff Rhys Jones esittelee Suomea ulkomaalaisille.

Filmi on lähes kolmekymmentävuotta vanha, mutta sen näkökulma on tuoreempi kuin juhlavuoden 2017 valmistelutoimikunnan tuottamalla uudella filmillä.

Ulkoministeriön elokuvassa Jones toistaa toimittajan roolissaan vakiintuneita Suomi-kuvan kliseitä keskiyön auringosta, luonnosta, poroista, hirsimökeista, takaperoisista suomalaisista, saunasta ja vodkasta. Smithin esittämä Joulupukki yrittää koko filmin ajan kumota toimittajaan sitkeästi iskostuneita kuvitelmia. Niiden joukossa on myös toimittajan olettamus Suomen kuulumisesta ”glasnost-maihin”, joissa on kolmen päivän leipäjonot eikä mahdollisuutta ostaa länsimaisia merkkivaatteita.

Joulupukki on filmissä aikaansa seuraava liikemies, joka hyödyntää tottuneesti uusinta teknologiaa: mobiilipuhelinta, helikopteria ja täysautomatisoitua lahjapakettien varastoa. Kuvissa vilahtaa kansainvälisiä Suomi-kuvan viejiä rallitähdistä Finnairiin ja Marimekkoon, mutta kokonaisuutena elokuvan painotus on päähenkilöiden dialogin ja arkisten kuvauspaikkojen puolella. Huumoria ja ironiaa käytetään kaatamaan katsojien ennakkoluuloja. Kliseitä todenmukaisempi mielikuva rakentuu kuin huomaamatta.

Historia on Ulkoministeriön vanhemmassa filmissä läsnä kaupunkimiljöön kerrostuneisuuden kautta. Filmin valmistumisajankohdan uudet innovaatiot sijoittuvat ajalliseen jatkumoon. Senaatintorille kaksikkokin lopulta päätyy, Suomen sydämeen. Filmillä historia luo perustan tulevaisuudelle.

27.4.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjoituksen alkuosa on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-osastolla 25.4.2015.