Tag: arkisto

Heinäkuussa 2010 astui voimaan uusi asunto-osakeyhtiölaki, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä asunto-osakeyhtiömuotoisen asumisen turvallisuutta ja kannustaa osakkaita pitämään huolta huoneistoistaan aikaisempaa paremmin. Nykyisin noin neljännes Suomen koko asuntokannasta on asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Erityisesti kaupunkien ja taajamien asuinkerros- ja rivitalot ovat usein asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Muissa maissa on käytössä muun muassa osuuskuntamuotoinen taloyhtiömalli, joissa huoneistojen siirto on monimutkaisempaa kuin asunto-osakeyhtiöissä.

Asunto-osakeyhtiöiden velvoitteena on hoitaa asuinrakennuksia ja niiden ympäristöä. Taloyhtiöiden uudenlaiseksi toimintatavoitteeksi on tullut yhteisöllisyyden rakentaminen – myös hyvän ilmapiirin vaaliminen on tärkeä osa ympäristön vaalimista: taloyhtiöt järjestävät talkoita, pihajuhlia ja muita tilaisuuksia, joiden tarkoitus on koota talon asukkaat yhteen ja tutustuttaa heidät toisiinsa. Erilaisista vapaamuotoisista tilaisuuksista on tullut suosittuja, kun taas vuotuiset yhtiökokoukset kiinnostavat asukkaita lähinnä vain silloin, kun niissä käsitellään suuria remontteja.

Yhteisöllisyys rakentuu yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Siksi asunto-osakeyhtiöt haluavat vaalia menneisyyttä myös talohistoriikkiprojektien avulla. Historiikkihankkeiden tavoitteena on selvittää talojen menneisyyttä, taloyhtiöiden perustamista, talojen rakentamista, asukkaita ja osakkaita sekä elämää vuosikymmenien aikana talossa sekä talon korjauksia ja tapahtumia. Tavoitteena on ollut saada asukkaat ja osakkaat näkemään kotitalojensa menneisyyden eri kerrostumia sekä ketkä ovat aikaisemmin asuneet huoneistoissa ja miten he ovat asuneet.

Asunto-osakeyhtiömuoto syntyi Suomessa vuonna 1926 asunto-osakeyhtiölain myötä. Lain tarkoitus oli helpottaa erityisesti kaupunkien taloyhtiöiden rahoitusta ja rakennustoimintaa, turvata taloyhtiöiden osakkaiden asema ja sitoa osakkeiden omistus huoneistojen hallintaan. Se oli maareformien ja muiden samantapaisten uudistusten tavoin osa vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä eheyttämispolitiikkaan.

Jo ennen varsinaista asunto-osakeyhtiömuotoa Suomessa oli perustettu taloyhtiöitä 1800-luvun lopulta alkaen. Ne liittyivät aikakauteen, jolloin suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkeihin ja kaupungit alkoivat kasvaa. 1800–1900-lukujen vaihteessa suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin kasvu paisutti rakennustoimintaa. Aikaisemmin asuintalot olivat olleet pääasiassa yhden omistajan tai perhekunnan omistuksessa. Kun enää ei ollut kannattavaa rakentaa matalia puutaloja kalliille kaupunkitonteille, kerrostalojen rakentaminen vaati paljon pääomia. Tämän vuoksi perustettiin taloyhtiöitä, jotka mahdollisti myös talouselämän kehittyminen. Niitä perustettiin aluksi erityisesti Helsingissä, sillä muissa suurissa kaupungeissa kuten Viipurissa ja Turussa yhtiömuotoiset talot eivät vielä olleet yhtä suosittuja. Helsingissä vuosina 1890–1910 rakennetuista 740 asuintalosta osakeyhtiöt rakensivat yli 40 prosenttia, ja yhtiömuotoisia asuinkerrostaloja rakennettiin aluksi erityisesti uusille asuinalueille kuten Töölöön, Ullanlinnaan ja Katajanokalle.

Taloyhtiöt olivat osa uutta kansalaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset saattoivat vaikuttaa oman asuinympäristönsä kehitykseen. Taloyhtiöiden perustajaosakkaina kaupunkilaiset pääsivät vaikuttamaan oman kotitalonsa ja asuinympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen. Ensimmäiset talo-osakeyhtiöt olivat työväenasuinosakeyhtiöitä, joiden osakkaat itse rakensivat oman talonsa nykyajan ryhmärakentamisen tapaan. Myös virkamiesten ja liikemiesten uusi yritteliäs keskiluokka perusti Helsinkiin taloyhtiöitä kivikerrostalojen rakennuttamiseksi. Kolmas talo-osakeyhtiön perustajajoukko olivat rakennusmestarit ja muut rakennusalan ammattilaiset, jotka usein olivat aluksi mukana taloyhtiön toiminnassa ja myös asuivat taloissa. Myöhemmin 1900-luvun alun jälkeen uusia kerrostaloja rakensivat enää rakennusyhtiöt. Näin asukkaiden vaikutus omaan ympäristönsä suunnitteluun rakennusvaiheessa väheni.

Helsingin kerrostalot ikääntyvät, ja monet kantakaupungin asuinkerrostaloista ovat jo yli 100-vuotiaita. Myös tämän myötä talohistoriikit ovat tulleet suostutuiksi, kun taloyhtiöt haluavat juhlistaa historiikilla juhlavuosiaan. Talohistoriaprojekteja on yleensä kahdenlaisia: taloyhtiö teettää tutkimuksen historiantutkijalla, joka taloyhtiön ohjauksessa tekee kirjan, tai jotkut talon asukkaat tekevät historiikin. Lopputuloksilla on yleensä yhtä suuri ero kuin ammattilaisen ja amatöörin tekemillä huoneistoremonteilla: ammattitutkijan tekemä kirja on historiantutkimusta, joka liittää talon vaiheet osaksi yleistä kehitystä kuten kaupungin kasvua ja muutosta, kun taas ”amatöörihistorioitsijoiden” tekemät historiikit keskittyvät pääasiassa itse talon vaiheisiin ja asukkaiden tarinoihin.

Parhain lopputulos syntyy, kun talohistoriaprojekteissa asukkaiden keräämät kertomukset ja muu aineisto yhdistyvät ammattitutkijan tekemään tutkimustyöhön. Näin syntynyt kirja ei ole pelkästään kapea-alainen historiikki vaan historiateos, joka palvelee myös muuta kaupunkitutkimusta ja historiantutkimusta. Tutkija on myös ammattilainen kirjojen tekijänä, joten hänellä on yleensä myös paras näkemys siitä, millainen on tietokirja, jonka avulla talon arvostus nousee ja jonka avulla osakkaat ja asukkaat voivat olla ylpeitä talostaan, ja miten kirjan avulla menneisyys tulee lähelle nykypäivän kaupunkilaista ja antaa tartuntapintoja entisajan kaupungin arkielämään.

20.11.2011
Tero Halonen

Suomen Kaupunkitutkimuksen seura järjesti opinnäytteitään kaupungeista tekeville suunnatun työpajan Helsingissä 27.9.2011. Tieteiden talolla järjestetyn tapaamisen keskeisenä ajatuksena oli koota yhteen kaupunkeja eri aloilla, eri aikoina, ja mikä tärkeintä, eri näkökulmista tutkivia ihmisiä. Tilaisuuden tavoitteena oli tarjota mahdollisuus oman tutkimuksen esittelyyn ja kaupunkien tutkimisen kiintoisaan maailmaan vertaisryhmässä ilman auktoriteetteja, sillä kaikki osallistujat, järjestäjät mukaan luettuina, työstävät tällä hetkellä joko väitöskirjaansa tai Pro graduaan.

Alun perin idea työpajan järjestämiseen syntyi vuoden 2010 puolella seuran hallituksen kokouksessa. Idean hiljaa hauduttua siitä ryhdyttiin muokkaamaan toteuttamiskelpoista talven taittuessa kevääseen vuonna 2011. Tavoitteena oli välttää tilaisuuden samaistamista jo perinteeksi muodostuneisiin Kaupunkitutkimuksen päiviin, mikä onnistui järjestämällä tapahtuma syksyllä ja määrittämällä se opinnäytteitään tekeville suunnatuksi työpajaksi. Työpajan nimi ”Kaupunki uusin silmin” kehittyi ajatuksesta kerätä yhteen kaupunkiaiheisia opinnäytteitään tekeviä opiskelijoita, ja oppia, minkälaista tutkimusta eri tieteen aloilla ja suomalaissa korkeakouluissa tällä hetkellä tehdään. Yksi tieteen tekemisen ulottuvuuksistahan on taito keskustella omasta tutkimuksesta ventovieraiden ihmisten kanssa ja ennen kaikkea uskallus ottaa vastaan omaa aihetta ja näkökulmaan koskevaa rakentavaa palautetta.

Työpajaan ilmoittautui yhteensä yksitoista osallistujaa kolmen järjestäjän lisäksi, joista kymmenen pitivät esitelmän. Tapahtuman markkinoinnin onnistumisesta kertoi se, että osallistujia oli niin Helsingin, Turun, Tampereen kuin myös Joensuun yliopistoista. Edustettujen oppiaineiden kirjo edesauttoi monipolvisen ja vilkkaan keskustelun viriämistä, sillä osallistujat edustivat esimerkiksi arkkitehtuuria, historiaa, taidehistoriaa, ranskalaista filologiaa ja sosiologiaa. Verrattuna moniin konferensseihin, joissa esitysaika on rajattu keskimäärin viiteentoista minuuttiin, ja jonka päälle on viisi minuuttia aikaa esittää ja vastata kysymyksiin – yleensä yhteen – työpajalle oli tarkoituksella rakennettu väljempi aikataulu, joka mahdollistaisi laajemman ja syvällisemmän keskustelun. Esityksille oli varattu 20 minuuttia, jota yksikään esiintyjistä ei ylittänyt. Keskustelulle oli varattu jokaisen session lopuksi vähintään 20 minuuttia, mutta välillä keskustelu esityksistä jatkui puolikin tuntia

Miltä kaupunki uusin silmin näytti? Esityksiä yhdisti kaksi keskeisenä teema. Ensimmäinen, joka toistui melkein kaikissa esityksissä, oli politiikka arkisena ilmiönä – kaupunkilaisten mahdollisuutena osallistua ja vaikuttaa heitä koskevien asioiden valmisteluun ja päätöksiin. Tämä teema yhdisti niin Helsingin porvareita Viaporin rakentamisessa kuin voimalaitosten sijoittamista Helsingissä 1900-luvulla puhumattakaan uusien asuinalueiden rakentamisesta. Toinen teema oli ihmisten kokemuksissa kaupunkielämästä. Näihin lukeutuivat esimerkiksi arvot ja ilmiöt, joita on mielletty ja edelleen mielletään olennaisesti kaupunkeihin kuuluviksi kuten tietynasteinen anonymiteetti ja niin rakennetun kuin sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus. Työpapereiden aiheiden laajuus mahdollisti löyhän temaattisen sessiorakenteen, jossa samankaltaisia teemoja tai saman tieteenalan edustajien aiheita ei esitetty peräkkäin, vaan tavoitteena oli edesauttaa näkökulmien kohtaamista yhdistämällä rohkeasti päällisin puolin erilaisia aiheita ja metodologisia lähestymistapoja. Samassa sessiossa esimerkiksi pohdittiin miten kaupunkikokemusta voidaan tutkia nykyhetkeä tarkastelevan haastattelututkimuksen ja toisaalta eri aikoja käsittelevän kirjallisuudentutkimuksen kautta. Eri näkökulmien yhdistäminen samaan sessioon olikin onnistunut ratkaisu, ja keskustelu oli vilkasta ja varmasti myös kaikille osanottajille avartava ja uusia ideoita tuottava. Työpajan tavoite siis täyttyi yli odotusten, mistä erityiskiitos osallistujille.

Työpaja oli niin osallistujille kuin järjestäjille mielekäs ja onnistunut tilaisuus. Osallistujien suullisesti antama positiivinen palaute sekä meidän järjestäjien tunne tilaisuuden onnistumisesta tuottaa varmasti ensi syksynä uuden samankaltaisin tilaisuuden kaupunkien tarkastelemiseen uusin silmin.

Helsingissä 25.10.2011
Matti O. Hannikainen

Kävin joitakin viikkoja sitten Jätkäsaaren infokeskuksessa, jossa kuulin esityksen Helsinkiin suunnitteilla olevista uusista asuinalueista. Kantakaupungin entisten merellisten teollisuusalueiden lisäksi asuinalueita nousee muun muassa Pohjois-Helsinkiin ja entisen Sipoon alueelle. Myös olemassa olevia asuinalueita tullaan täydennysrakentamaan. Helsingissä rakennetaankin nyt enemmän kuin suurina lähiörakentamisen vuosina tai sata vuotta sitten, jolloin tiiviisti rakennetut Kallion ja Töölön asuinalueet syntyivät.

Helsinkiin lähivuosina tai ainakin lähivuosikymmeninä tulevista uusista asuinalueista on olemassa hienot suunnitelmat, joita kaupungin edustaja esitteli tilaisuudessa aidosti innostuneena. Esittelystä päällimmäisenä mieleen jäi uuden kaupunkiasumisen urbaanin luonteen korostaminen hankkeen kuin hankkeen kohdalla. Selatessani myöhemmin kaupungin ylläpitämiä verkkosivuja huomasin saman urbaanin (yli)korostamisen. Tulevan Jätkäsaaren slogan ”Urbaania kaupunkielämää meren äärellä”, Kalasataman ”Kulttuuria ja elämää kantakaupungin kainalossa” ja Kruunuvuorenrannan ”Kaupunkimaista asumista vartin päässä keskustasta” luovat jo hieman kuluneita mielikuvia kahviloista ja vilkkaista asukkaiden kohtaamispaikoista.

Herää kysymys voiko kantakaupunkia olla alue, jolla ei ole menneisyyttä asuinalueena? Onko sijainti riittävä kriteeri, jolla aikaansaadaan kantakaupunkielämää? 1990-luvulla rakennettu Ruoholahti todistaa, että uusia kantakaupungin asuinalueita on mahdollista synnyttää onnistuneesti. Ruoholahti mielletään osaksi kantakaupunkia ja on kaiken lisäksi elinvoimainen alue, jossa asukkaat viihtyvät. Suunnittelijat tosin yhä harmittelevat laman aikana säästösyistä tehtyjä kompromisseja ja edullisia ratkaisuja. Yksi näistä on Ruoholahden liian yhtenäinen vaalea yleissävy, joka nykysuunnittelijoiden mielestä luo alueelle lähiömäistä vaikutelmaa. Lähiömäisyys tuntuukin olevan ominaisuus mitä tulee kaikin voimin välttää nykyisessä kaupunkisuunnittelussa.

Helsinkiin tulevan uuden asumisen kaupunkimaisuus ei ole liitetty vain Jätkäsaareen ja Kalasatamaan. Malmin rajalle tulevaa Alppikylää ja Jakomäen viereen nousevaa Ormuspeltoa mainostetaan sanoilla ”Kaupunkitaloja urbaaniin ympäristöön”. Espoon ja Vantaan rajalle lähitulevaisuudessa nousevia ”virkeitä kaupunkikyliä” taas rakennetaan ”tiiviisti ja urbaanisti”. Sotienjälkeisen suomalaisen kaupunkisuunnittelun ylpeys, metsälähiö, ei enää kelpaa asumisen malliksi. Lähiö-sanaakaan ei kaupungin esittelysivuilta löydy edes 1960-luvun Myllypuron tulevaa rakentamista esittelevistä teksteistä. Kun lähiöiden kulta-aikana sotien jälkeen korostettiin asumisen luonnonläheisyyttä, pakoa kivikaupungista, on tämän päivän Myllypuro liikunnan ja hyvinvointipalveluiden kaupunginosa, josta on vain ”Kivenheitto Kehälle”.

Sama lähiö-sanan vieroksuminen näkyy myös Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston vanhojen asuinalueiden perusparannushankkeessa, joka on nimetty Esikaupunkien renessanssiksi. Mukana on 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja alueita, joita vielä vähän aikaa sitten kutsuttiin lähiöiksi, kuten Laajasaloa tai Kontulaa. Nyt en löytänyt sanaa koko hankekuvauksesta. Kaupungilla on käynnissä myös Lähiöprojekti –niminen hanke, joka alkoi jo vuonna 1996, aikana jolloin sanaa sopi vielä käyttää. Muutama vuosi sitten alkaneen toimintakauden ohjelmaa määritellään jo ajan henkeen sopivasti tunnuslauseella ”Lähiöistä kaupunginosiksi, joissa tapahtuu”.

Uutta suunnittelua vahvistetaan myös uutta retoriikkaa käyttämällä ja luomalla ajan henkeen sopivia mielikuvia. Nimet ovat vain nimiä, joten onko sillä suurta väliä ollaanko lähiössä vai kaupunkikylässä? Urbaani kaupunkimaisuus tuntuu kuuluvan nykysuunnittelun suosikkiretoriikkaan ja lähiö-mielikuva on jotain vältettävää. Mutta mitä tapahtuu kun aikakausi ja ideaalit vaihtuvat, tuleeko kaupunkimaisuus yhdistymään kliseenä yhden aikakauden rakentamiseen? Käytetäänkö urbaani- sanakin loppuun?

19.9.2011
Katri Lento

• 

• 

Kevätkesän Pariisista löytyi kiinnostava näyttely, Dans l’intimité des frères Caillebotte, peintre et photographe (Caillebotte-veljesten yksityiselämä), joka toi Caillebotte-veljesten kuvat ensi kertaa yhdessä yleisön ulottuville. Gustave Caillebotte (1848 – 1894) maalasi ja Martial Caillebotte (1853 – 1919) valokuvasi 1800-luvun lopun nopeasti muuttuvaa Pariisin kaupunkikuvaa. Gustave C. oli koulutukseltaan juristi, osallistui Ranskan-Saksan sotaan 1870-luvun alussa, mutta omistautui sen jälkeen maalaamiselle ja käytti varojaan tukeakseen köyhempiä taiteilijoita. Martial C. oli pianisti ja säveltäjä, mutta hänen intohimonsa oli valokuvaus.

Kummallekin Pariisi merkitsi urbaania elämäntapaa, teknistä edistystä ja kansalaisten vapautta: modernia pääkaupunkia. Napoléon III:n ja Pariisin prefektin paroni Haussmannin toimenpiteet 1850-luvulta 1870-luvulle toivat kaupunkilaisille leveitä puiden reunustamia pääkatuja, rautatieasemia yhdistävän kehäradan, suuret kaupunkipuistot sekä hygieniaa parantavan vesi- ja viemäröintiverkoston. Bulevardeja pitkin ja niiden varrelle rakennettujen porvarishuoneistojen parvekkeilta avautui uudenlaisia näköaloja katumaisemaan ja sen elämään. Niitä Caillebotten veljeksetkin kuvasivat. Boulevard Haussmannin liikennesaareke, Oopperatalon risteyksen liikennettä tai hiirenkorvilla oleva puistokadun puu, kaikki yläviistosta, sateenvarjot ja kiiltävät katukivet Rue de Paris’n kaupunkikuvassa tai uuden aikakauden modernit liikennemuodot ja rautatiesillat valtavine mittasuhteineen – kuviin piirtyi Pariisi, jonka osia voi löytää kaupunkimaisemasta vieläkin, pitkälle toista vuosisataa myöhemmin.

Gustave Caillebotten teokset vertautuvat sekä aihepiireiltään että laadultaan aikalaisten töihin, sellaisiin kuin Édouard Manet’n Parveke (1869), Edgar Degas’n Concorde-aukio (1875), Pierre-Auguste Renoir’in Moulin de la Galetten tanssiaiset (1876) ja Claude Monet’n Eurooppa-silta, Saint-Lazaren asema (1877). Caillebottea ei kuitenkaan pitkään aikaan luettu kuuluvaksi ranskalaisen maalaustaiteen keskeiseen historiaan, koska hänen ei vaurautensa vuoksi tarvinnut myydä teoksiaan. Suuri yleisö pääsi näkemään niitä vasta 1950-luvulla kun omaiset alkoivat tarjota niitä yksityiskokoelmistaan, ostajina erityisesti yhdysvaltalaiset museot. Martial Caillebotten kaupunkivalokuvia, joita voisi verrata esimerkiksi Pariisin kaupungin historiatoimikunnan Charles Marvilleltä tilaamiin, modernisaatiota tallentaneisiin valokuviin 1860- ja 1870-luvuilla tai Édouard Atgetin vuosisadanvaihteen valokuviin, ei ole laajalti tunnettu aikaisemmin.

Näyttelyn hienot rinnastukset, joihin sisältyi myös kuvia Caillebotten kotielämästä, heidän maaseutuhuvilastaan, puutarhasta ja veneilystä, kertoivat monipuolisesti siitä, millaisena Haussmannin Pariisin porvaristo kuvasi omaa maailmaansa. Kokonaisuus oli antoisa ja omaperäinen. Maalausten ja valokuvien pareista syntyi kolmas ulottuvuus, jossa maalausten värit, lämmin tunnelma ja läheisyys, jopa intiimi yksityisyys, limittyivät valokuvien optisesti tarkkaan mutta etäännytetympään konkretiaan. Kuvaparien dialogi kertoi 1800-luvun jälkipuolen Pariisista enemmän kuin kumpikaan yksin. Bulevardeja pitkin avautui perspektiivejä kauemmaksi, tulevaisuuteen.

Nyt näyttely on suljettu, mutta siihen voi vielä tutustua kuvina: http://www.culturespaces-minisite.com/caillebotte/

Linkistä avautuvan sivun vasemmasta alakulmasta (Le parcours) pääsee näyttelyn eri teemoihin sekä kymmeniin maalauksiin ja valokuviin. Uusia kuvasarjoja avautuu yksittäisten kuvien sivuilta. Englanninkielinen esittely löytyy täältä: http://www.musee-jacquemart-andre.com/en/jacquemart/177-events/?displayType=DetailALaUne&eventId=606

Jacquemart-André-museon miljöö soveltui erityisen hyvin Caillebotte’ien kuvien esittelyyn. Vuonna 1875 valmistuneen hienostuneen ja kauniisti säilytetyn kaupunkitalon rakennutti Ranskan vaikutusvaltaisimpiin perheisiin kuulunut, Saksan-Ranskan sotaan osallistunut, sotilasuransa ja kansanedustajan tehtävänsä päättänyt pankkiiri ja taiteen keräilijä Édouard André, joka myöhemmin avioitui taidemaalari Nélie Jacquemart’n kanssa. Kaupunkitalon sijainti boulevard Haussmannin varrella korosti taloudellisen vallan ja vauraiden perheiden elämäntapojen merkitystä suurkaupungin modernisoinnissa 1800-luvun lopulla.

Pariisia reunustavissa pikkukaupungeissa on myös kiinnostavia museoita. Suomalainen askelkivi on Alvar Aallon suunnitelman pohjalta rakennettu yksityishuvila Maison Louis Carré Pariisin länsipuolella Rambouillet’n lähellä. Louis Carré (1897–1977) oli galleristi ja taidekauppias, jonka toiminta kietoutui modernin taiteen historiaan hieman samalla tavalla kuin Édouard Andrén omana aikanaan. Sekä André että Carré keräsivät ja esittelivät taidetta. Korttelin päässä Jacquemart-André-museosta sijaitsi Louis Carrén toimisto, jonne hän matkusti autollaan päivittäin huvilaltaan. Huvilan arkkitehtoninen kokonaisuus on vuonna 1996 määritetty historialliseksi monumentiksi, suojelukohteeksi. Suomen Kulttuurirahasto osti kiinteistön 2006; se on nyt avoinna yleisölle museona.

Yksityistalo Maison Louis Carré kaikkine detaljeineen on puhdaslinjaista Aallon arkkitehtuuria, samanlainen kuin kuvissa vastavalmistuneena vuonna 1959. Taloa kehystävältä suurelta tontilta avautui aikanaan lavea laaksomaisema. Nyt valtavat puut katkaisivat näkymän; oli vain talo, ruohopeitteinen geometrisesti pengerretty maasto ja puusto tontin reunoilla, kuin toisinto pienoismallista mittakaavassa 1:1. Vaikutelma vahvistui sisätiloissa, joissa oli esillä joitakin rakennusta varten erityisesti suunniteltuja kalusteita ja valaisimia, osin prototyyppejä, sekä muuta alkuperäistä irtaimistoa. Työhuoneen kirjojen kerrottiin olevan Louis Carrén jäljiltä ennallaan, muutamia valokuvia oli esillä ja makuuhuoneiden vaatekaapeista löytyi Carré-puolisoiden aitoja vaatekertoja, mutta kodilta talo ei enää vaikuttanut.

Olen käynyt talossa aikaisemmin, 26 vuotta sitten, kun Louis Carrén leski vielä asui siellä. Muistikuvissani suuret maalaukset, ehkä Fernand Léger’n ja Pablo Picasson, hallitsivat keskeistä hallitilaa ja siitä laajenevaa olohuonetta. Aalto loi arkkitehtonisin keinoin tiloja taideteoksille ja niistä nauttimiselle. Kun teokset nyt puuttuivat, puuttui samalla keskeinen konteksti, josta rakennuksen arkkitehtuuria tulisi arvioida. Vaatimattomilla voimavaroilla toimivassa museossa ei tietenkään voi esitellä aitoja picassoja, mutta hyvät värikopiot riittäisivät suunnitellun ja alkuperäistä lähenevän tunnelman tavoittamiseksi. Kertooko Maison Louis Carrén nykytila siitä, millaisena rakennuksen säilyttämisestä huolta kantaneet suomalaiset arkkitehdit ja arkkitehtuuria harrastavat vallankäyttäjät haluavat arkkitehtuuria esitellä? Nyt museo on dokumentti vain maailmankuulun arkkitehdin intentioiden toteutumisesta, ei siitä elämästä, jota varten arkkitehti talon suunnitteli ja joka viime kädessä mittaa arkkitehtuurin arvoja ja merkityksiä.

Vastapäätä, saman kylätien varrella on Aalto-kohdetta paljon kuuluisampi rakennus, Jean Monnet’n koti, alkujaan maatilaan kuulunut olkikattoinen maalaistalo puutarhan keskellä. Kahden talon läheisyys ei ole sattuma: asuessaan Luxembourgissa Monnet oli vuokrannut talonsa pariksi vuodeksi Carrélle ja ehdottanut hänelle lähipeltojen ostamista oman talon paikaksi. Jean Monnet (1888–1979) oli jo Pariisin rauhankokouksessa 1919 ollut Ranskan kauppa- ja teollisuusministerin avustaja ja sen jälkeen perustetun, YK:n edeltäjän Kansainliiton varapääsihteeri. Hän oli 1950 pääarkkitehti myös ns. Schuman-suunnitelmassa, josta syntyi Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Ranskan ja Saksan keskinäisen epäluulon torjunut Euroopan rauhanomaisen kehityksen turvannut liitto, EU:n edeltäjä. Monnet asui tässä kodissaan vuodesta 1945 kuolemaansa saakka ja siellä hän yhteistyökumppaneineen loi Euroopan unionin perustan.

Monnet’n talo muodosti hienon kokonaisuuden, jolla oli samanaikaisesti erityisen julkinen ulottuvuus osana yhteistä eurooppalaista historiaamme ja yksityinen ulottuvuus modernin Euroopan vaikuttajan kotina. Monnet’n elämäntyö ja hänen perhe-elämänsä olivat tiloissa läsnä sivupöydillä, kirjahyllyissä ja seinillä valokuvissa tyttäristä ja maailmankuuluista poliitikoista, kehystettyinä kirjeinä, jotka liittyivät Euroopan yhteisön perustajien kanssakäymiseen, ja kopioina virallisista yhteistyösopimusasiakirjoista. Vanhan talon alakerran oleskelutilat avautuivat useampien suurten ranskalaisten lasioviparien kautta puutarhaan. Tunnelma talossa oli kodikas ja intiimi. Vaikka arkkitehtuuri ei ole nimekkään suunnittelijan työtä, rakennus ei vaikuttanut paikalta, jonka ominaisuudet olisivat olleet yhdentekeviä siellä tapahtuville ajatuksille, keskusteluille ja tapaamisille. Monnet’n talossa oli helppo ymmärtää, että sen erityinen ilmapiiri oli tarjonnut otollisen ympäristön koko Euroopan yhteistä tulevaisuutta koskeneille keskusteluille.

Carrén talo muistutti modernia veistosta puiston keskellä tai nykyajan linnaketta, jonka ulkoseinät sekä vartioivat sisätiloja että piirsivät niiden rajat ulkotiloihin määrätietoisesti ja ehdottomasti. Siinä missä Carrén talo seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään sulkeutuneena ja etäällä kylän elämästä, Monnet’n talo ulottui pienen kadun reunaan ja avautui maisemaansa vapaasti. Monnet’n talon sisätilat ja taloon kiinni kasvanut vehmas puutarha sulautuivat toisiinsa eikä niiden välinen raja enää erottunut, ei ainakaan sinä hehkuvana kevätkesän päivänä kun vierailin siellä. Ajattelin Monnet’n kaukonäköistä visiota yhtenevistä tavoitteista ja keskusteluja niiden saavuttamiseksi. Ajattelin yhteistä Eurooppaa, jonka rajat ovat vähitellen katoamassa.

4.9.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Järvimaisema, lämpiävän saunan tuoksu ja juhannuskokon virittämisen yhteisöllinen projekti. Tai hyttysten hätistely, kastunut kokko ja ulkohuussia kammoksuva jälkikasvu. Kummin päin tahansa, viime juhannuksena perheemme päätti valita toisin. Valitsimme kaupunkijuhannuksen Tampereella. Viritimme pallogrillin ja levitimme viltin kotipihaan. Oli oudon hiljaista, mitä nyt vastapäisestä ikäihmisten palvelutalosta raikui juhannusvalssi. Ihmettelimme tyhjiä katuja ja puistoja sekä lähes autiota kaupungin uimarantaa. Emme kohdanneet yhtään kännistä räyhäporukkaa. Poikkesimme ystävien siirtolapuutarhamökillä ja sadekuuron sattuessa pakenimme sisälle katselemaan leffaa. Tämä oli oikein hyvä juhannus.

Kieltämättä lapsiperheen näkövinkkelistä mukavuudenhalu on kaupunkijuhannuksen viehätyksen taustalla merkittävä tekijä – tiskit pesee kone, eikä kenenkään tarvitse viettää yötänsä ötökkäjahdissa. Mutta kaupunkijuhannuksessa viehättää toinenkin asia: juhannuksena kaupunki näyttää epätyypilliset puolensa, ja on virkistävää nähdä tuttu paikka uusin silmin. Samalla kaupungin ja maaseudun stereotyyppiset roolit asettuvat uudelleen arvioitaviksi. Kaupunki- ja maaseutututkijoiden havainto siitä, että on mahdotonta tehdä kategorista rajanvetoa kaupungin ja maaseudun välille konkretisoituu juhannuksena. Samoin tulee näkyväksi se, että on olemassa yhtä aikaa monia kaupunkeja – eri kaupunkilaisten ryhmille, mutta myös esimerkiksi vuodenkierron eri aikoina. Kanssakaupunkilaisista autiota kaupunkia voi myös ottaa tilana haltuun totutusta poikkeavalla tavalla.

Turisteille juhannus on varmasti hämmentävää aikaa missä tahansa suomalaisessa kaupungissa, eritoten Helsingissä. Kuinkahan moni matkailija poistuu maasta tuumien, että Helsinki on puolityhjä hallinto- ja paraatikaupunki, vähän niin kuin pahamaineinen Pjongjang?

Juhannuksella luonnon helmassa on pitkät perinteet. Aavasaksalle kerääntyi jo varhain suomalaisia ja myös ulkomaalaisia turisteja yötöntä yötä ihastelemaan. Mutta ei se kaupunkijuhannuskaan pelkästään tuore ilmiö ole. Vaikka urbaanin Turun 1600-luvun puolivälissä voi tuskin parhaalla tahdollakaan sanoa ulottuneen Kupittaalle asti, on hauska palauttaa mieliin ruotsalaisen Petrus Magnus Gylleniuksen päiväkirjamerkintä vuodelta 1649. Kirjoittajan mukaan turkulainen nuoriso kokoontui juhannuksen viettoon – leikkimään ja kisailemaan tulien ympärille viranomaisen kieltoja uhmaten – Kupittaalle Pyhän Johanneksen lähteelle.

Juhannus on yöttömän yön juhla, niin maalla kuin kaupungissa. Tänä vuonna perheeni laajentaa kaupunkijuhannuksen horisonttia Hyvinkäälle. Hyvää kesää kaikille!

22.6.2011
Tanja Vahtikari