Tag: arkisto

Eilen helsinkiläisen yläkoulun kevätjuhlassa istuessani en ollut päättämässä ainoastaan lukuvuotta vaan myös ensimmäistä vaihetta uuden tutkimushankkeeni kenttätöistä. Vuosi sitten aloin valmistella tutkimusta nuorista monikulttuurisen yhteisön toimijoina ja syksyn kuluessa sain luvan aloittaa haastattelut ja havainnoinnit koulussa, jonka itsenäisyyspäiväjuhlassa hyvää itsenäisyyspäivää toivotettiin kaiken kaikkiaan 18 eri kielellä – kaikilla niillä äidinkielillä, joita koulun oppilaat ja opettajat edustivat.

Monikulttuurisuus ja kulttuurien moninaisuus ei näiden nuorten, kuten ei meidän muidenkaan, kohdalla kuitenkaan rajoitu ainoastaan kielen, uskonnon tai etnisen taustan mukanaan tuomiin erilaisuuksiin. Siihen, mikä koetaan samanlaiseksi tai erilaiseksi, tuo omat sävynsä myös erilaiset nuorisokulttuurit ja nuorten itsensä haastatteluissa korostamat erilaiset tavat suhtautua omaan ympäristöönsä. Vuoden aikana olen tavannut erilaisia oppijoita, laajan joukon eri alan harrastajia (tenniksestä joogaan ja yhteiskunnallisista nettikeskusteluista sirkuskouluun), tutkijaa karkuun ryntääviä ja häntä aktiivisesti lähestyneitä oppilaita; oppilaita, joiden kanssa on yhteinen kieli, ja oppilaita, joiden arkea voin yrittää ymmärtää vain havainnoimalla. Suurin ”kulttuurinen kriisi” tuntuikin koko kenttätyön aikana syntyvän omassa mielessäni kokiessani kyvyttömyyttä ennakoida erilaisten kohtaamistilanteiden mukanaan tuomia haasteita.

Tutkijana olen taiteillut kuuntelijan, kasvattajan ja näkymättömän naisen roolissa, samalla kun periaatteellisella tasolla olen joutunut miettimään, miten erilaisuutta voi tutkia hienotunteisesti ilman erojen uusintamista. Lukuvuosi on kulunut oppilaiden mukaan houkuttelemisessa, sopivien tutkimusmenetelmien etsimisessä ja kokeilemisessa, tutkimustehtävän tarkentamisessa ja oman tilan löytämisessä uudessa kenttäyhteisössäni – kaikki tämä toisinaan paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä. Saldona on useita tunteja haastattelutallenteita ja muutama muistikirjallinen kenttäpäiväkirjamerkintöjä, jotka kaikki odottavat purkua kesän aikana.

Jälleen olen päässyt miettimään myös omaa kaupunkitutkijan rooliani: Teen tutkimusta kaupungissa, mutta teenkö kaupunkitutkimusta? Miten se, että tutkin kulttuurien moninaisuutta juuri kaupungissa vaikuttaa tuleviin tulkintoihini? Itse olen kokenut koulun erilaisten erilaisuuksien kiteytymäksi, sillä milloin ja missä muualla elämässään ihminen tulee kohtaamaan samanlaista moninaisuutta. Ainakin omassa elämässäni on ympäröivien ihmisten joukko opiskeluun ja ammattiin siirtymisen myötä muuttunut nuoruusvuosia homogeenisemmaksi, vaikka Persoonia tähän joukkoon edelleen mahtuukin. Entä miten tähän erilaisuuksien kiteytymään vaikuttaa kaupungin rytmi, tarjolla olevien vaihtoehtojen määrä tai pelkästään se, että meitä täällä kaupungissa vain yksinkertaisesti on niin monta?

Syksyllä minulla on paluu koulun arkeen: tämän lukuvuoden seiskat ovat silloin kaseja; koulutieni heidän mukanaan jatkuu läpi koko yläasteen. Kenties tänä aikana selviää sekin, millainen rooli kaupunkilaisuudella muiden kulttuuristen moninaisuuksien joukossa on heidän elämässään. Nyt tämä erilaisuuksien kiteytymä on kuitenkin villinä ja vapaana omassa urbaanissa ympäristössään: kaupunkitutkijan kenttä on kesälomalla!

10.6.2010

Pia Olsson

Vuoden 2009 Kaupunkitutkimuksen päivien tilinpäätöstä viimeistellään, ja samaan aikaan vuoden 2010 päivät ovat jo hyvää vauhtia rakenteilla. Päivien teemaksi on nyt valittu Oikeus kaupunkiympäristöön , sessioiden aiheet ovat esillä päivien nettisivuilla ja call for papers on käynnissä. Päävastuu päivistä on siirtynyt vuoroperiaatteen mukaan Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuralta (SKTS) Yhdyskuntasuunnittelun Seuralle (YSS) siirtyäkseen taas seuraavana vuonna päivien kolmannelle järjestäjälle, Alue- ja Ympäristöntutkimuksen seuralle (AYS).

Kaupunkitutkimuksen päivät järjestetään nyt kahdeksannen kerran. Kahdeksassa vuodessa on jo ehtinyt syntyä vahvoja perinteitä ja vankkoja rutiineja, ja päivät ovat saaneet monia vakikävijöitä. Vuosittain Tieteiden talolle Helsinkiin kokoontuu säännöllisesti noin 200 kaupunkitutkimuksesta kiinnostunutta; mukana on paitsi kaupunkitutkimusta päivätyökseen tekeviä tutkijoita myös paljon niitä, jotka hyödyntävät työssään muiden tekemää tutkimusta. Asiat näyttävät kulkevan omalla painollaan, mutta silti on hyvä välillä pysähtyä tekemään tilannearviota: pohtia tehtyjä valintoja ja miettiä uusia haasteita. Minkälaisten haasteiden edessä ollaan nyt, kun kahdeksan vuotta on takana?

Esimerkki hyvistä perinteitä on päivien laaja-alaisuus ja moni- ja poikkitieteellisyys. Koska päiviä on järjestämässä kolme tieteellistä seuraa, mahdollisuudet tieteenalojen väliseen keskusteluun ovat erinomaiset. Mutta nämä mahdollisuudet voidaan myös hukata: on niin helppo päätyä juttelemaan omassa ryhmässään, omille kollegoilleen. Kaupunkitutkimuksen päivillä on moni- ja poikkitieteellisyyden eteen tehty jatkuvasti töitä esimerkiksi sessioita suunniteltaessa. Keskeisenä tavotteena on ollut luoda sellaisia työryhmiä, joiden puheenjohtajat ja esitelmänpitäjät edustaisivat useita eri tieteenaloja. Sama tavoite on pidetty mielessä mietittäessä päivien pääpuhujia: keynote speakereita on haettu eri tieteenaloilta, eri kielialueilta ja eri toimintaympäristöistä.

Perinteistä ja rutiineista on monella muullakin tapaa hyötyä. Kaukana tuntuvat olevan ne ajat – vaikka niistä on vain muutama vuosi – jolloin järjestelyissä mukana ollut Sampo Ruoppila kirjoitti lähes kymmensivuisen ”oppaan” Kaupunkitutkimuksen päivien järjestämisestä. Oppaalle tuntui olevan tarvetta, koska oikein mikään ei vielä sujunut rutiinilla. Monet asiat tehtiin viime hetkellä tai liian myöhään, eikä mikään tuntunut menevän kerralla oikein. Ratkaisujen sijaan tuli tehtyä monia hätäratkaisuja. Näistä ”lastentaudeista” on nyt selvitty. Pitävät aikataulut ja rutiinit ovat antaneet aikaa keskittyä enemmän päivien sisältöön.

Perinteiden myötä myös yhteistyökuviot ovat monipuolistuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ideoida itse, vaan voidaan myös tarttua erilaisiin yhteistyötarjouksiin. Esimerkiksi tästä käy hyvin viimevuotinen yhteistyö Helsingin ja Tallinnan kaupunkien yhteisen Helsinki-Tallinn Euregio –yhdistyksen kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena järjestettiin kaupungintalon Empiresalissa aamukahvitilaisuus, jossa Demos Helsinki esitteli oman visionsa kaksoiskaupunkikehityksestä ja paneeli kommentoi ja keskusteli aiheesta.

Perinteet ja rutiinit ovat erinomaisia asioita, mutta niistä voi myös tulla suuria uudistumisen esteitä. Miten löydetään uusia aiheita ja uusia näkökulmia, kun on helpompaa järjestää päivät saman kaavan mukaan? Miten päivät pysyvät atraktiivisina? Päivien uudistamiseksi on tärkeää saada palautetta. Uusia ideoita ja kritiikkiä tulee järjestäjille joka vuosi jonkun verran, mutta niitä toivoisi enemmänkin. Täydellisiä päivistä ei koskaan saada, mutta palautteen avulla niitä voitaisiin rakentaa edelleen siihen suuntaan, että kaikki kävijät löytäisivät sieltä jotakin kiinnostavaa ja innostavaa.

Tärkeää on myös, että Kaupunkitutkimuksen päivien järjestelytoimikunnassa vaihtuu väki tarpeeksi usein. Tarvitaan toki jatkuvuutta, ettei päädyttäisi ”keksimään pyörää” yhä uudestaan, mutta tarvitaan aina myös uusia ihmisiä, joilla on uusia ideoita ja kontakteja. Allekirjoittanut noudattaa nyt tätä kultaista sääntöä. Olen ollut monena vuonna mukana järjestämässä päiviä, mutta seuraavan kerran aion olla paikalla vieraana. Kaupunkitutkimuksen päivien järjestäminen on ollut joka vuosi hieno kokemus, mutta vieraana olossakin on puolensa. Voin kerrankin istua kuuntelemassa esitelmiä pohtimatta, riittäkö kahvipulla, toimivatko tekniset laitteet ja valvovatko puheenjohtajat esitelmöitsijöiden ajankäyttöä.

Kaupunkitutkimuksen päivien call for papers nettisivulla: http://www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net/

01.02.2021

Marjaana Niemi

Kaupunkitutkimuksen päivien tämänvuotinen teema on ”Oikeus kaupunkiin” – tai oikeastaan ”Oikeus kaupunkiympäristöön”. Kun keskustelimme teemasta Seuran hallituksessa viime syksynä, en niinkään ajatellut kaupunkitutkimuksen klassikkoa Henri Lefebvre’ä ja hänen kirjaansa ”Le droit à la ville”. Mielessäni oli ennen muuta ajatus kaupungista juridiselta kannalta, monenlaisten oikeudellisten prosessien seurauksena.

Juridiikkaa sisältyy sekä kaavoitukseen että rakentamiseen. Kaupunginvaltuuston hyväksymä kaava on juridinen asiakirja, jonka reunaehdot on määritelty laeissa, eri maissa eri tavoin. Arkkitehtuurikilpailujen havainnekuvilla ja pienoismalleilla voi olla suurikin merkitys kaupunkisuunnittelijan visioiden kuvaamisessa, mutta rakentamisen ohjaus tapahtuu vain laillisesti sitovan kaavan avulla. Tämä on jäänyt katveeseen keskusteluissa wau-arkkitehtuurista ja kansainvälisistä julkkisarkkitehdeista.

Asemakaavojen kuvakieli on vaikeaa ja erityisen vaativaa kaupunkilaiselle on osata lukea kaavasta, minkälaisia muutoksia sen toteuttaminen tarkoittaisi todelliseen ympäristöön. Kaavoituksen käytäntöjäkään ei ole kehitetty kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisen suuntaan. Suunnitellut uudisrakennukset kaavaluonnoksissa esitetään, mutta paikalla jo olevia rakennuksia, puita ja maastoa ei välttämättä samasta piirroksesta löydä.

Kaupunkilaisten mahdollisuuksia osallistua omaa kaupunkiaan koskevaan päätöksentekoon – myös suoraan, ei vain edustuksellisen demokratian muodossa – on uusimmassa lainsäädännössä pyritty vahvistamaan. Asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa ei valtaa kuitenkaan anneta kaupunkilaisillekaan vapaaehtoisesti. Kun joidenkin vaativimpien asemakaavojen käsittely etenee virkakoneistossa näppärin tempuin luovimalla vahvan kansalaismielipiteen vastaisesti joskin lainsäädännön sallimissa rajoissa, tulee asioihin vaikuttamaan pyrkiville kansalaisjärjestöille tarve saada käyttöönsä juristin asiantuntemusta. Muutama vuosikymmen sitten kaupunkirakentamisesta innostuneita oikeustieteilijöitä oli liikkeellä, mutta enää alue ei ole muodikas. Auttaisiko nyt, jos kaupunkilaisten oikeus kaupunkiin nähtäisiin myös ihmisoikeuskysymyksenä?

Toinen oikeudellinen kenttä liittyy kaupunkirakentamisen sopimuksiin. Puolueiden edustajat käyvät neuvotteluja erilaisten intressiryhmien, mm. valtion, yksityisten maanomistajien ja kiinnostuneiden rakennuttajien kanssa ja sopivat keskenään kaavoituskysymyksistä. Ongelmallista tämä on silloin, kun neuvotteluprosessista tai jopa tehdyistä sopimuksista ei kaikkea tarpeellista tietoa anneta valtuutetuille eikä kaupunkilaisille. Esimerkiksi Kampin kauppakeskuksen suunnitelman kohdalla perusteluna käytettiin rakennuttajan edellyttämää liikesalaisuutta.

Kaupungin muutoksessa juridiset sopimukset, olivatpa ne sitten asemakaavoihin tai rakennusten toteutukseen liittyviä, ovat välttämättömiä. Kaupunkilaisten näkökulmasta oleellista ovat niiden kautta avautuvat mahdollisuudet parempaan ympäristöön. Jos sopimuksen lopputulos on kaupungin ja kaupunkilaisten kannalta suotuisa, ei yksityiskohtien neuvotteluun käytetty aika ole kulunut turhaan.

Dagens Nyheterissä kerrottiin taannoin kampanjasta, jonka tavoitteena oli suojella ja vahvistaa käytöstä katoavia tai merkityksiltään ohentuneita sanoja. Kampanjaan osallistuvat adoptoivat sanoja sitoutumalla käyttämään valitsemaansa ilmaisua useita kertoja. Tätähän voisi soveltaa kaupunkeihin. Adoptoikaamme paikkoja, joiden käyttö on muuttunut tai muuttumassa tyhjänpäiväiseksi mutta joiden luonteen kaupunkikulttuurin osana haluaisimme elvyttää. Toteutetaan adoptointi ”äänestämällä jaloillamme”: vietetään enemmän aikaa niissä.

Sisätilat ovat otollisia adoptiokohteita. Valitsisin heti Postitalon pääsalin ja Rautatalon hienon piazzan. Kiinteistönomistajan suljettua Rautatalon julkiselta käytöltä voisi pääsy sinne tosin olla hankalaa. Ulkona adoption kohdentaminen on vaikeampaa. Miten adoptoida paikka, jonka luonne on vaarassa ohentua kansainvälisen kiinteistösijoittajan pyrkiessä rakentamaan siihen ökyhotellin? Riittävätkö tuhannetkaan äänestävät jalat osoittamaan kaupunkilaisten kiinnostusta säilyttää paikan historialliset merkitykset?

Kaupunkitilan adoptointi laajentaa omistuskäsitettä oikeustieteen ahtaan määritelmän ulkopuolelle. Ottaessaan julkisen kaupunkitilan osaksi omaa elämäänsä kaupunkilaiset saavat samalla oikeuden kaupunkiin, omaan kaupunkiinsa.

*

Lukekaa Suvi Taljan kaupunkitutkimuskolumni ”Stadion ja kaupunki” hänen tämänhetkisestä kotikaupungistaan Yhdysvaltain Bostonista! Seuran varapuheenjohtaja Marjaana Niemi on seuraavan kolumnin kirjoittaja.

14.1.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

Stadionit ihastuttavat ja vihastuttavat. Stadionit toimivat niin henkilökohtaisina, paikallisina kuin koko kansakunnankin muistin paikkoina. Stadioneihin liittyy paljon rahaa ja politiikkaa. Ja ne vievat paljon tilaa. Stadioneihin voidaankin liittää monia kaupunkitutkijoita kiinnostavia teemoja. Stadioneiden ja niiden myötä suurten massatapahtumien merkitystä kaupungeille on tutkittu muun muassa talouden ja ympäristön näkökulmista. Brittiläinen urheilumaantieteilijä John Bale on myös analysoinut modernia stadionrakentamista ”urheilumaiseman rationalisoimisena” ja ”tilan kolonisoimisena”.

Bostonin metropolialueella löytyy kaksi hyvin erilaista urheilumaisemaa. Kaupungin keskustan liepeillä sijaitsee vuonna 1912 rakennettu kuuluisa Fenway Park, joka nimestään huolimatta ei ole puisto, vaan 35 000 hengen baseball-stadion. Vuosisadan alun amerikkalaisen pesäpallon ”kultakauden” aikana rakennettujen stadioneiden nimissä esiintyi yleisesti termi ”park” tai ”field”, mikä kuvasti urbanisoituvan yhteiskunnan nostalgista halua tuoda kaupunkiin elementtejä kadotetusta maaseudun idyllistä. Fenway Parkin luonnonnurmella pelatut baseball-ottelut tarjosivat vuosisadan alun bostonilaisille seesteisen pakopaikan teollisuuskaupungin meluista ja saasteista.

Koska Fenway Park rakennettiin aikanaan olemassaolevan kaupunkirakenteen sisälle ja sen ulkoreunoja on ajan mittaan vähitellen muokattu, on se muodoltaan epäsymmetrinen ja sulautuu hyvin osaksi naapurustoaan. Visuaalisesti stadionrakennelma ei siten dominoi ympäristöään. Fenway Park lähinnä kuuluu ja näkyy pelipäivinä tuhansien baseball-fanien kansoittaessa ja ruuhkauttaessa läheiset ravintolat, baarit, kadut ja joukkoliikennevälineet.

Stadion on rakenteiltaan vanhentunut ja osa sen ahtaista ja epämukavista katsomopaikoista sijaitsee paljaan taivaan alla. Stadionilla järjestettävät urheilutapahtumat ovat kuitenkin järjestäen loppuunmyydyt ja Fenway Park on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Bostonin suosituimmista turistikohteista ja paikallisidentiteetin tukipilareista. Tämä on merkittävä saavutus siinä mielessä, että kaupungilla riittää amerikkalaisen mittapuun mukaan hyvin paljon muitakin historiallisia ja kulttuurisia nähtävyyksiä.

Kuitenkin viimeksi vuosituhanteen vaihteessa ehdotettiin jälleen stadionin kokonaan purkamista ja huomattavasti suuremman kompleksin rakentamista paikalle. Stadionin purkamista ryhtyivät vastustamaan useat paikalliset ja osavaltiotason kansalaisjärjestöt, jotka kuitenkin olivat stadionin osittaisen modernisoimisen kannalla. Lopulta julkistakin tukea hakenut uudishanke kaatui rahoittajien erimielisyyksiin, ja olemassaolevia rakenteita vain korjailtiin ja istumapaikkoja lisättiin.

Toisenlaista urheilumaisemaa edustaa kaupungin keskusta-alueelta noin 50 kilometrin päässä sijaitseva Gillette Stadium. 2000-luvun alussa valmistunutta 75 000 katsojan stadionia edelsi samalla paikalla vuonna 1971 valmistunut Foxboro Stadium. Kuten Fenway Parkin kohdalla, myos Foxboro-stadionilla on kuvattu katsojilla olleen arkaaiset olosuhteet ja ankeat istuimet. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan ehtinyt jalostua nostalgiseksi pääomaksi, sillä noin 30 vuoden ikään ehtineen Foxboro-stadionin purkamista vastaan ei syntynyt minkäänlaista suurta kansalaisliiketta. Halvalla rakennetun stadionin kohtaloon vaikutti todennäköisesti myös sen sijanti.

Foxboro-stadion ei nykyisen Gillette-stadioninkaan tavoin identifioidu mihinkään yksittäiseen kaupunkiin, kaupunginosaan tai naapurustoon. Stadionin kotijoukkueena amerikkalaista jalkapalloa pelaava Boston Patriots muutti nimensäkin ”seudullisemmaksi” versioksi New England Patriots, kun se siirtyi edesmenneelle Foxboro-stadionille 1970-luvulla. Viime vuosikymmenien aikana on stadioneita rakennettu jälleen amerikkalaisten suurkaupunkien keskusta-alueillekin piristämään taloutta ja turismia. Foxboro/Gillette-stadionin alue edustaa kuitenkin puhtaimmillan hajaantunutta suburbaniaa. Stadion seisoo keskellä metsäistä haja-asutusaluetta, 14 000 autoa vetävän parkkipaikkaerämaan ympäröimänä. Uuden stadionin kylkeen on viime vuosina rakennettu myös ostosalue ja hotelli. Alueesta tulee helposti mielleyhtymä kansainvälisiin lentokenttäkomplekseihin, etenkin kun turvatoimet stadionin sisääntuloporteilla ovat vähintäänkin yhtä kunnianhimoiset.

Tulevaisuus näyttää, syntyykö Gillette-stadionille, jos sitä ei korvata parin vuosikymmenen päästä uudella stadion 3.0-versiolla, paikan tuntua ja omaa identiteettiä. Ihmiset kuitenkin luovat omia muistojaan urheilu- tai kulttuurispektaakkelien kohokohdista ja yhdessä vietetystä ajasta, huolimatta stadioninrakennelman ulkoisesta yksitoikkoisuudesta ja standardimaisuudesta. Parkkipaikkaerämään keskellä näyttää lisäksi myös tälläkin stadionilla kukoistavan hyvin niinsanottu ”tailgating”-ilmiö. Tämä stadionin tapahtumista erillinen oheisfestivaali muuttaa parkkialueen omaleimaiseksi ”puutarhajuhlaksi”, jonne ihmiset tuovat omat grillinsä, puutarhakalusteensa ja osa jopa televisionsa pelin katsomista varten. ”Tailgating” on muodostunut eräänlaiseksi vastailmiöksi stadionbisneksen laskelmoidulle kaupallisuudelle ja korkeille sisäänpääsymaksuille.

16.11.2009

Suvi Talja