Category: Arkisto

One of the topics I have been studying this spring is new trends in the presentation of urban history to the public. Consequently, I have been following the recent development in several cities of IPhone apps with geo-tagged urban history content. This means linking geographic coordinates to images, film footage, audio files, etc. so that you can stand on any street corner and connect to history—in the spot where it happened—through your mobile device.

In May the Museum of London launched an IPhone app called StreetMuseum that allows users to pull up geo-tagged photos and paintings from the museum’s collection, all over the city. There are a few images to illustrate StreetMuseum available here to give you a sense of how it might work. The photographs of blocks bombed during WWII, now rebuilt, are particularly poignant.

Meanwhile the Powerhouse Museum in Sydney rolled out a similar project earlier this spring. Photographs of Sydney’s central business district have been geo-tagged based on the vantage point of the photographer, so that you can experience what Sydney would have looked like from that same spot in, say, 1926 or 1894.

The Sydney project was built using Layar, an “augmented reality” software. Layar registers your location and sends geo-tagged information to your mobile device—for example, the closest café, any public events currently taking place, nearby “Tweeters”—as you walk around. In other words it augments your experience of a real place. Layar has been used by two developers in Germany to create a virtual version of the Berlin Wall, where the real wall used to stand.

I’ve been thinking about other ways urban historians might use this technology. For example, if we can remake the Berlin Wall (thankfully only virtually), what other bulldozed landmarks might we also reinsert into the landscape? In my home city of Boston, residents have never quite gotten over the 1960s urban renewal project that razed the West End neighborhood to make way for a new city hall. In 2002 a community arts organization drew the blocks and landmarks of the old neighborhood in chalk on the plaza surrounding City Hall to remind passersby of what had once been. Imagine if the West End, or the old Wooden Pasila, for that matter, were recreated in an IPhone app.

Here’s another example from Boston. The 1736 Hancock House, where the American founding father John Hancock lived, was torn down in 1863 to make room for the expansion of the Massachusetts State House. But in this case it’s not just images that survive: Bostonians pulled all sorts of architectural fragments from the rubble of the Hancock House, so much so that the city’s collecting institutions joke they have enough individual pieces saved to resurrect the house whole-cloth. So why not use these artifacts to rebuild the house in Layar, right down to the doorknocker, which the famous poet Oliver Wendell Holmes himself salvaged from the front door?

Geo-tagging doesn’t always have to mean recreation. Imagine if each of us chose ten special places in Helsinki or Turku or Viipuri and recorded historical vignettes that were then linked in an IPhone app. Could we create a more dynamic kind of walking tour that combines expert knowledge of the city with images, historical music, and even film footage? (I am imagining Mannerheim’s victory parade on the Esplanade, for instance.)

Every urban block is a mixture of past, present, and future. As urban historians, when we walk around the city we recognize and understand these many layers in concert. But for members of the general public, without specialized knowledge, the city’s past is often obscured. Therefore I am excited about the new possibilities that are emerging to expose history on every corner to anyone with a mobile device and an interest. I invite you to envision your own uses for this technology. Which historical moment would you pull to the surface?

Rainey Tisdale

Niin kauan kuin muistan, olen ollut innostunut kartoista, nimenomaan kaupunkikartoista. Helsingin puhelinluettelon karttalehdet olivat vain kalpea alku sille, mistä myöhemmin kasvoi myös karttahistoriaan ulottuva kiinnostuksen kohde. Seinälläni on jo vuosia ollut Pariisin kartta vuodelta 1789, jonka reunoja koristavat pääkaupungin monumentit. Muualta tulleet vallankumoukselliset tuskin kuitenkaan käyttivät karttaa opasteena etsiessään paikkoja mielenilmauksilleen. Myös Helsingin matkailijakarttaa vuodelta 1841 kehysti kaupungin tärkeimpiä julkisia rakennuksia kuten Senaatintalo, Yliopisto, Sairaala (nykyinen Valtiotieteellisen tiedekunnan Snellmania) ja Merikasarmi. Karttaan liittyi myös myöhemmin ikoniseksi muotoutunut näkymä Helsingin julkisivusta merelle.

Ruotsin vallan aikana keskushallinto pyrki kaupunkikarttojen avulla saamaan kaupungit hallintaansa. Kaupunkimittauksen alku suurvalta-ajalla 1630-luvulla osoitti suomalaisten kaupunkien epäsäännölliseksi muodostuneen korttelirakenteen, jota keskushallinto alkoi reguloida eli ohjata renessanssiajan ihanteita seuraaviksi geometrisen säännöllisiksi kortteleiksi. Kartoille piirrettiin sekä todellisuuden kuvaus että suunnitelma siitä, miten kaupunki tulevaisuudessa rakentuisi, joskus molempia yhdistäen. 1890-luvun Helsingin kartoilla Katajanokan satamakorttelit näyttivät erilaisilta kuin nykyään, sillä ne olivat vasta aikomuksia. Suunnitelmien toteutus saattoi viedä pitkään, mutta karttapiirrokset ohjasivat rakentamista kohti tavoitetta. Karttojen avulla todellisuutta otetaan hallintaan. Kartalle sotapäälliköt ovat perinteisesti piirtäneet strategioitaan, ja rauhan toteuduttua rajat voidaan vahvistaa, kartalle nekin.

Kaupunkihistorian tutkijalle kartat ovat paitsi innostuksen aiheita, myös kiinnostavia lähteitä. Päinvastoin kuin teknokraatin näkökulmasta voisi kuvitella, ne eivät ole täsmällisiä dokumentaatioita todellisuudesta, vaan representaatioita, esityksiä, siis tulkintoja silloinkin kun ne perustuvat matemaattisesti tarkkoihin mittauksiin. Keskeistä on kysymys, mitä osatekijöitä on karttaa varten valittu mitattavaksi, mitä ei. Tieteellisissä yhteyksissä karttoihin sovelletaan lähdekritiikkiä kuten kaikkiin kuviin. Mitä tarkoitusta varten kartta on laadittu, missä historiallisessa, taloudellisessa ja teknisessä kontekstissa sen laatiminen oli mahdollista, keitä varten kartta aikanaan tuotettiin? Oli hämmentävää todeta, että kun 1980-luvulla tutkin Nairobia, uusimmat mittakartat olivat kolonialismin ajoilta 1950-luvulta ja uusimmat mittatarkat kaupunkimaadokumentit olivat tonttikarttoja epätarkempia ilmakuvia. Entä kun Suomessa kartoilla esitettävistä asemakaavaehdotuksista jätetään korttelin vanhat rakennukset pois, vaikuttaako se kaupunkisuunnittelulautakunnan, kaupunginhallituksen tai kaupunginvaltuuston päätöksiin?

Jos mielikuvitusta riittää, kartat vievät toiseen aikaan. Itä-Berliinin matkailijakartassa 1980-luvulta ei näy yksityiskohtia kaupungin länsipuolelta, ja saman ajan Länsi-Berliinin matkailijakartalla muuri on vain viiva, jonka molemmat puolet on esitetty samalla tarkkuudella. Tukholman keskustauudistuksessa 1960- ja 1970-luvulla hävitetyt kadut elävät enää vain vanhoilla kartoilla. Helsingin historiallista kaupunkikartastoa (2009) varten laadittu kartta näyttää 17 maitokauppaa Museokadun ympäristössä vuonna 1939, kun maitotuotteet ostettiin kotiin päivittäin.

Karttojen avulla kaupunkihistorioitsija voi lievittää kaipuuta ja haaveilla tulevista kaupungeista, kenties Jorge Luis Borgesin kertomuksessa esiintyvän, hyvin tarkan kartan 1:1 mittakaavassa. Mutta tärkeintä ei saa unohtaa. Kartta on vain projektio elävästä elämästä. Kaupunkihistorioitsijalle vielä lumoavampia kuin kartat ovat ne todellisuudet, joita kartat esittävät: ihanat kaupungit.

27.6.2010
Anja Kervanto Nevanlinna

Eilen helsinkiläisen yläkoulun kevätjuhlassa istuessani en ollut päättämässä ainoastaan lukuvuotta vaan myös ensimmäistä vaihetta uuden tutkimushankkeeni kenttätöistä. Vuosi sitten aloin valmistella tutkimusta nuorista monikulttuurisen yhteisön toimijoina ja syksyn kuluessa sain luvan aloittaa haastattelut ja havainnoinnit koulussa, jonka itsenäisyyspäiväjuhlassa hyvää itsenäisyyspäivää toivotettiin kaiken kaikkiaan 18 eri kielellä – kaikilla niillä äidinkielillä, joita koulun oppilaat ja opettajat edustivat.

Monikulttuurisuus ja kulttuurien moninaisuus ei näiden nuorten, kuten ei meidän muidenkaan, kohdalla kuitenkaan rajoitu ainoastaan kielen, uskonnon tai etnisen taustan mukanaan tuomiin erilaisuuksiin. Siihen, mikä koetaan samanlaiseksi tai erilaiseksi, tuo omat sävynsä myös erilaiset nuorisokulttuurit ja nuorten itsensä haastatteluissa korostamat erilaiset tavat suhtautua omaan ympäristöönsä. Vuoden aikana olen tavannut erilaisia oppijoita, laajan joukon eri alan harrastajia (tenniksestä joogaan ja yhteiskunnallisista nettikeskusteluista sirkuskouluun), tutkijaa karkuun ryntääviä ja häntä aktiivisesti lähestyneitä oppilaita; oppilaita, joiden kanssa on yhteinen kieli, ja oppilaita, joiden arkea voin yrittää ymmärtää vain havainnoimalla. Suurin ”kulttuurinen kriisi” tuntuikin koko kenttätyön aikana syntyvän omassa mielessäni kokiessani kyvyttömyyttä ennakoida erilaisten kohtaamistilanteiden mukanaan tuomia haasteita.

Tutkijana olen taiteillut kuuntelijan, kasvattajan ja näkymättömän naisen roolissa, samalla kun periaatteellisella tasolla olen joutunut miettimään, miten erilaisuutta voi tutkia hienotunteisesti ilman erojen uusintamista. Lukuvuosi on kulunut oppilaiden mukaan houkuttelemisessa, sopivien tutkimusmenetelmien etsimisessä ja kokeilemisessa, tutkimustehtävän tarkentamisessa ja oman tilan löytämisessä uudessa kenttäyhteisössäni – kaikki tämä toisinaan paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä. Saldona on useita tunteja haastattelutallenteita ja muutama muistikirjallinen kenttäpäiväkirjamerkintöjä, jotka kaikki odottavat purkua kesän aikana.

Jälleen olen päässyt miettimään myös omaa kaupunkitutkijan rooliani: Teen tutkimusta kaupungissa, mutta teenkö kaupunkitutkimusta? Miten se, että tutkin kulttuurien moninaisuutta juuri kaupungissa vaikuttaa tuleviin tulkintoihini? Itse olen kokenut koulun erilaisten erilaisuuksien kiteytymäksi, sillä milloin ja missä muualla elämässään ihminen tulee kohtaamaan samanlaista moninaisuutta. Ainakin omassa elämässäni on ympäröivien ihmisten joukko opiskeluun ja ammattiin siirtymisen myötä muuttunut nuoruusvuosia homogeenisemmaksi, vaikka Persoonia tähän joukkoon edelleen mahtuukin. Entä miten tähän erilaisuuksien kiteytymään vaikuttaa kaupungin rytmi, tarjolla olevien vaihtoehtojen määrä tai pelkästään se, että meitä täällä kaupungissa vain yksinkertaisesti on niin monta?

Syksyllä minulla on paluu koulun arkeen: tämän lukuvuoden seiskat ovat silloin kaseja; koulutieni heidän mukanaan jatkuu läpi koko yläasteen. Kenties tänä aikana selviää sekin, millainen rooli kaupunkilaisuudella muiden kulttuuristen moninaisuuksien joukossa on heidän elämässään. Nyt tämä erilaisuuksien kiteytymä on kuitenkin villinä ja vapaana omassa urbaanissa ympäristössään: kaupunkitutkijan kenttä on kesälomalla!

10.6.2010

Pia Olsson

Vuoden 2009 Kaupunkitutkimuksen päivien tilinpäätöstä viimeistellään, ja samaan aikaan vuoden 2010 päivät ovat jo hyvää vauhtia rakenteilla. Päivien teemaksi on nyt valittu Oikeus kaupunkiympäristöön , sessioiden aiheet ovat esillä päivien nettisivuilla ja call for papers on käynnissä. Päävastuu päivistä on siirtynyt vuoroperiaatteen mukaan Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuralta (SKTS) Yhdyskuntasuunnittelun Seuralle (YSS) siirtyäkseen taas seuraavana vuonna päivien kolmannelle järjestäjälle, Alue- ja Ympäristöntutkimuksen seuralle (AYS).

Kaupunkitutkimuksen päivät järjestetään nyt kahdeksannen kerran. Kahdeksassa vuodessa on jo ehtinyt syntyä vahvoja perinteitä ja vankkoja rutiineja, ja päivät ovat saaneet monia vakikävijöitä. Vuosittain Tieteiden talolle Helsinkiin kokoontuu säännöllisesti noin 200 kaupunkitutkimuksesta kiinnostunutta; mukana on paitsi kaupunkitutkimusta päivätyökseen tekeviä tutkijoita myös paljon niitä, jotka hyödyntävät työssään muiden tekemää tutkimusta. Asiat näyttävät kulkevan omalla painollaan, mutta silti on hyvä välillä pysähtyä tekemään tilannearviota: pohtia tehtyjä valintoja ja miettiä uusia haasteita. Minkälaisten haasteiden edessä ollaan nyt, kun kahdeksan vuotta on takana?

Esimerkki hyvistä perinteitä on päivien laaja-alaisuus ja moni- ja poikkitieteellisyys. Koska päiviä on järjestämässä kolme tieteellistä seuraa, mahdollisuudet tieteenalojen väliseen keskusteluun ovat erinomaiset. Mutta nämä mahdollisuudet voidaan myös hukata: on niin helppo päätyä juttelemaan omassa ryhmässään, omille kollegoilleen. Kaupunkitutkimuksen päivillä on moni- ja poikkitieteellisyyden eteen tehty jatkuvasti töitä esimerkiksi sessioita suunniteltaessa. Keskeisenä tavotteena on ollut luoda sellaisia työryhmiä, joiden puheenjohtajat ja esitelmänpitäjät edustaisivat useita eri tieteenaloja. Sama tavoite on pidetty mielessä mietittäessä päivien pääpuhujia: keynote speakereita on haettu eri tieteenaloilta, eri kielialueilta ja eri toimintaympäristöistä.

Perinteistä ja rutiineista on monella muullakin tapaa hyötyä. Kaukana tuntuvat olevan ne ajat – vaikka niistä on vain muutama vuosi – jolloin järjestelyissä mukana ollut Sampo Ruoppila kirjoitti lähes kymmensivuisen ”oppaan” Kaupunkitutkimuksen päivien järjestämisestä. Oppaalle tuntui olevan tarvetta, koska oikein mikään ei vielä sujunut rutiinilla. Monet asiat tehtiin viime hetkellä tai liian myöhään, eikä mikään tuntunut menevän kerralla oikein. Ratkaisujen sijaan tuli tehtyä monia hätäratkaisuja. Näistä ”lastentaudeista” on nyt selvitty. Pitävät aikataulut ja rutiinit ovat antaneet aikaa keskittyä enemmän päivien sisältöön.

Perinteiden myötä myös yhteistyökuviot ovat monipuolistuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ideoida itse, vaan voidaan myös tarttua erilaisiin yhteistyötarjouksiin. Esimerkiksi tästä käy hyvin viimevuotinen yhteistyö Helsingin ja Tallinnan kaupunkien yhteisen Helsinki-Tallinn Euregio –yhdistyksen kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena järjestettiin kaupungintalon Empiresalissa aamukahvitilaisuus, jossa Demos Helsinki esitteli oman visionsa kaksoiskaupunkikehityksestä ja paneeli kommentoi ja keskusteli aiheesta.

Perinteet ja rutiinit ovat erinomaisia asioita, mutta niistä voi myös tulla suuria uudistumisen esteitä. Miten löydetään uusia aiheita ja uusia näkökulmia, kun on helpompaa järjestää päivät saman kaavan mukaan? Miten päivät pysyvät atraktiivisina? Päivien uudistamiseksi on tärkeää saada palautetta. Uusia ideoita ja kritiikkiä tulee järjestäjille joka vuosi jonkun verran, mutta niitä toivoisi enemmänkin. Täydellisiä päivistä ei koskaan saada, mutta palautteen avulla niitä voitaisiin rakentaa edelleen siihen suuntaan, että kaikki kävijät löytäisivät sieltä jotakin kiinnostavaa ja innostavaa.

Tärkeää on myös, että Kaupunkitutkimuksen päivien järjestelytoimikunnassa vaihtuu väki tarpeeksi usein. Tarvitaan toki jatkuvuutta, ettei päädyttäisi ”keksimään pyörää” yhä uudestaan, mutta tarvitaan aina myös uusia ihmisiä, joilla on uusia ideoita ja kontakteja. Allekirjoittanut noudattaa nyt tätä kultaista sääntöä. Olen ollut monena vuonna mukana järjestämässä päiviä, mutta seuraavan kerran aion olla paikalla vieraana. Kaupunkitutkimuksen päivien järjestäminen on ollut joka vuosi hieno kokemus, mutta vieraana olossakin on puolensa. Voin kerrankin istua kuuntelemassa esitelmiä pohtimatta, riittäkö kahvipulla, toimivatko tekniset laitteet ja valvovatko puheenjohtajat esitelmöitsijöiden ajankäyttöä.

Kaupunkitutkimuksen päivien call for papers nettisivulla: http://www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net/

01.02.2021

Marjaana Niemi

Kaupunkitutkimuksen päivien tämänvuotinen teema on ”Oikeus kaupunkiin” – tai oikeastaan ”Oikeus kaupunkiympäristöön”. Kun keskustelimme teemasta Seuran hallituksessa viime syksynä, en niinkään ajatellut kaupunkitutkimuksen klassikkoa Henri Lefebvre’ä ja hänen kirjaansa ”Le droit à la ville”. Mielessäni oli ennen muuta ajatus kaupungista juridiselta kannalta, monenlaisten oikeudellisten prosessien seurauksena.

Juridiikkaa sisältyy sekä kaavoitukseen että rakentamiseen. Kaupunginvaltuuston hyväksymä kaava on juridinen asiakirja, jonka reunaehdot on määritelty laeissa, eri maissa eri tavoin. Arkkitehtuurikilpailujen havainnekuvilla ja pienoismalleilla voi olla suurikin merkitys kaupunkisuunnittelijan visioiden kuvaamisessa, mutta rakentamisen ohjaus tapahtuu vain laillisesti sitovan kaavan avulla. Tämä on jäänyt katveeseen keskusteluissa wau-arkkitehtuurista ja kansainvälisistä julkkisarkkitehdeista.

Asemakaavojen kuvakieli on vaikeaa ja erityisen vaativaa kaupunkilaiselle on osata lukea kaavasta, minkälaisia muutoksia sen toteuttaminen tarkoittaisi todelliseen ympäristöön. Kaavoituksen käytäntöjäkään ei ole kehitetty kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisen suuntaan. Suunnitellut uudisrakennukset kaavaluonnoksissa esitetään, mutta paikalla jo olevia rakennuksia, puita ja maastoa ei välttämättä samasta piirroksesta löydä.

Kaupunkilaisten mahdollisuuksia osallistua omaa kaupunkiaan koskevaan päätöksentekoon – myös suoraan, ei vain edustuksellisen demokratian muodossa – on uusimmassa lainsäädännössä pyritty vahvistamaan. Asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa ei valtaa kuitenkaan anneta kaupunkilaisillekaan vapaaehtoisesti. Kun joidenkin vaativimpien asemakaavojen käsittely etenee virkakoneistossa näppärin tempuin luovimalla vahvan kansalaismielipiteen vastaisesti joskin lainsäädännön sallimissa rajoissa, tulee asioihin vaikuttamaan pyrkiville kansalaisjärjestöille tarve saada käyttöönsä juristin asiantuntemusta. Muutama vuosikymmen sitten kaupunkirakentamisesta innostuneita oikeustieteilijöitä oli liikkeellä, mutta enää alue ei ole muodikas. Auttaisiko nyt, jos kaupunkilaisten oikeus kaupunkiin nähtäisiin myös ihmisoikeuskysymyksenä?

Toinen oikeudellinen kenttä liittyy kaupunkirakentamisen sopimuksiin. Puolueiden edustajat käyvät neuvotteluja erilaisten intressiryhmien, mm. valtion, yksityisten maanomistajien ja kiinnostuneiden rakennuttajien kanssa ja sopivat keskenään kaavoituskysymyksistä. Ongelmallista tämä on silloin, kun neuvotteluprosessista tai jopa tehdyistä sopimuksista ei kaikkea tarpeellista tietoa anneta valtuutetuille eikä kaupunkilaisille. Esimerkiksi Kampin kauppakeskuksen suunnitelman kohdalla perusteluna käytettiin rakennuttajan edellyttämää liikesalaisuutta.

Kaupungin muutoksessa juridiset sopimukset, olivatpa ne sitten asemakaavoihin tai rakennusten toteutukseen liittyviä, ovat välttämättömiä. Kaupunkilaisten näkökulmasta oleellista ovat niiden kautta avautuvat mahdollisuudet parempaan ympäristöön. Jos sopimuksen lopputulos on kaupungin ja kaupunkilaisten kannalta suotuisa, ei yksityiskohtien neuvotteluun käytetty aika ole kulunut turhaan.

Dagens Nyheterissä kerrottiin taannoin kampanjasta, jonka tavoitteena oli suojella ja vahvistaa käytöstä katoavia tai merkityksiltään ohentuneita sanoja. Kampanjaan osallistuvat adoptoivat sanoja sitoutumalla käyttämään valitsemaansa ilmaisua useita kertoja. Tätähän voisi soveltaa kaupunkeihin. Adoptoikaamme paikkoja, joiden käyttö on muuttunut tai muuttumassa tyhjänpäiväiseksi mutta joiden luonteen kaupunkikulttuurin osana haluaisimme elvyttää. Toteutetaan adoptointi ”äänestämällä jaloillamme”: vietetään enemmän aikaa niissä.

Sisätilat ovat otollisia adoptiokohteita. Valitsisin heti Postitalon pääsalin ja Rautatalon hienon piazzan. Kiinteistönomistajan suljettua Rautatalon julkiselta käytöltä voisi pääsy sinne tosin olla hankalaa. Ulkona adoption kohdentaminen on vaikeampaa. Miten adoptoida paikka, jonka luonne on vaarassa ohentua kansainvälisen kiinteistösijoittajan pyrkiessä rakentamaan siihen ökyhotellin? Riittävätkö tuhannetkaan äänestävät jalat osoittamaan kaupunkilaisten kiinnostusta säilyttää paikan historialliset merkitykset?

Kaupunkitilan adoptointi laajentaa omistuskäsitettä oikeustieteen ahtaan määritelmän ulkopuolelle. Ottaessaan julkisen kaupunkitilan osaksi omaa elämäänsä kaupunkilaiset saavat samalla oikeuden kaupunkiin, omaan kaupunkiinsa.

*

Lukekaa Suvi Taljan kaupunkitutkimuskolumni ”Stadion ja kaupunki” hänen tämänhetkisestä kotikaupungistaan Yhdysvaltain Bostonista! Seuran varapuheenjohtaja Marjaana Niemi on seuraavan kolumnin kirjoittaja.

14.1.2010

Anja Kervanto Nevanlinna