Category: Arkisto

Oulussa järjestetään elokuussa 2007 yhdyskuntasuunnittelun yhteispohjoismainen tutkijasymposiumi ”Beyond Dichotomies”. Tarkoituksena on koota yhteen tutkijoita, jotka pyrkivät ylittämään suunnittelututkimuksen hedelmättömiä tai vanhentuneiksi käyneitä käsitteellisiä vastakkainasetteluja.

Keskeinen dikotomia yhdyskuntasuunnittelun tutkimuksen ”paradigmojen” välillä liittyy vastakkainasetteluun habermasilaisen konsensus-orientoituneen kommunikatiivisen suunnittelun teorian ja foucault’laisen konfliktiorientoituneen teorian kanssa. Jälkimoderni nojautuminen yhteiseen transsendenttiin elämismaailmaan konsensuaalisten suunnittelupäätösten perustalla on joutunut tekemään tilaa konstruktionistiselle käsitykselle alakulttuurien ja yhteisöjen vakaumuksellisesta erillisyydestä, jolloin suunnittelussa korostuu näiden välisten konfliktien käsittely. Toisaalta viime aikoina on ilmaantunut myös suunnitteluteoreetikoita, jotka pyrkivät ylittämään konsensus/konflikti-dikotomian. Näihin lukeutuu Jean Hillier, jonka ’agonistisen suunnittelun’ teoriaan sisältyy habermasilainen normatiivisuus, mutta myös foucault’lainen konfliktisuuden hyväksyminen realiteettina.

Habermas/Foucault-vastakkainasetteluun liittyvät myös tutkimusmetodologiset dikotomiat teoria- ja empirialähtöisen tutkimuksen sekä yleistävän ja case-tutkimuksen välillä. Bent Flyvbjergin viitoittama tiheä empiirinen case-tutkimus on ollut tervetullut vastareaktio käytännöstä vieraantuneelle habermasilaiselle teoreettis-ideologiselle tutkimukselle. Mutta mikä on tällöin case-tutkimusten yleinen merkitys empiiriselle suunnittelututkimukselle? ’Froneettisen tutkimuksen’ käsitteellään Flyvbjerg pyrkii formuloimaan suunnittelun case-tutkimuksen ohjelmaksi, jossa juuri tunnollisen ja yksityiskohtaisen tapauksiin pureutumisen kautta voidaan suunnittelukäytäntöjä niihin liittyvine ajattelu- ja toimintatapoineen ja valtasuhteineen tehdä ylipäätään ymmärrettäviksi. Samaan tavoitteeseen pyrkii myös ”suunnittelutarinoita” (practice stories) aineistonaan käyttävä tutkimus.

Samalla, kun tällainen laadullisiin menetelmiin nojaava empiirinen tutkimus on yleistymässä, edellytykset määrällisen tutkimuksen tekemiseen paranevat koko ajan, erityisesti paikkatietoaineistojen osalta. Euroopan tasolla aluerakenteiden vertailutietokantoja on koottu ESPON-ohjelman (European Spatial Planning Observation Network) puitteissa ja kotimaassakin yhdyskunta- ja aluerakenteen paikkatietojärjestelmät ovat kansainvälistä kärkeä, joskin käyttöoikeudet näihin ovat olleet rajoitettuja. Vastakkainasettelu laadullisen ja määrällisen tutkimuksen välillä tehdään usein ideologisin perustein, jolloin torjutaan mahdollisuus näiden tutkimusotteiden rinnasteiselle hyödyntämiselle samassa tutkimushankkeessa. Kuten Pertti Töttö on selkiyttänyt, laadullisessa ja määrällisessä tutkimuksessa on kyse erityyppisistä tutkimusmenetelmistä, joiden avulla vastataan erityyppisiin tutkimuskysymyksiin. Poikkitieteisissä yhdyskuntasuunnittelun tutkimushankkeissa relevantit tutkimusongelmat usein sisältävät sekä määrällisin menetelmin että laadullisin menetelmin selvitettäviä tutkimuskysymyksiä. Yksioikoisen laadullinen/määrällinen-dikotomian sijaan on silloin tarpeellista kehittää metodologiaa, jolla laadulliset ja määrälliset tutkimusotteet saadaan mielekkäällä tavalla vuoropuheluun ja täydentämään toisiaan.

Globaalitalous ja uusi teknologia niihin liittyvine yhteiskunnallisine rakennemuutoksineen edellyttävät osaltaan dikotomioiden – kuten globaali/lokaali, kaupunki/maaseutu, paikka/verkosto, kasvun/supistumisen suunnittelu – uudelleenarviointia, kun pyrimme ottamaan käsitteellisesti haltuun käynnissä olevia murroksia kaupunki- ja aluerakenteissa. Oulun symposiumiin odotetaan uusia avauksia myös näiden osalta.

01.09.2006

Raine Mäntysalo

Vaikka yksikään tieteenala ei tohdi lukea kaupunkitutkimusta yksinoikeudekseen, tieteidenvälinen keskustelu on kaupunkitutkijoidenkin kesken usein vaikeaa. Omasta koulutusperinteestä kasvavaa tutkimusta on luontevaa moittia ja kiittää selkeistä syistä, mutta vieraasta tiede- tai koulukunnasta nousevaa tutkimusta voi olla hankala ymmärtää.

Joskus lähinaapurikin tuntuu tutkimuksessaan ohittavan juuri ne kaupungin ominaisuudet tai ulottuvuudet, jotka minä hänen tehtävänasettelunsa mukaan luulin kirjasta löytäväni.

Koin tämän hämmästyttävän vahvasti kirjoittaessani 1980-luvulla ars Suomen taide -sarjaan artikkelia maamme rakentamisesta 1920- ja 30-luvulla. Selailin yliopiston kirjastossa metritolkulla kaupunkien, pitäjien ja teollisuusyritysten historiikkeja. Löysin tietenkin loputtomasti kiinnostavia asioita, mutta aina ei kaupunki tai kunta isossakaan kirjassa hahmottunut lainkaan paikkana – siinä mielessä kuin minä sitä etsin, fyysisenä todellisuutena, jolla on ajan myötä muuttuva visuaalinen hahmo.

Joillakin paikallishistorian kirjoittajilla oli tutkimustyössään ollut mielessä myös se, miltä paikka näyttää, useimmille tutkimuskohde oli ensisijaisesti asiakirjoista löydettyjen kunnallisten päätösten ohjaamaa toimintaa, jonka tulokset olivat erilaisia instituutioita ja yhteisöjä. Luulen, että ymmärsin vasta silloin, miten vahvasti humanistinen tutkimustyö on ankkuroitu tutkijan persoonallisuuteen. Yhdelle maailma hahmottuu ensisijaisesti näköaistin kautta, toiselle se on ennen muuta ihmisten verkostoja ja toimintaa – ja tässä puhun vain taide- ja muista historioitsijoista. Enempiä kaupunkitutkimuksen näkökulmia en tässä edes yritä tavoittaa.

Vaikka kaupunkitutkimuksesta on tuon jälkeen keskusteltu paljon ja viisaasti ja kaikki tuntuvat vannovan monen tieteen nimiin, erilaisten teorioiden ja näkökulmien yhteensovittamisesta on kasvanut aika vähän aidosti monitieteistä tai tieteidenvälistä uutta kaupunkitutkimusta. Meillä on kaikilla omat kaupunkimme, joita haluamme tutkia.

Mieke Bal on tavoittanut suorasukaisesti tieteidenvälisen keskustelun ongelmia kirjassaan Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide (University of Toronto Press 2002). Hän kirjoittaa haluavansa auttaa tutkijoita siirtymään ”sameasta monitieteisyydestä produktiiviseen tieteidenvälisyyteen”. Bal lähtee siitä, että käsitteet eivät koskaan ole yksinkertaisesti deskriptiivisiä, vaan ne ovat aina myös ohjelmaa rakentavia ja normatiivisia. Balin mukaan tieteidenväliset keskustelut eivät onnistu siksi, että kukin pitää kiinni omista käsitteistään ikäänkuin ne olisivat itsestään selvyyksiä. Käsitteiden avaaminen yhteiseen keskusteluun on vaikeaa siksi, että niiden varaan on jokaisen määritelmän mukaan rakennettu niin paljon.

Yllättävästi Bal jopa puolustaa omissa rajoissaan pysyttelevää monotieteistä tutkimusta. Selkeät rajat ovat tutkimuksen kannalta hedelmällisempiä kuin pinnallisen monitieteisyyden aiheuttama käsitteiden laimentuminen, joka johtaa vain yleiseen epämääräisyyteen.

Kaupunkitutkimuksen seura on jo ansiokkaasti herätellyt Suomessa tieteidenvälistä keskustelua, mutta tekemistä riittää. Uusi kaksiportainen tutkintomalli antaa maisteriohjelmien puitteissa yliopistoille periaatteessa tärkeän mahdollisuuden tieteiden väliseen yhteistyöhön. Kaupunkitutkimukseen on houkuttelevaa luonnostella vaikka kuinka monenlaisia monitieteisiä maisteriohjelmia. Käytännössä ongelmaksi voi tässäkin kohtaa muodostua resurssien puute. Kovin monenlaisia opinto-ohjelmia eivät yhdet ja samat professorit pysty yhtä aikaa hoitamaan. Toivotaan kuitenkin parasta. Tässä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus.

01.08.2006

Riitta Nikula

Kun Charles Marville tallensi filmille kaupunkikuvia 1860-luvun Pariisista ja Signe Brander 1900-luvun alun Helsingistä, kumpikin dokumentoi muutoksia kaupungin historiatoimikunnan tilauksesta. Tarkoituksena oli osoittaa tuleville sukupolville, millainen oli ollut se kaupunki, joka visioiden toteutuessa jätettäisiin taakse. ”Ennen” ja ”jälkeen” kuvat osoittaisivat, mitä kehitys ja modernisaatio olivat merkinneet kaupunkikuvalle. Keskiaikaisen Pariisin ahtaat kadut korvattiin leveillä bulevardeilla ja Helsingin epäsäännöllisesti rakentuneet reuna-alueet saivat antaa tilaa asemakaavoitetuille kaupunginosille. Suunnittelu tuotti ”jälkeen”-kuvien kaupungin.

Samankaltaisia kuvia olemme viime aikoina saaneet nähdä kotimaisemista, liiankin läheltä. Millainen oli Töölön tavara-asema ”ennen”, 1960-luvulla, Makasiinit ”ennen”, 1990-luvulla, Makasiinit ”ennen”, huhtikuussa 2006? Millainen on sama paikka nyt, elokuussa 2006? Ja ”jälkeen”: Musiikkitalo, kehitystäkö? Kaupunkitutkimuksen päivistä, joilla keskustelimme kaupungin kriiseistä – viime toukokuussa, Makasiinien vappumellakan ja räjähdysmäisen tulipalon välipäivinä – tuli arvaamattoman ajankohtaiset.

Viime vuonna voiton päivänä, 8. toukokuuta, jolloin oli kulunut 60 vuotta Toisen maailmansodan päättymisestä, puhuin Aalborgin yliopistossa siitä, kuinka Euroopassa sodan kauhut olivat vahvistaneet kansalaisten halua jättää taakse kaikki mennyt ja katsoa eteenpäin. Berliinin kortteleista osa oli vuosia sodan jälkeen, vielä 1950-luvullakin, raunioina. Modernistinen arkkitehtuuri ja kaupunkikuva edustivat aikalaisille uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sen itsestään selvänä edellytyksenä oli rauhan jatkuminen. Sitä on osaltaan vahvistanut myös Euroopan Unionin perustaminen ja vaiheittainen laajentaminen.

Muutama vuosi sitten katselin innostuneena lehtijutun kuvapareja Beirutin keskeisistä kortteleista sisällissodan tuhojen aikaan ja jälleenrakennuksen tuloksena. Kuvien pohjalta kaupunki näytti selviytyneen jaloilleen onnistuneesti. Tänään meillä on käytettävissä uusia ”jälkeen”-kuvia, jotka muistuttavat ikävällä tavalla ”ennen”-kuvia ennen jälleenrakennusta, ennen lyhytaikaiseksi jäänyttä rauhantilaa.

Beirutin kuvissa minua eivät järkytä niinkään materiaaliset tuhot sellaisinaan. Jos sotakorvauksia, kansainvälisiä avustuksia tai yksityisiä sijoituksia riittää, uudet liiketalot ja asuinkorttelit on mahdollista rakentaa nopeasti – edellyttäen, että maahan saadaan rauha. Mutta kun rakennettua kaupunkia hävitetään, tuhotaan samalla ne yhteisöt, jotka ovat kortteleissa eläneet, ja heidän kaupunkiin liittynyt historiansa.

Kaupunkilaisyhteisöjen rikkoutuminen on vaikeasti korjattavissa. Jälleenrakentaminen ei tuo yhteisöjä takaisin. Viipurissakaan eivät sotien tuhoilta jääneet rakennusfragmentit riittäneet säilyttämään viipurilaisuuden kulttuuriperinteitä. Beirutin tapahtumat osoittavat, kuinka hauras on moderni, betonista ja teräksestä rakennettu kaupunkikin, jos se halutaan tuhota. Muutama päivä täsmäohjuksia riitti. Kaupunkilaisten yhteisöt ovat vielä hauraampia: jos yhteisöjen usko tulevaisuuteen tuhoutuu, tuhoutuu kaikki.

Kaupunkitutkimuksen kannalta kaupunkikuvat ennen ja jälkeen ovat myös ongelmallisia. Kriittinen tutkija kysyy: Millä kriteereillä kuvien kohteet on valittu? Keiden todellisuudesta kuvat on pantu kertomaan? Ketkä puhuvat kuvien kautta, keiden intressejä tapahtumien tai paikkojen kuvaus palvelee ja keiden maailmat jäävät kuvien ulkopuolelle? Mistä ei kuvien avulla ole mahdollista puhua?

Rakennettujen kaupunkien tutkimuksessa on kaupunkisuunnittelu ollut itsestään selvä lähtökohta ja tutkimuskohde, jota ennen- ja jälkeen-kuvatkin ovat osaltaan vahvistaneet. Harvemmat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita kaupungista ajallisten ja yhteisöllisten kerrostumien kokonaisuutena. Mutta myös silloin ennen- ja jälkeen-kuvilla on käyttöä. Kuvien kriittinen vertailu ei kerro vain siitä, miten kaupunkisuunnittelu usein homogenisoi ympäristöjä. Jos kuvia lukee tarkasti, ne kertovat myös siitä, miten moninaisin muodoin yhteisöt elävät kaupunkiaan – ennen ja jälkeen.

01.07.2006

Anja Kervanto Nevanlinna

Muutin perheineni puolitoista vuotta sitten Arabianrantaan. Lukemattomat tunnit uuden kaupunginosan leikkipaikoilla ja hiekkalaatikoilla on avannut historiantutkijalle täysin uusia maanläheisiä näkökulmia kaupunkihistoriaan.

Arabianranta on pääosin rakennettu Arabian tehtaiden taakse kasatulle täyttömaalle, joten alue on historiallisessa mielessä neitseellinen. Toisin kuin naapurissa Toukolassa tai Koskelassa, ei alueella ole aikaisemmin ollut keskiaikaista kylää tai tilaa, joiden synnystä lähtien niiden asukkaat ovat olleet määrittelemässä alueensa tilaa ja historiaa. Uusien talojen kohdalla on ollut rantakaislikkoa, jonka ohi laivat ovat purjehtineet vanhaan Vantaan Helsinkiin ja jonka reunoilla Arabian tehtaiden työläiset ovat kalastaneet onkineen. Arabianrannassa voi näin tarkastella läheltä uuden kaupunginosan muodostumista, kaupunkihistorian syntyä nollapisteestä.

Alueen virallinen identiteetti on lainattu Arabian tehtaiden perinnöstä, jolloin on voitu näppärästi yhdistää nykyaikaisen kaupunkitilan nimeämisen trendejä: historiaa ja kaupallisuutta. Historiantutkijana hieman harmittaa, ettei vanhan Helsingin perintöä hyödynnetty alueella laajemmin, vaikkakaan alue ei pääosin olekaan kuulunut vanhan Helsingin alueeseen (vanhasta Helsingistä ainoa rakennuttu kohta alueella lienee ollut hirsipuukallio, joka sekin on tosin sijainnut kaupungin ulkopuolella).

Tämän vuoden kaupunkikirjoituspalkinnon voittaneessa artikkelissa Jani Vuolteenaho ja Terhi Ainiala käsittelivät mielenkiintoisesti arjessa käytettyjä urbaaneja paikannimiä ja niiden tutkimisen tarjoamia mahdollisuuksia. Artikkelissaan he toteavat, että ”kaupunkien käyttönimistö on kerroksellinen ja alati uusiutuva kokonaisuus”. Antamalla paikoille omia nimityksiään erilaiset ryhmät pyrkivät määrittelemään ja rajaamaan kaupunkitilaa omista lähtökohdistaan. Näin käytetyt nimitykset vaihtelevat mm. ikäryhmittäin. Myös tässä suhteessa uusi kaupunginosamme on täysin neitseellinen. Koska alueella ei ole omaa menneisyyttä, on toistaiseksi ainoana nimistönä virallinen nimistö.

Naapuripihalla asuva sisarseuramme YSS:n puheenjohtaja Timo Heikkinen nosti esiin lähibaarissamme käydyssä keskustelussa ajatuksen lapsista alueen käyttönimistön määrittelijöinä. Timon ajatus herätti allekirjoittaneen pohtimaan paitsi lapsia asuinalueensa käyttönimistöä määrittelemässä, myös yleisemmin lapsia kaupunkitilan kokijoina.Lasten käyttämä nimistö ja paikat, jotka määritellään, kertovat hyvin, miten erilailla lapset kokevat ja hahmottavat kaupunkitilan.

Nopeasti ajateltuna kyse on yksinkertaisesti siitä, missä kaupunkitiloissa arkinen päivärutiini suoritetaan ja mitkä asiat kyseisessä tilassa herättävät huomiota. Kun aikuisille kaupunkitila hahmottuu esim. liikenneväylien, rakennusten, ravintoloiden ym. kautta, hahmottavat lapset saman tilan esim. kivien, mäkien, puiden ym. kautta. Tätä voi jokainen testata empiirisesti omien muistojensa kautta: mitkä asiat lapsuuden kaupunginosassa tuntuvat tutuilta ja nostavat esiin lapsuuden arkeen (leikkeihin) liittyviä muistoja. Näitä voi sitten verrata asioihin, jotka nousevat esiin myöhemmistä asuinpaikoista. Lyhyt epätieteellinen kysely kaveripiirissä vahvisti olettamustani: lapsuuden kaupunginosasta muistetaan helpommin leikkipaikan kivet tai kiipeilytelineet kuin vaikka talon kivijalassa ollut kahvila. Vaikka vanhemmat viettävätkin paljon aikaa samoilla hiekkalaatikoilla lastensa kanssa, jää heille paremmin mieleen vaikka juuri se kivijalan kahvila tai vaikka naapurin kirjasto. Kun minun ja Timon lapset muistavat myöhemmin Arabianrannasta esim. pihojen erilaiset kiipeilytelineet, me luultavammin muistamme, että yhden talon kivijalassa oli laadukas olutravintola. Samalla lapsilla lienee omat nimityksensä kyseisille kiipeilytelineille ympäristöineen ja meillä aikuisilla kenties lempinimi lähibaarillemme.

Elin lapsuuteni kaupunginosassa, jonka lasten käyttämän perusnimistön ja leikkipaikat olivat jo aiemmat sukupolvet pääosin määritelleet. Näin meidän tehtäväksemme jäi vain nimien vääntäminen oman sukupolvemme kieleen sopiviksi. Arabianrannan lapset pääsevät sen sijaan nimeämään ja määrittelemään alueemme ensimmäisenä polvena. Onkin mielenkiintoista seurata vieressä, miten ja milloin virallinen nimistö alkaa kääntyä lasten arkea ja kieltä paremmin vastaavaksi. Esimerkiksi alueen kolme pihaa, jotka virallisesti on nimetty omaperäisesti hallintomuodon mukaisesti ”yhtenäispiha 1-3” saanevat nopeasti täysin erilaisista lähtökohdista nousevat nimitykset. Lisäväriä prosessille antaa se, että suurin osa alueen suuresta lapsilaumasta on tullut paikalle suoraan synnytyslaitokselta tai hyvin pieninä, jolloin heillä ei ole omia kokemuksia arkinimistön muodostamisesta.

Jäänkin hiekkalaatikon reunalle mielenkiinnolla seuraamaan miten nämä uudet helsinkiläiset synnyttävät ja määrittelevät uutta Helsinkiä ja rakentavat siten kaupunginosansa historiaa alusta alkaen. Ainakin alueen kaupunkikuvaan ja äänimaisemaan kuuluu mielestäni kaksi Helsinkiin keskeisesti kuuluvaa asiaa, jotka yhdistänevät helsinkiläisiä useammassa polvessa: raitiovaunut ja lokit. Aurinkoista ja rentouttavaa kesää kaikille!

01.06.2006

Samu Nyström

Viisi vuotta sitten Eduskunnan tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti seminaarin otsikolla Vihreä kaupunki. Tässä tilaisuudessa todettiin että voimassa oleva maankäyttö- ja rakennuslaki perustuvat kestävän kehityksen periaatteelle Sen mukaan kaikilla kuntalaisilla on oikeus mahdollisimman monipuoliseen, terveelliseen, esteettiseen ja elämykselliseen ympäristöön. Laissa on nostettu esiin luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttäminen.

Ensimmäisestä pykälässä lain yleiseksi tavoitteeksi määritellään edellytyksien luominen hyvälle elinympäristölle sekä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen edistäminen.

Tänään ekologinen osa jää käytännössä syrjään taloudellisuusnäkökulman tieltä. Tuossa tilaisuudessa esitettiin kansanedustajien suulla strategisen viheralueohjelman perustamista., sillä tiivistetyn ja yhä tiivistyvän yhdyskuntarakenteen ja riittävien viheralueiden välille ei tahdo löytyä tasapainoa. Tällöin tilaisuudessa ehdotettiin myös ekologisten polkujen rakentamista. Mutta sellainenhan oli Helsingin keskuspuistosuunnitelma, joka oli innovatiivinen aikanaan. Alue joka varattiin virkistyskäyttöön jo vuonna 1908 ja johon on liitetty urheilullisia toimintoja. Historiasta löytyy viisautta ja malleja, joita tämän päivän suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden on syytä kunnioittaa.

1990-luvulla ympäristöpsykologian tutkijat ovat lähestyneet kaupunkien asukkaita ja kysyneet asukkaiden mielipaikkoja. Kaikilla tutkituilla alueilla asuinalueen mielipaikka oli jokin puisto, metsikkö, ranta tai ulkoilupolku, toisin sanoen kaupungin sisäinen luonto, vesi ja viheralue. Mielipaikassa käynti helpotti stressiä, pahaa oloa ja päänsärkyä. Melulle haettiin vastapainoa luontoympäristöistä.

Professori Peter Clarkin Lontoon, Tukholman, Helsingin ja Pietarin viheralueita koskeva tutkimus syntyi oikeaan aikaan. ”The European City and Green Space. London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg 1850-2000” on monitieteinen teos ja siinä käsitelty aikajänne on pitkä. Kirjasta käy ilmi miten samanlaisia elementtejä kaipuuta luontoon esiintyy tutkituissa kaupungeissa ja kuitenkin miten toisenlainen on suomalaisten ja ruotsalaisten luontosuhde verrattuna Lontoossa asuvaan. On pitkä matka kaupunkien vartioiduista puistoista pohjoismaiseen joka miehen oikeuden sisältävään metsään. Suomeen tullessaan Peter Clark kohtasi ulkomaalaisia ihmetyttävän suomalasien luontosuhteen: ihmiset katoavat viikonloppuina kesämökeille, lähtevät veneillä saarille ja luodoille. Miksi. Esimerkiksi Helsinki on täynnä kauniita puistoja ja luonnonmetsää löytyy keskuspuistosta Selitys saattaa löytyä mainitsemastani erityislaatuisesta suhteesta metsään ja rakentamattomaan ympäristöön ja kaupungistumisen nuoruuteen.

Enin osa Helsingin asukkaista oli tutkimusajanjaksolla muualla syntyneitä. Varsinaiset kaupunkilaissukupolvet ovat syntyneet vasta itse asiassa 1960-luvulla.

Ympäristöhistorialliset teemat ajankohtaistuivat 1990-luvulla. Luonnonkatastrofit, tulvat, hirmumyrskyt ja maanjäristykset osoittivat luonnon voiman, jonka edessä ihmisen olo oli voimaton. Miten näistä oli selvitty siivitti tutkimusta eteenpäin. Historiasta olikin käyttöä tänä päivää ja suuntaa tulevaisuuteen. Ympäristöongelmat kuten Silent Spring – teoksessa esitettiin eivät tunteneet rajoja. Lapissa satoi mustaa lunta ja saastepilvet kulkivat satojen kilometrien päähän.

Peterin Clarkin tutkimusryhmä oli 2000-luvun alussa valmis vastaamaan uusiin haasteisiin historiantutkimuksen keinoin. Vihreä kaupunki ei ole koskaan ollut staattinen tila, vaan ainaisessa muutoksessa. Kirjassa kysytään, kuinka viheralueita ja puistoja on suunniteltu ja muokattu. Aluksi mallia on otettu toinen toisilta. Uusia innovaatioita ja hyviä käytäntöjä on seurattu kaikissa tutkituissa kaupungeissa aktiivisesti – kuuluihan se arkkitehdin ja kaupunginpuutarhurin ammattitaitoon. ja ideat ovat levinnet pienellä viiveellä Lontoosta ja Tukholmasta Helsinkiin useimmiten henkilökohtaisten havaintojen kautta, opintomatkoilla, kongresseissa ja näyttelyissä . Esplanadi sai kaktusistutukset Ruotsin mallin mukaan ja Kaisaniemen puiston lammikko katosi geometristen puistosuunnitelmien myötä, joihin vaikutti pyrkimys luoda villistä luonnosta järjestetty kokonaisuus.

Viheralueiden, puistojen ja puutarhojen suunnittelussa on kysymys siitä, mitä arvostetaan asuinympäristössä, minkälaista virkistystä puistoista ja puutarhoista odotetaan sekä kenelle puistoja ja viheralueita suunnitellaan ja minkälaisia toimintoja varten.

1900-luvun alussa Euroopan suurkaupungeissa kohdattiin kasautuvia ongelmia, jotka oli ratkaistava energiakysymykset, ratkaistava liikenne ongelmia, eliminoitava pölyhaittoja autoistumisen ja liikenteen kasvun myötä. Eliminoitava taudinpesäkkeitä. Ratkaisu oli paluu luontoon, joka omistaa maata ei tee vallankumousta. Työnteko koulupuutarhoissa oli hyvää kasvatusta ja liittyi kansakunnan rakentamisprojektiin terveen nuorison avulla. Siirtolapuutarhoja rakennettiin ja 4 H kerhot alkoivat toimintansa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa syntyi monia uusia innovaatioita, joita sovellettiin Suomeen. Esimerkkinä Saarisen Munkkiniemi-Haaga ja SuurHelsinki suunnitelma, jossa voi aistia eurooppalaisten metropolien hengen.

Ebeneser Howardin Puutarhakaupunkimalli löysi toteutuksensa Kulosaaressa ja uudet mallit sovellettiin nopeasti Suomeen. Innovaatioiden nopeasta leviämisestä ovat siirtolapuutarhat erityinen esimerkki.

Yhteistä kirjan artikkeleille on läpitunkeva taistelu tilasta, joka on koventunut kaikissa kaupungeissa asutuksen tiivistyessä. Vastakkain ovat suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkemys hyvästä kaupungista tai elinympäristöstä ja asukkaiden odotukset. Onnellisuus saavutetaan kun odotusten ja reaalisen todellisuuden välinen ero ei kasva liian suureksi. eli kun asukkaille jätetään se pihapuu, puistikko tai luontopolku. Jo 1980-luvun alussa Kaarina Helakisa esitti teoksessa Elli velli karamelli hellyttävän kuvaukset Elllin taistelusta kiipeilypuunsa säilyttämiseksi. Hattu, Kettu kermalettua, tehtailijaa vastaan. Taistelua pihapuista on Helsingissä käyty Käpylässä 1960-luvulla sekä Ruoholahden villojen säilyttämisen yhteydessä 1980-luvulla.

Liikenneväylät ovat pahimmillaan tuhonneet laajoja miljöitä kuten Lontoossa ja Tukholmassa ja autoille on uhrattu arvokkaita ympäristöjä. Puiston puiden kaatamista perustellaan edelleen niin että ne saattavat kaatua autojen päälle.

Kirjassa taistellaan. Vastakkain ovat olleet : Suunnittelijat – asukkaat, Moderni, rationaalinen – Vanha, epämukava, Luonnonpuistot – istutetut puistot, Puistot – urheilukentät, ja kysymme kuka voitti. Joutomaat, rakentamisalue reservit on otettu käyttöön, satama-alueet ja rantavyöhykkeet valloitetaan. Näyttää siltä kuin sittenkin 1990-luvun trendeistä huolimatta taloudellisesti, ei ekologisesti kestävä kehitys on voittamassa. Uusia suuria kaupunkipuistoalueita ei Ruotsin mallin mukaan ole syntynyt 2000 luvulla , sillä seudullinen yhteistyö on tässäkin ongelma. Helsingin lähikunnat kilpailevat nekin asukkaista ja työpaikoista. Toimiessani seutukaavoituksessa nuoruudessani joku laski, että vielä 1970-luvulla kaikki suomalaiset olisivat mahtuneet asumaan 500 neliömetrin tonteille silloisen Uudenmaan läänin alueelle omakotitaloihinsa. Kirjasta voi löytää sen, miten pienet sittenkin ovat olleet yksityisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet byrokratian ja rakennusliikkeiden maailmamassa. Taistelutanner supistuu taisteluun kiipeilypuun tai metsikön puolesta.

01.05.2006

Marjatta Hietala