Category: Arkisto

Toukokuu tuo meille monta aihetta juhlaan. Vapun jälkeen, 4.-5. toukokuuta, vuorossa ovat Kaupunkitutkimuksen päivät, nyt neljättä kertaa. Tai viidettä, riippuen siitä keneltä kysytään.

Monet meistä, jotka 1990-luvun lopussa olimme järjestämässä suurta International Planning History Societyn kansainvälistä konferenssia elokuulle 2000, muistavat innostuneen yhteistyön yli tieteenalojen rajojen. Konferenssihuuma synnytti sekä ajatuksen monitieteisen Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran perustamisesta että omista, uusinta suomalaista kaupunkitutkimusta käsittelevistä vuotuisista tapaamisista. Koimme tekevämme silloin ensimmäisiä kaupunkitutkimuksen päiviä Suomessa. Seura perustettiin heti mutta päivät saatiin käyntiin vasta muutama vuosi myöhemmin.

Tämänvuotinen teema – muutos, kriisi, poikkeustila – tuntuu olevan mahdollisimman kaukana juhlista. Mitä kaupungeille ovatkaan eri aikoina aiheuttaneet kansainvälinen valtapolitiikka, sodat, pyörremyrskyt, tsunamit, maanvyörymät, tulvat, apartheid, kulttuurinen ja sosiaalinen segregaatio, syrjäytymisen monenlaiset muodot, terroristien operaatiot, maanlaajuisiksi levinneet lähiömellakat, ympäristöuhat, teollisen rakenteen perustavat muutokset, tehtaiden lopettamiset ja poliittiset kumoukset?

Myöskään nopea taloudellinen kasvu ja siihen usein liittynyt kiivas kaupungistumisprosessi eivät ole olleet ongelmattomia. Muutoksen hallinta edellyttää vahvaa ymmärrystä keinoista ja kykyä niiden käyttöön, mihin kaikki muutostilanteet eivät välttämättä tarjoa mahdollisuuksia. Mutta yhteiskunnallinen muutos voi alkaa näennäisesti pienistä asioista ja kasvaa voimaksi, joka siirtää melkein vuoria, kuten muistan kokeneeni Pariisin kevään 1968 tapahtumat ja niiden Suomeenkin ulottuneet vaikutukset. Silloin kaupunki oli myös paikkana tapahtumien fokuksessa.

Kaupungeissa on kyse muutosprosesseista, on aina ollut. Siinä mielessä ne ovat keskellä elämää. Muutokseen sisältyy haaste uudelleenajattelun välttämättömyydestä. Mutta siihen sisältyy myös lupaus: mahdollisuus tehdä kaupungista parempi paikka toimia ja elää yhdessä. Tässä kaupunkitutkimuksella on oma tehtävänsä.

Juhlat merkitsevät eräänlaista suvantopaikkaa elämän vuolaassa muutosten virrassa. Tarvitsemme tilaisuuksia pohtia menneisyyttä ja asettaa uusia paaluja tulevaisuudelle. Mitä tutkijat voivat tuoda juhliin kaupungissa? Historiallista perspektiiviä, kuvia menneiden aikojen toisenlaisesta todellisuudesta ja kadonneista maailmoista. Oman ajan tapahtumien tarkkaa havainnointia, muutosprosessien sijoittamista laajempiin kulttuurisiin ja historiallisiin yhteyksiinsä, yhteiskuntapolitiikan kriittistä arviointia. Visioita paremmasta tulevaisuudesta, vaihtoehtojen vertailua, uusien tutkimusnäkökulmien avaamista niille kentille, jotka avautuvat vakiintuneiden tieteenalojen väliselle ei-kenenkään-maalle. Näistä toukokuun Kaupunkitutkimuksen päivilläkin keskustellaan. Tervetuloa juhliin.

Laura Kolbe jätti maaliskuun vuosikokouksessa monivuotisesta puheenjohtajuudesta luopuessaan vahvan perinnön uudelle hallitukselle ja minulle Kaupunkitutkimuksen seuran uutena puheenjohtajana. Lauran aikana seura on toiminut aktiivisesti monin eri tavoin. Kaupunkitutkimuksen päivät on vakiinnuttanut paikkansa tärkeänä ja odotettuna keskustelufoorumina, joka tuo yhteen sekä tutkimusten tekijöitä että niiden käyttäjiä, eri yhteisöissä toimivia, kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita ihmisiä. Kuin pisteenä i:n päälle Tieteellisten seurain valtuuskunta hyväksyi seuramme jäsenekseen muutama päivä ennen Lauran puheenjohtajakauden päättymistä.

Kiitän seuran hallituksen puolesta ja omasta puolestani Lauraa lämpimästi näistä yhteisistä inspiroivista vuosista kaupunkitutkimuksen ja urbaanien elämänarvojen hyväksi. Yhteistyömme jatkuu uusilta näköalapaikoilta.

01.04.2006

Anja Kervanto Nevanlinna

Kuva Helsingin Sanomissa viime tammikuussa: pyörätuolissa istuva nainen yrittää turhaan päästä sisään Aleksilla sijaitsevaan liiketilaan. Rakentamisen viesti on hänelle selvä: tila ei ole tarkoitettu neljällä pyörällä liikkuvalle. Jokakesäiset katutyöt vaikeuttavat kaikkien kulkemista kaupungissa, mutta osalle meistä jo pelkästään korkeat katukiveykset tai keskelle jalkakäytävää sijoitetut mainokset ja pyörätelineet voivat olla todellisia liikkumisen esteitä. Tai ajatellaan arkipäiväistä tilannetta: taidetta harrastava isä päättää vanhempainvapaallaan käydä museossa, vaunuissa kulkeva lapsi mukanaan. Vanhassa arvorakennuksessa sijaitseva näyttely kiinnostaisi, mutta sinne johtava komea portaikko estää sisäänpääsyn lastenvaunujen kanssa.

Onneksi kuva ei ole aivan näin synkkä. Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat ovat heränneet miettimään, kenelle kaupunkeja rakennetaan. Esimerkiksi väestön vanheneminen näkyy jo kaupunkirakentamisessa. Kaikille sopiva suunnittelu, Design for All, valtaa alaa. Design for All -lähestymistapa korostaa sosiaalisesti vastuullista suunnittelua, helppokäyttöisyyttä, osallistumisen yhdenvertaisuutta sekä ympäristön esteettömyyttä. Käsitteenä kymmenisen vuotta vanha Design for All tunnetaan ympäri Eurooppaa.

Kaupunkien pitkässä historiassa tuo kymmenen vuotta on lyhyt – ja erikoinen – jakso. Varhaiset kaupunkiasutukset keskittyivät pitämään ulkopuoliset loitolla, sillä kaupankäynti oli tuonut niihin vaurautta, jota piti suojella. Kulkureittien käyttöä rajoitettiin puolustuksellisista syistä, ja taidokkaimmat rakennukset olivat tarkoituksellisen vaikeakulkuisia. Myöhemmin rakentamisen tekniikoiden ja materiaalien kehityksen myötä liikkuminen kaupungeissa helpottui, ja modernin kaupunkisuunnittelun tuottama kaupunkitila rakentui yhä enemmän erilaisten normien varaan.

Viime vuosina on oivallettu aiempaa kirkkaammin, että kaupunkirakenne voi marginalisoida kokonaisia ihmisryhmiä. Tietoisuus, ja samalla vaatimus, kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista osallistua kaupunkielämään on voimistunut. Eurooppalaisten kaupunkien verkostoista European Observatory Cities for All edistää kaikille sopivan kaupunkiympäristön suunnittelua ja aihetta koskevaa tiedonvaihtoa. Verkosto ei rajoitu kaupunkitilan kehittämiseen, vaan kattaa myös esimerkiksi erilaisille kaupunkilaisille sopivat tavat välittää kaupungissa toimimista koskevaa tietoa ja palveluita.

Verkostoon kuuluva Helsinki on ottanut tavoitteekseen olla ”kaikkien (lue: myös liikuntaesteisten) kaupunki” vuoteen 2011 mennessä. Kaavoituksessa edistetään esimerkiksi katujen ja julkisen liikenteen pysäkki- ja terminaalialueiden helppokulkuisuutta, kaupunkitilan selkeää hahmotettavuutta ja helppoa orientoitumista. Tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin vuonna 2002 Helsinki kaikille -projekti, josta vastaa kaupungin rakennusvirasto. Hankkeen koekenttiä ovat mm. katutilaan ja liiketilojen sisäänkäynteihin keskittyvä esteetön Aleksi ja puistoreittejä kehittävä Töölönlahti-osuus.

Helsinki kaikille -projektin tuloksena on jo syntynyt esimerkiksi esteetön leikkipuisto (Ruskeasuon Ratsaspuisto) sekä ikääntyneiden, rollaattoreilla, pyörätuolilla tai muuten tukea tarvitsevien liikkumista sekä heikkonäköisiä ajatellen suunniteltu Suursuonpuiston vanhustenpolku Maunulassa. Esteettömän liikkumisen edistämistapoihin voivat helsinkiläiset tutustua helposti vaikkapa Kampin alueella, jossa helppokulkuisuus on otettu ohjenuoraksi julkisen liikenteen terminaalissa, kauppakeskuksessa, uusissa asuintaloissa ja katualueilla – tosin kauppakeskuksen avajaisviikkojen tungoksessa tuskin kukaan liikkuu täysin esteettä.

Helsinki ei ole tavoitteineen yksin. Vuonna 2004 tehdyssä kyselyssä todettiin, että esteettömyyttä on kartoitettu Suomen kunnissa 1980-luvulta lähtien; selvä nousu osuu kuitenkin viime vuosiin. Kuntien esteettömyysstrategiat ja hankkeet ovat esimerkkejä asennemuutoksesta, joka kaupunkisuunnittelussa on meneillään. Ne eivät kerro vain muutoksista vammaisuutta koskevissa käsityksissä, vaan myös siitä tosiseikasta, että eurooppalaisten kaupunkien väestö vanhenee ennätystahtia. Ramppien, luiskien, kaiteiden ja hissien kysyntä kasvaa moninkertaiseksi. Kaupunkisuunnittelijat joutuvat pohtimaan, miten rakentaa toimivia tulevaisuuden kaupunkeja. Ja kaupunkiympäristöjen suojelijat ovat sen eettisen kysymyksen äärellä, tuleeko historiallisesti arvokkaita ympäristöjä avata yhä useammalle, mihin vetää autenttisuuden ja kulttuuriperinnön käyttäjien tarpeiden rajaa.

Kaupunki ei ole vain tiiltä ja asfalttia, puuta ja puistokäytäviä, vaan se kertoo myös käsityksistämme kaupunkilaisuudesta. Siitä, keiden kaupungissa halutaan liikkuvan ja miten. Kaupunkirakentaminen vaikuttaa siihen, miten kukin kokee kaupunkilaisuutensa ja itsensä. Rampiton ja portaita täynnä oleva kaupunki viestii toivottavista ja ei-toivottavista liikkumistavoista. Alussa kuvattujen kaupunkiympäristöjen viesti on selvä: suosittu liiketila ja arvokas museorakennus on tarkoitettu vain kahdella jalalla kulkeville, ilman apuvälineitä tai lapsitaakkoja saapuville aikuisille. Syy kaupunkitilan toimimattomuuteen löytyy käyttäjästä. Toisenlaiset ajattelumallit ovat kuitenkin vallanneet alaa.

Helsinki kaikille -projekti on yksi esimerkki vammaisuuden sosiaalisen mallin rantautumisesta kaupunkisuunnitteluun. Mallin mukaan yhteiskunta, joka ei kaupunkisuunnittelussa ota huomioon koko väestön tarpeita, ”vammauttaa” tietyt ihmiset liikkumisen suhteen. Tämän ajattelutavan mukaan rakentamisen tavat mahdollistavat tai estävät tasa-arvoisen kaupunkitilan käytön. Malli alleviivaa sitä tosiasiaa, että kaupunkisuunnittelu perustuu normeihin ja oletuksiin peruskaupunkilaisesta. Suunnittelu rajaa tilaa, mahdollistaa tiettyjä käyttöjä ja rajoittaa toisia, se suosii tiettyjä käyttäjiä ja sulkee toisia pois. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rakentamisesta ja materiaalisista rajoista, vaan se miten kaupunkiympäristö on suunniteltu ja rakennettu vaikuttaa myös siihen, mitä ihmiset ajattelevat esimerkiksi toivottavista, ”oikeista” liikkumistavoista, siitä mikä on normaalia. Käsitykset ihmiselle tavanomaisesta ja normaalista vaikuttavat kaupunkien suunnitteluun ja toisaalta kaupunkisuunnittelulla vahvistetaan ja muovataan käsityksiä normaaliudesta ja epänormaaliudesta.

01.03.2006

Ulla Salmela

Kiireen keskellä haikailtaessa elämäntavan ”vauhdin rajoittamista” on saatettu korostaa, että nykyihmisen pitää muun muassa lähteä kävelylle oppiakseen hitautta. Se on mainittu edulliseksi tavaksi olla yhteydessä muihin ihmisiin, omaan kehoon, luontoon – ja miksei laajemminkin ympäristöön.

Ajatus elämänrytmin hidastamista on tullut hauskalla tavalla eläväksi siirtyessäni työskentelemään pääkaupunkiseudulta Lahteen. Ensimmäisiä havaintojani paikallisesta katukuvasta oli, että jalankulkijat jäävät rauhallisesti odottamaan liikennevalojen vaihtumista ilman, että autojen puuttuessa sännättäisiin heti tien yli. Tämä tuonee esiin jotain paikallisesta kiireettömyydestä ja elämänmenosta ylipäätään.

Katutungoksessa ja suuremmissa kaupungeissa ihmiset ”tunneloivat” siirtyessään määrätietoisesti pisteestä toiseen. Onko tällainen liikkumisen tapa ja rytmi levinnyt jo kaupunkikeskustojen ulkopuolellekin? Sauvakävelijät kiitävät paikoin lähes sätkynopeudella. Urbaanimmilla paikoilla kännykät ovat tarjonneet kulkijoille one minute travel bookin, hetken hidasteen. Ruuhka-ajan fanfaarina ovat niin piippaavat liikennevalot kuin matkapuhelinten soittoäänetkin.

Kun rauhallisilla äänillä ja musiikilla on tunnustetusti elvyttävää vaikutusta, ymmärtää miksi luontoääniä, linnun laulua tarjotaan myyntiin asti kuunneltavaksi. Kaipaako kukaan heräävän kaupungin kasvavan liikenteen äänimaisemaa? Vai onko se liiankin tuttua, kun liikenneväylät yltyvät arkiaamuiseen kohinaansa? Mukana kannettavien sähköisten soittopelien, nyttemmin MP3-soitinten omistajat hyödyntävät korkeaa teknologiaa omaan rauhaansa, vaikka usein liitämme rentoutumiseen ajatuksen siitä, että teknologiasta ja sen käytöstä on syytä irtautua. Tuttu havainto on myös, että mitä tärkeämmäksi mukana kannettava teknologia on tullut, sitä näkymättömämmäksi se on käynyt.

Joskus ja paikoin hitaus on legitiimiä tässä kiihtyvätempoisessa ja tehokkuuteen suuntautuvassa yhteiskunnassa. Esimerkiksi autoilun harrastajat saattavat liikkua museoautoilla. Tällöin on sitouduttu vanhaan, nykyistä kömpelömpään tekniikkaan. Tämä on esillä nuorten innostuksessa vanhojen polkupyörien käyttöön tai siinä, että lautapelit, kuten Monopoli, ovat tietokonepelien aikakaudella tulleet uudestaan suosioon sosiaalisena tapahtumana ja markkinoinnin kohteena.

Mutta selkeämmin kaupunkeihin liittyen löytyy myös esimerkkejä tietoisesta vauhdin rajoittamisesta. Tuttuja ovat katujen hidaste-esteet, töyssyt. Ne pakottavat tavoitellusti kuljettajan hidastamaan vauhtiaan. Tähän sisältyy yleisemminkin nyky-yhteiskuntaa ja elämänmenoa kuvaava piirre, meillä on lähes äärettömät tekniset mahdollisuudet voittaa ajan ja tilan rajoituksia, mutta oman ja muiden viihtyvyyden ja turvallisuuden vuoksi joudumme rajoittamaan nopeuttamme ja liikettämme. Tämä vauhdin rajoittamisen trendi on nyttemmin mukana niin matkustamisessa, ajankäytössä, yhteisöllisissä suhteissa kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ylipäätään; on vuorotteluvapaata, retriittiä, slow food, jooga, netin suodatinohjelmia.

Ilman saastumisen pakottamana on suurkaupungeissa rajoitettu autoilua kieltämällä se jonakin viikonpäivänä. Autottomia päiviä on harkittu Helsingissäkin, vaikka ei varmaankaan aivan Ateenan tai Milanon tapaan. Täydellinen ajokielto, blocco totale on silti vain jonkinlainen hätäapu, tilapäisratkaisu. Kestävämpi ratkaisu edellyttäisi liikkumiseen, yhdyskuntien rakentamiseen ja elämäntavan muutoksiin liittyvien yhteiskunnallisten ehtojen täyttymistä.

Pari kertaa bussimatkalla Helsingin ja Lahden välillä olen hiljaisuutta ja kiireettömyyden tuntuakin toivoen ollut lähellä huomauttaa kanssamatkustajalleni liian kovaäänisestä kännykkään puhumisesta julkisessa tilassa, mikä paikoin on selvästi tuonut epäviihtyvyyttä arkeemme. Ajatus jäi toteutusta vaille, onneksi tuolloin, sillä harmittavimmissa tapauksissa onkin ollut kyse monologista vieressä istuvalle kanssamatkustajalle – ei kännykkään! Vauhdikasta ja tavoitellusti hitaampaa uutta vuotta 2006!

01.02.2006

Timo Kopomaa