Tag: arkisto

Julkaisimme professori Laura Kolben kanssa kevättalvella kirjan ”Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota”. Itse kirjoitin kirjassa väitöstutkimukseni aiheesta: nuoren modernin kaupunkiyhteisön haavoittuvuudesta ja Helsingin tapahtumista 1914-1918. Kolbe käsitteli saksalaisten roolia sekä vuoden 1918 muiston luomista ja ylläpitämistä pääkaupungin näkökulmasta. Artikkeliemme lisäksi kirjassa on kymmeniä Gunnar Lönnqvistin ottamia kuvia vuosilta 1913-1918. Pian tuon kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen alkoi puhelin soida ja sähköposti täyttyä erilaisista aihetta ja teostamme koskevista tiedusteluista. Kevään ja kesän aikana olen saanut olla erilaisissa tilaisuuksissa sekä eri medioissa puhumassa ja keskustelemassa aiheesta. Yleisenä huomiona näistä tilaisuuksista on noussut esiin, että vuoden 1918 traumat ovat edelleen syviä ja todellisia. Etenkin terrori puhuttaa. Kaupunkihistorioitsijan kannalta mielenkiintoista on ollut huomata kuinka vahvasti valkoisen Suomen mytologian luojat toisaalla ja Väinö Linna toisaalla ovat onnistuneet vaikuttamaan ihmisten yleiskuvaan vuoden 1918 tapahtumista. Kärjistetysti voi sanoa, että sota nähdään yleisesti lähinnä agraariyhteiskunnan punavalkoisena kriisinä, jonka keskiössä olivat talonpojat ja torpparit. Yleiseurooppalainen kaupunkiväestön kriisi samanlaisine seurauksineen ei ole yleiseen historiakuvaan mahtunut.

Näin elonkorjuun aikaan on hyvä käsitellä erästä ensimmäisen maailmansodan aikaista yleiseurooppalaista kaupunkiväestön ongelmaa ja erästä vähälle huomiolle jäänyttä ratkaisua sen helpottamiseksi, nimittäin elintarvikepulaa ja kaupunkitilan ottamista viljelykäyttöön. Sodan syttyessä eurooppalaiset suurkaupungit olivat moderneja kaupunkeja, joiden elämä perustui monisäikeiseen infrastruktuuriin ja markkinatalouteen. Kaupunkilaiset hankkivat jokapäiväisen leipänsä elintarvikekaupoista ja maksoivat ostoksensa palkaksi saamallaan rahalla. Elintarvikkeet tuotiin sieltä, mistä niitä maailmanmarkkinoilta halvimmalla sai. Kaupunkien huolto oli täysin markkinoiden varassa ja siten haavoittuvainen erilaisille kriiseille. Aiemmin taloudelliset kriisit olivat aiheuttaneet paikallisia vaikeuksia, mutta vasta pitkittynyt sota sai aikaan laajan eurooppalaisen kaupunkiväestön huoltokriisin. Harvat maat olivat enää omavaraisia tärkeimpien elintarvikkeiden suhteen, ja sotatila vaikeutti kuljetuksia sekä rajoitti markkinamekanismien toimintaa. Vuonna 1916 elintarvikepula oli jo arkea niin Berliinissä, Pariisissa, Pietarissa kuin Helsingissäkin. Tilanne oli uusi, eikä kokemuksia näin laajoista huoltotoimista ollut. Sota-aika esti tietojen vaihdon erilaisista keinoista pulan helpottamiseksi, mutta lopulta kaikkialla päädyttiin hyvin samankaltaisiin toimiin: yhteisöllisten toimijoiden (valtio, kunnat, työnantajat ym.) subventoimiin elintarvikehankintoihin ja säännöstelyyn sekä kaupunkitilan ottamiseen viljelyskäyttöön.

Helsingissä kaupunkitilaa otettiin viljeltäväksi kahdella tavalla. Selkeästi kaupunkitilaan kuuluvat viheralueet, kuten puistot, otettiin kaupungin omaan viljelyskäyttöön. Monin paikoin puistojen kukkaistutukset vaihtuivat kasviksiin. Toinen ja vaikutuksiltaan merkittävämpi keino oli palstojen vuokraaminen kaupunkilaisille. Lisäksi vuonna 1918 avattiin Helsingin ensimmäisen siirtolapuutarha-alue. Palstat ja siirtolapuutarhat olivat yleiseurooppalaisia ratkaisuja urbanisoitumisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Alun perin kaupunkiviljelyksien perustamisen taustalla olivat enemmän sosiaaliset ja hygieeniset syyt: ajateltiin, että työskentely viljelyksillä pitäisi perheet poissa kaupungin paheista ja antaisi työläisten elämään terveellisiä tavoitteita ja pysyvyyttä. Näin saataisiin pala maaseutua myös niille, jotka eivät pystyneet kaupungista poistumaan.

Maailmansodan aikana palstojen tuotannollinen merkitys nousi ensisijaiseksi ja palstat olivat erittäin haluttuja. Helsingissä kaupungin viljelykseen vuokraamien palstojen määrä kasvoi nopeasti, mutta kaikille halukkaille tontteja ei riittänyt. Ongelmana oli lisäksi se, että kaikki kaupunkitilan viljelystoimet myöhästyivät sekä 1917 että 1918, koska historian suuret tapahtumat ajoittuivat molempina vuosina kevättalveen. Joka tapauksessa kaupunkitilan hyödyntäminen viljelyskäytössä osoittautui merkittäväksi keinoksi kaupunkiväestön huoltamisessa, ja 1900-luvun aikana tuli vielä monia pula- tai sota-aikoja, jolloin viljelyksistä oli kaupunkilaisille iloa muutenkin kuin virkistysmielessä.

Urbaani pienviljely ei ole minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen aihe vain historiatieteellisestä näkökulmasta, sillä keväällä minusta tuli myös siirtolapuutarhamökin isäntä. Mökkimme sijaitsee Oulunkylän siirtolapuutarhassa, polkupyörämatkan päässä kotoa. Oulunkylän siirtolapuutarhan historia on myös kiinteästi sidoksissa urbaanin yhteisön kriisiin: se perustettiin vuonna 1940 sota-ajan elintarvikekriisiä helpottamaan ja seuraavina vuosina ensimmäiset viljelijät joutuivat perimätiedon mukaan käyttämään mökkien maakellareita pommisuojina. Vaikka elintarvikkeiden hintojen nousu onkin ollut otsikoissa tänä kesänä, ei meidän perheemme päällimmäisenä motiivina mökin hankinnassa ollut elintarvikehuollon varmistaminen tai edes väitöskirjateesieni kenttätutkimus. Halusimme kesänviettopaikan, jossa voisimme yhdistää kesämökki- ja kaupunkielämän parhaat puolet. Näin matkalla ei tarvitse päivitellä ruuhkia tai polttoainekuluja, eikä tarvitse miettiä mistä lapsiperheelle aina tarpeelliset terveydenhuoltopalvelut löytyvät mökkeilykunnasta. Kesälomaan kiinteästi kuuluvan, toista viikkoa kestävän kylmän sadejakson voi viettää pienellä siirtymällä kotona. Ratkaisu on edullinen sekä meidän taloudellemme ja hermoillemme että ympäristölle.

Siirtolapuutarhoissa on selvästi menossa hidas siirtymäkausi, jossa vanhempi kaarti joutuu iän tuomien vaikeuksien myötä vähitellen luopumaan mökkeilystä ja tilalle tulee nuorempaa polvea. Monilla uusilla tulokkailla motiivit ovat vastaavia kuin meillä. Voidaan siis sanoa, että pienin muutoksin alkuperäiset sosiaalis-hygieniset syyt ovat edelleen voimissaan. Erona kuitenkin on, että alkuperäinen osittain antiurbaani lähtökohta on kääntynyt urbaanimpaan suuntaan: ennen mökkejä suunniteltiin niille, jotka eivät päässeet kaupungista pois – nyt niille, jotka eivät halua sieltä poistua. Toinen merkittävä muutos on mökkien hintatason raju kasvu, ainakin akateemisen pätkätyöläisen näkökulmasta hinnat alkavat olla jo kipurajoilla. Ehkäpä ilmastonmuutos, energian kallistuminen ja voimistuva ympäristöajattelu johtavat lähivuosina uusien siirtolapuutarha-alueiden kaavoittamiseen ja sitä myötä hintatason järkeistymiseen.

Toivottavasti voimme jatkossakin mökkeillä rauhassa ja ylläpitää viljelyksiä vain harrastemielessä ilman, että täytyisi miettiä tulevan talven elintarviketilannetta ja viljelykasvien ravintopitoisuuksia.

30.09.2008

Samu Nyström

Kaupunkirakentamista seuraavalle Helsingin tilanne näyttää ajoittain ainakin joissakin paikoissa toivottomalta. Musiikkitalon monttu kerää edelleen kyyneleitä ilman näkyvää uudisrakennusta ja uusien tietojen mukaan Makasiinien vilkkaasta elämästä muistuttanut fragmentti, joka yhteisin ponnistuksin saatiin taannoin säästettyä purkamiselta, tullaan poistamaan tanssipaviljongin tieltä. Tanssia vaillahan Töölönlahden alue olikin: tanssi yli Makasiinien hautojen?

Taivallahden ns. kylpylähotellin kaavan valitukset, joista kirjoitin kolumnissani Prosesseja, julkisuudessa tai ei, Hallinto-oikeus hylkäsi. Katajanokan laiturille hahmoteltu kappale kansainvälistä öykkäriarkkitehtuuria, jota viedään ”eteenpäin” kohti kaavaa Kaupunkisuunnittelulautakunnan siunauksella, uhkaa turmella sekä historiallisen kaupunkinäkymän että kaupunkilaisten oikeuden päättää kaupungistaan.

Mikä rooli medialla ja sen kautta vaikuttavilla verkostoilla on tällaisissa muutosprosesseissa, sitä on pakko kysyä. Kaupunkirakentamisessakin medialla on suuri valta. Ne visiot, joita jokin media haluaa vahvistaa, saavat runsaasti hyvää julkisuutta, mutta kriittisemmät tai käytettyjä menettelyjä kyseenalaistavat näkemykset jätetään pimentoon tai ne joutuvat median riepoteltaviksi. Tällaisesta mediapolitiikasta en innostu, varsinkaan silloin kun siihen näyttää liittyvän ns. objektiivisuudella hurskastelua tai sensaatiohakuisuutta. Tulevatko jotkut median edustajat pian ottamaan käyttöön lastenkasvatuksessa kuulemma suositun trion kiristys – uhkailu – lahjonta? Kaupunkirakentamisessa on aina kyse myös taloudesta, mutta se ei selitä joidenkin toimittajien henkilökohtaista poliittista agendaa.

Näistä näkymistä masentunut kaupunkitutkija saattaisi luopua toivosta ja heittää laptopinsa veteen, Musiikkitalon monttuun, Eteläsatamaan tai Taivallahteen. Ratkaisu on huono, sen ainoa seuraus on vahvimman aseen – sanojen! – menetys. Aina voi kirjoittaa, vaikka kaikki muu kohtaisi ylivoimaisilta tuntuvia esteitä. Kirjat ja kirjeet rakentavat siltoja toisiimme ja jäävät lopuksi jälkeemme.

Onhan toivoakin. (Tämä ei ole vaaleihin liittyvä poliittinen kommentti.) Taivallahden horisontissa näkyy Hallinto-oikeuden päätöksestä tehty valitus Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jossa käsittely on kesken; voisiko se päättyä hyvin? Kunnallisvaalit ovat ovella, ja kansalaisjärjestöissä aktiivisesti toimivana jäsenenä haluan uskoa äänestämisen painoon. Joskus on tosin ollut vaikea löytää yhteyttä vaaliohjelman korulauseiden ja saman puolueen valtuutettujen päätösten välillä.

Kaupunkien rakentamisprosessit ovat pitkiä – tai vielä pitempiä. Tarvitaan kärsivällisyyttä, kykyä säilyttää päämäärä kirkkaana, viisautta. Yhteisyys tavoitteissa on tärkeintä. Niin kauan kuin ei tarvitse puolustaa omaa kaupunkiaan ja kaupunginosaansa yksin, kun meitä on edes yksi toinenkin, joka näkee niiden merkitykset elämälleen, niin kauan jaksan uskoa tulevaisuuteen. Ehkä aikaa tavoitteen toteuttamiseen tarvitaan enemmän kuin alun perin kuvitteli, mutta tärkein asia ei muutu, rakkaus omaan kaupunkiin. Optimistin elämänviisaus, se on kaupunkitutkijalle ja kaupunkilaiselle ainoa vaihtoehto, muuta ei ole.

9.9.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Pariisissa avattiin huhtikuun lopulla 1940-luvun miehitysajan valokuvista koottu näyttely, joka on jo herättänyt voimakkaita mielipiteitä. Kuvaaja, ranskalainen André Zucca, tallensi vuosina 1941−1945 näkymiä saksalaiseen Signal-viikkolehteen propagandan tarkoituksiin, kollaboraattorina. Zuccan kuvat ovat tiettävästi ainoat miehitysajan Pariisista otetut värivalokuvat − säilyneitä on yli tuhat, joista näyttelyssä on mukana 270. Muilla kuvaajilla ei ollut mahdollisuuksia käyttää kallista värifilmiä eikä saada kuvauslupia. Näyttelyn kuvia ei kuitenkaan koskaan nähty Signal-lehdessä, joka julkaisi värillisinä vain sotakuvia.

Kuvista erottaa jonkin verran saksalaisia sotilaita ja sotilasajoneuvoja, hakaristilippuja julkisissa rakennuksissa ja saksankielisiä kilpiä, mutta näyttelyaineiston pääpaino on pariisilaisissa, heidän elämäntavassaan ja katukuvassaan. Concorde-aukio, Seine-joella Pont des Arts-sillan vieressä oleva uimalaitos ja altaan reunalla odottavat uimarit, Hallien ruokakauppiaiden ja ostajien tungos, Gare de Lyonin matkustajat laukkuineen, Marais’n juutalaiskorttelien nainen, jonka vaatteessa on keltainen tähti, Palais Royal-puiston ompelutöitä tekevät lastenhoitajat, muotiasussa poseeraava nainen, pyöräretkelle lähdössä olevat iloiset nuoret eväspaketteineen, saksalainen kirjakauppa Place de la Sorbonnen kulmassa, Luxembourgin puistossa auringossa hymyilevät nuoret naiset − tältä näytti miehitetty Pariisi.

Sodan keskellä, Wehrmachtin ja Waffen SS:n läsnäolosta huolimatta tuokiokuvat kertovat pariisilaisten arjesta ja elämästä, joiden täytyi jatkua vaikeinakin aikoina. Tässä mielessä näyttely sisältää vahvan poliittisen ulottuvuuden, josta vastalauseet ovat nousseet. Voiko miehitysaika koskaan olla ”normaalia”? Saako sitä vieläkään näyttää sellaisena ilman että samalla kuvataan sodan kauheaa todellisuutta kuvien ulkopuolelta?

Katsojat tietävät − heidän tulisi tietää − Ranskan historiasta muutakin: kansalaisten poliittisten oikeuksien kieltämisestä, sananvapauden tappamisesta, pelosta, puutteesta, juutalaisyhteisöjen laajamittaisesta ja järjestelmällisestä tuhoamisesta sekä yhteiskunnallisten rakenteiden rapauttamisesta mm. vihollisen kanssa toimivien kollaboraattoreiden johdosta, mutta myös vastarintaliikkeen operaatioista, salaisista kansainvälisistä yhteyksistä, kansakunnan yhteisistä henkisistä voimavaroista miehittäjiä vastaan jne. Kuvista ne eivät näy. Pienen halkeaman normaaliuden kuoreen tekee kuva ilmoituksesta, jossa hallinto kieltää jonojen muodostamisen ruokakauppojen ulkopuolelle; jonot olisivat paljastaneet, ettei elintarvikehuolto toiminut moitteetta saksalaishallinnosta huolimatta.

Kaupunkihistorian tutkijalle näyttely osoittaa, miten kiinteästi arkkitehtuurihistoria ja poliittinen historia kietoutuvat toisiinsa. Jos kuvat esittäisivät vain katunäkymiä ilman ihmisiä arkkitehtuurikuvien konvention mukaisesti, ne tuskin kiinnostaisivat sen enempää historioitsijoita kuin kansalaisiakaan tai edes arkkitehtuurihistorioitsijoita, joiden maailmaa hallitsevat suunnitelmat ja kunkin ajan uudisrakennukset. Mutta myös toisinpäin: jos kuvissa näkyisi vain ihmisiä ilman omaa yhteisöään tai miljöötään, nekin jättäisivät katsojat kylmiksi. Yhdistelmä sen sijaan on vaikuttava.

Zuccan kuvista tekee unohtumattomia ja historiallisesti tärkeitä dokumentteja juuri kaupunkimaiseman ja siinä toimivien ihmisten liittyminen poliittiseen todellisuuteen: 1940-luvun yhteisö elää tunnistettavissa paikoissa miehitysajan Pariisissa. Menneisyys tulee todeksi lähes käsin kosketeltavana. Samalla kuvat todistavat arjen voimasta, sen keskeisestä merkityksestä ihmisten elämässä. Mitä kuvista näkyisi omasta todellisuudestamme ja mitä jäisi näkymättä, jos kuvaaja olisi täällä tänään?

Tutkijalle kuvat kertovat ennen muuta siitä, mitä Zucca valitsi esitettäväksi, ei niinkään mitä Pariisin koko todellisuus ”oli” silloin. Pidän todennäköisenä, että osa näyttelyn kuvista on jossain muodossa järjestettyjä, vaikka niitä ei muista erotakaan. Dokumentteina tarjottuja mutta kuvaajan lavastamia kuvia on ennenkin nähty, esim. monet Robert Doisneau’n kuvat. Katsojan tehtäväksi jää asettaa kysymys propagandatavoitteiden, mahdollisen lavastuksen ja dokumentoinnin uskottavuuden välisistä suhteista.

Näyttelyn herättämä vastustus osoittaa, miten historiantutkimusta ja sen lähteitä on yhä useammin alettu käyttää aseina eri tahojen omien intressien puolustamiseen ja valta-asemien legitimointiin. Kiista ei koskekaan kuvia miehitysajan Pariisista vaan niiden käyttöarvoa poliittisessa argumentaatiossa. Samalla ohitetaan historiantutkijoiden näkökulmat moniulotteisten kansallisten kysymysten selkiyttäjinä ja historiantutkimuksen tehtävät menneisyyden ymmärtämisen välineenä.

Ennen Signal-lehden toimeksiantoa André Zucca kuvasi marras-joulukuussa Talvisodan pommituksia Paris-Match-lehdelle, joka julkaisi kuvat tuoreeltaan yhdessä lehden toisen reportterin Denise Bellonin muutamaa kuukautta aikaisemmin Suomessa ottamien kuvien kanssa. Lehdessä rinnastus oli dramaattinen: vierekkäisissä kuvissa edistyksellinen pohjoinen maa, jonka moderni arkkitehtuuri ja taiteilijat tunnettiin kansainvälisesti, ja pommitusten jälkiä pääkaupungista, näkymä, joka pian ulottuisi koko Eurooppaan. Bellonin 2002 löydetyistä Suomi-kuvista on äskettäin julkaistu kirjat Denise Bellon − Onnen maa, Suomi elokuussa 1939 ja Denise Bellon − Finlande été 1939 (toim. Ulla Paavilainen, 2008).

Anja Kervanto Nevanlinna

(1.5.2008)