Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto on esittänyt kaupunkisuunnittelulautakunnalle tornitalojen uudisrakentamisen periaatteiksi vyöhykemallia. Sen mukaan historialliseksi ydinkeskustaksi rajatulla alueella (A) olemassaolevasta rakennuskorkeudesta selvästi poikkeavia ylikorkeita uudisrakennuksia ei sallittaisi eräitä poikkeuksia lukuunottamatta. Muilla alueilla (B, C) olisi mahdollista rakentaa yli 16-kerroksisia uudisrakennuksia. Ehdotukseen liittyy raportti ja kartta, jolle on merkitty nykyiset ja suunnitellut ylikorkeat rakennukset.

Hyvää vyöhykemallissa on se, että Kaupunkisuunnitteluvirasto tarkastelee ylikorkean uudistamisrakentamisen ehtoja periaatetasolla, tosin lähinnä vain tulevan kaupunkikuvan kokonaisuuden kannalta. Kaupunkihistorian näkökulma on jäänyt raportissa ohuiden viittausten varaan. Vaikka raportissa esitellään myös tornirakentamisen taloudellisia edellytyksiä, siihen ei sisälly historiallista tarkastelua rakennusoikeuksien myynnistä 1920–1930-luvuilla ja 1950–1960-luvuilla tai kaupungin omistaman rakennusmaan luovutuspolitiikan muutoksista (vuokraus vs. myynti) eikä kummankaan vaikutuksista kaupunkikuvaan, ylikorkeaan rakentamiseen tai rakentamisen yleisempiin ehtoihin.

Tornien, ylikorkeiden talojen ja pilvenpiirtäjien rakentamisessa kyse on ennen muuta talouden kovista realiteeteista. Se, että niiden vaikutuksesta myös kaupunkilaisten miljöö ja kaupunkikuva kenties vaurioituvat pysyvästi, ei tornitalohankkeita ajavien rakennuttajien ja kiinteistösijoittajien sekä ilmeisesti eräiden kaupungin virkamiesten ja luottamushenkilöiden näkökulmasta ole tärkeää.

Kaltevalla pinnalla

Kaupunkilaisen kannalta ongelmallista on vyöhykemallin sisältö: se, minne ylikorkeita uudisrakennuksia sallittaisiin ja miten enimmäiskorkeudet määritettäisiin. Kaupunkisuunnitteluviraston periaatesuunnitelma sellaisena kuin sitä on esitelty julkisuudessa herättää monessa kaupunkilaisessa pelkoa siitä, että Pandoran lipasta historiallisen ydinkeskustan tuhoamiselle ylikorkeilla rakennuksilla ollaan avaamassa. Lontoon ja Tallinnan kaupunkikuvien kehitys viime vuosikymmeniltä ovat varoittavia esimerkkejä suunnasta, johon ei Helsingissä eikä pääkaupunkiseudulla tule edetä.

Kartalle A- ja B-vyöhykkeiden välinen rajaviiva on piirretty vapaalla kädellä niin, että historiallisen ydinkeskustan reuna ei määrity nykyisten kaupunkirakenteellisten kokonaisuuksien pohjalta vaan epämääräisesti, osittain kortteleiden keskeltä. Onko tarkoituksena ollut luoda edellytyksiä rajan läheisyydessä tontteja omistavien tahojen aloitteellisuudelle, jonka seurauksena oma tontti sijoittuisi, kenties rahallista korvausta vastaan, sopivasti ylikorkean uudisrakentamisen sallivalle puolelle rajaa?

Historialliseen ydinkeskustaan, jonne Kaupunkisuunnitteluvirasto ei periaatteessa sallisi lainkaan uusia torneja, on osoitettu yksitoista ylikorkeaa uudisrakennusta jokseenkin perusteluitta. Niistä kolme on merkitty Hietalahteen Telakkarantaan ja Merikorttelin keskelle, yksi Hanasaaren asuinterassitaloihin sekä kuusi tornia Hernesaareen. (Ja miksi kartalle Museokadun ja Runeberginkadun kulmaan on nykyiseksi merkitty torni, jota ei ole todellisuudessa?)

Jätkäsaari on rajattu kokonaan B-alueelle. Siitä muutaman metrin päässä, kadun toisella puolella, alkaa ylikorkealta rakentamiselta kielletty A-alue. Jätkäsaareen A-alueen ulkopuolella Bulevardin ja Mechelininkatujen päätteeksi sijoittuvan tornin suunnitelmakin on jo pitkällä: yläpäästään paksumman, hieman muotopuolen tornirakennuksen suunnitelman tilaaja on Katajanokalle hotellia havitellut norjalainen kiinteistösijoittaja.

Töölönlahden alueelle, suunnilleen Musiikkitalon ja Kiasman väliin Eduskuntatalon eteen, on kartalla osoitettu uudisrakennus, ”campanile” (kellotorniko?), jota ei ole näkynyt missään tähän asti hyväksytyssä kaavassa eikä yhdessäkään muussa suunnitelmassa. Miksi paikalle pitäisi rakentaa uusi torni? Kaupunkikuvan kannalta uusi ylikorkea rakennelma rikkoisi miljöötä, jonka kohokohtia nyt ovat Rautatieaseman ja Kansallismuseon tornit sekä kauempana kattojen takaa nouseva Tuomiokirkon torni.

Kaupunkitila kaupan

Torneja tai yleisemmin rakennusoikeuden lisäämistä on esitetty Helsingin kortteleihin jo monessa historian aallossa. 1920-luvun lopulla, juuri ennen maan ensimmäisen Asemakaavalain säätämistä, kaupunki oli nostanut yleistä maksimirakennuskorkeutta ja sallinnut tontinomistajien ylittää sen rahakorvausta vastaan. Menettely osoittautui heti epäonnistuneeksi erityisesti kaupunkikuvan suojelun kannalta. Ongelmallista oli myös se, ettei lain edellyttämää tasapuolisuutta ollut mahdollista toteuttaa, jos vain joillekin tontinomistajille olisi myönnetty lupa ympäristöään selvästi korkeampaan rakentamiseen. Kaupunki ja valtio ryhtyivätkin kiireesti ostamaan yksityisten omistamia tontteja historiallisesta keskustasta, jotta empirekortteleiden yhtenäinen rakennuskorkeus ja samalla kansallisesti merkittävän alueen arvo olisi mahdollista säilyttää ennen kuin keinottelijat ehtivät käyttämään tilannetta hyödykseen.

Mitä ylikorkeilla rakennuksilla tavoitellaan? Virastopäällikkö Tuomas Rajajärven mukaan korkea rakentaminen on ”tämän ajan trendi”: kun muualla tehdään torneja, pitää meidänkin saada niitä Helsinkiin, siis. Mutta keiden trendi? Ylikorkeita kerrostaloja on suurkaupunkeihin rakennettu kautta aikojen yksityisen liike-elämän ja kiinteistöillä sijoitustuottoja tavoittelevien rakennuttajien toiveita täyttämään.

Kun kiinteistösijoittaja tai hänen palkkaamansa arkkitehti kutsuu torneja trendiksi, hän käyttää ilmaisua, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman moni kaupunkilainen ja kaupungin poliittinen päättäjä kannattamaan hanketta. Samalla peitetään sen yksityistaloudelliset ulottuvuudet, siis se, että tornin sallivalla asemakaavalla yksi rakennuttaja saa enemmän rakennusoikeutta, enemmän näkyvyyttä ja enemmän tuottoa pääomalleen kuin toiset rakennuttajat.

Ylikorkeiden uudisrakennusten hankkeissa ei ole kyse kaupunkikuvan kaunistamisesta tai kaupungin identiteetin vahvistamisesta maamerkkirakennuksilla, vaikka niitä sellaisiin lahjapapereihin käärittyinä tarjoillaankin kaupunkilaisten hyväksyttäviksi. Hankkeiden ydin on taloudellinen, täsmällisemmin sanottuna sijoittajien taloudellisten etujen edistäminen. Kiinteistösijoittajan ja rakennuttajan kannattaa suostutella kaupunki mahdollisimman suuren rakennusoikeuden myöntämiseen, mielellään ympäristöstään erottuvana pilvenpiirtäjänä tai tornina tai hämmästystä herättävänä wau-rakennuksena, joilla saavutetaan etulyöntiasema suhteessa naapureihin. Kiinteistösijoittajan taloudellinen jänne on yhtä lyhyt kuin aikajakso asemakaavasuunnittelusta rakennuksen valmistumiseen; sen jälkeen hankkeen voitot ovat kotiutettavissa ja sijoitettavissa uusiin tuottaviin projekteihin.

1960-luvun kiihko keskustan liiketalojen rakentamiseen aiheutti kymmenien koristeellisten 1800-luvun lopulla valmistuneiden kaupunkitalojen purkuaallon, jonka seuraukset latteiden toimistolaatikoiden muodossa yhä rikkovat Helsingin kaupunkikuvaa ja herättävät kysymyksiä jälkipolvissa. Kaupunkilaisille tornitalohankkeiden vaikutukset ovat pysyviä, myös silloin kun tulos ei ole toiveiden, tavoitteiden tai rakennuttajan antamien lupausten mukainen.

Iso G

Guggenheim-hanke eteni tammikuun toisella viikolla tärkeän askeleen kohti konkretiaa, kun kaupungin säätiöltä tilaama selvitys julkistettiin. Kaupunkilaiset ovat sen johdosta esittäneet erinomaisia perusteltuja argumentteja. Oliko selvityksen tarkoituksena muutakin kuin kierrättää Atlantin kautta kuvauksia nykyisistä suomalaisista museoista ja Helsingin etäisyyksistä muun maailman metropoleihin? Jos oli, voi jälkiviisaasti todeta, että nyt tulostettua raporttia syvällisempää eurooppalaisen kaupunkikulttuurin, museotoiminnan ja taidekentän ajankohtaista analyysia Helsingin kaupunki olisi saanut tilaamalla selvityksensä monitieteiseltä tutkijaryhmältä suomalaisesta yliopistosta. Vaarana olisi tietysti ollut se, etteivät tutkijat olisi välttämättä pitäneet Guggenheim-säätiötä ainoana, edullisimpana tai edes oikeana keinona toteuttaa asetetut taidenäyttelyihin ja matkailuun liitetyt tavoitteet. Toivotaan, että kaupunginvaltuusto ei kiiruhda ratkaisuun vaan malttaa varata riittävästi aikaa valmistellakseen rauhassa seuraavaa askelta.

Kaupunki kuvassa

Kysymykset tornivisioista, kaupunkikulttuurista, brändeistä ja kaupunkikuvasta ovat ajankohtaisia myös tulevilla Kaupunkitutkimuksen päivillä, joiden teemana on tänä vuonna ”Kaupunki kuvassa”. Kaupunkielämän muotoja käsitellään yhä useammin kuvien, mielikuvien ja visioiden kautta. Kysymme, keitä varten kaupunkien identiteettejä, imagoja ja brändeja kehitetään. Onko yrityksiä, sijoituksia ja matkailijoita houkutteleva kaupunki tavoiteltava myös erilaisten kaupunkilaisten arkielämän näkökulmasta? Mikä on historian kautta välittyvä kuva kaupungista? Myös kirjailijat ja kuvataiteilijat vaikuttavat siihen, mikä kaupungissa koetaan merkitykselliseksi. Kuka omistaa kaupunkikuvan ja ketkä saavat siitä päättää? Helsingin kaksoisjuhlavuoden 2012 innostamana keskustelemme myös Helsingin 200-vuotisesta historiasta pääkaupunkina ja sen avaamista näkymistä tulevaisuuteen maailman designpääkaupunkina.

Monitieteiset Kaupunkitutkimuksen päivät järjestetään 3.–4.5.2012 Tieteiden talolla Helsingissä. Call for Papers avautuu helmikuun alkupäivinä ja ohjelma julkistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa. Tervetuloa Kaupunkitutkimuksen päiville!

www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net

27.01.2012
Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjassaan ”Kulttuurikävelyllä Helsingissä – Taidetta, arkkitehtuuria, historiaa” Pauli Jokinen ja Marja Väänänen esittelevät Helsingin keskustasta löytyviä taideteoksia, sisätiloja ja katumaiseman muotoiltuja osasia. Jokisen lähtökohtana on ollut poimia näkyviin kaikkien ulottuvilla olevia kohteita, jotka helposti jäävät huomaamatta, jos ei tiedä, mistä niitä etsiä. Väänäsen valokuvat ohjaavat kulttuurikävelijöitä katsomaan kaupunkimaisemaansa.

Jokisen ja Väänäsen teosta voi pitää kaupunkikirjana. Matkaoppaat ja kaupunkikirjat kertovat lukijoiden kiinnostuksesta oppia tuntemaan kaupunkeja ja urbaania elämää. Kun matkaoppaat on suunnattu turisteille, ensikertalaisille tai lyhytaikaisille vierailijoille, kaupunkikirjat on tarkoitettu uusille ja vanhemmillekin kaupunkilaisille, jotka haluavat tietää enemmän ja syventää suhdettaan omaan ympäristöönsä.

”Kulttuurikävelyllä Helsingissä” avaa uusia ikkunoita helsinkiläisen kaupunkimaiseman näkemiseen. Kirjan avulla voi löytää pieniä kaupunkiaarteita: julkisten tilojen taideteoksia ja arkkitehtuuria. Neljälle kävelyreitille valitut kohteet ulottuvat seinämaalauksista ja julkisivujen koristeista raitiovaunuihin ja perinteisinä säilytettyihin kahvilainteriööreihin. Vaikka kaikkein tunnetuimmat veistokset on jätetty kirjan ulkopuolelle – Mannerheimin ratsastajapatsas ja Kolme seppää tiedetään muutenkin – kunkin reitin varrelle osuu kohteita eri aikakausilta. Kirjassa ehdotetaan ”Muista myös nämä!”-osastoissa myös kävelyreittien ulkopuolelle jääviä paikkoja uusien retkien päämääriksi. Kohdevalikoimassa painottuvat yllättävän paljon jugend ja sitä vanhemmat ajanjaksot, kun taas jaksoa 1970–2000 reittikohteista edustavat vain Kaupungintalon aulan taideteokset sekä metrojunat ja raitiovaunut. Tätä uudempia kohteita on jo enemmän.

Pauli Jokinen on suunnitellut promenadit ansiokkaasti: vaikka vanhat helsinkiläiset tuntevat lukuisia kirjan kohteista, kokonaisuudesta muodostuu kiinnostava ja tuore näkymä pääkaupunkiin. Monista kohteita esittelevistä teksteistä etsii kuitenkin turhaan kirjoittajan persoonallista näkökulmaa kuluneiden selitysten takaa. Kaupunkihistorian tutkijan kannalta harmillista on ollut jättää mainitsematta oleellisia muutoksia kohteiden käytössä; Postitalon pääsalissa oli pitkään valtakunnan pääposti ja Lasipalatsi oli viime vuosiin saakka osa maan vilkkainta linja-autoasemaa. Ajan kuvana tarkempaa dokumentaatiota edustaa Rosa Liksomin seinämaalausten esittely.

Kuvituksella on kirjassa tärkeä rooli. Marja Väänänen on ottanut kuvat tätä kirjaa varten ja tallentanut samalla omaa aikaamme. Teleobjektiivin avulla kuviin on saatu korkealla rakennuksen julkisivuissa olevia yksityiskohtia, joiden etsimisessä voi kehittää kaupunkikuvallista tarkkailukykyään. Monet kirjan kuvakulmista tuntuvat kuitenkin tavanomaisilta ja lähes kaikki sisätilat esitetään esinemäisesti, ilman ihmisiä. Kiintoisimmat interiöörikuvat ovat niitä, joissa urbaani elämä on läsnä kuten Kosmoksessa ja Ekbergillä. Pidin paljon myös takakannen näkymästä Lasipalatsin ravintolaan. Kirjan avausaukeamaksi valittu Rut Brykin seinäreliefi, sitä katsovat ihmiset ja niiden yhdistelmänä syntyvä käsitys teoksen mittasuhteista on hienosti mietitty ja houkuttelee kulttuurikävelylle paikan päälle.

Kaupunkikirja on myös esine. ”Kulttuurikävelyllä Helsingissä”-kirja on sopivan kokoinen matkalla luettavaksi, mutta toimii myös pienenä kuvakirjana. Kirjan etukansi ja taitto vaikuttavat vanhanaikaisemmilta kuin mitä kohdevalikoima onkaan. Kirja tarjoaa monipuolisen kokoelman pieniä aarteita historiasta ja taiteesta eräänlaisina alkupaloina – siis oiva tervetuliaiskirja esimerkiksi uudelle helsinkiläiselle.

Minerva-kustantamo on jo vuosia julkaissut erilaisia kaupunkikirjoja kuten Jussi Jäppisen Jyväskylä-teoksia ja Pauli Jokisen edellisen ”Sunnuntaikävelyllä Helsingissä”. Kaupunkikirjoilla on erityinen tehtävä johdattaa kaupunkilaiset kiinnostumaan omasta ympäristöstään ja näkemään sen arvoja. Kansalaisyhteiskunnassa kaupunkilaiset voivat vaikuttaa muutosprosesseihin, kun he tuntevat oman kaupunkinsa monenlaisia aikakerrostumia. Tätä vahvistaa myös kirja ”Kulttuurikävelyllä Helsingissä”.

30.11.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Heinäkuussa 2010 astui voimaan uusi asunto-osakeyhtiölaki, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä asunto-osakeyhtiömuotoisen asumisen turvallisuutta ja kannustaa osakkaita pitämään huolta huoneistoistaan aikaisempaa paremmin. Nykyisin noin neljännes Suomen koko asuntokannasta on asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Erityisesti kaupunkien ja taajamien asuinkerros- ja rivitalot ovat usein asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Muissa maissa on käytössä muun muassa osuuskuntamuotoinen taloyhtiömalli, joissa huoneistojen siirto on monimutkaisempaa kuin asunto-osakeyhtiöissä.

Asunto-osakeyhtiöiden velvoitteena on hoitaa asuinrakennuksia ja niiden ympäristöä. Taloyhtiöiden uudenlaiseksi toimintatavoitteeksi on tullut yhteisöllisyyden rakentaminen – myös hyvän ilmapiirin vaaliminen on tärkeä osa ympäristön vaalimista: taloyhtiöt järjestävät talkoita, pihajuhlia ja muita tilaisuuksia, joiden tarkoitus on koota talon asukkaat yhteen ja tutustuttaa heidät toisiinsa. Erilaisista vapaamuotoisista tilaisuuksista on tullut suosittuja, kun taas vuotuiset yhtiökokoukset kiinnostavat asukkaita lähinnä vain silloin, kun niissä käsitellään suuria remontteja.

Yhteisöllisyys rakentuu yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Siksi asunto-osakeyhtiöt haluavat vaalia menneisyyttä myös talohistoriikkiprojektien avulla. Historiikkihankkeiden tavoitteena on selvittää talojen menneisyyttä, taloyhtiöiden perustamista, talojen rakentamista, asukkaita ja osakkaita sekä elämää vuosikymmenien aikana talossa sekä talon korjauksia ja tapahtumia. Tavoitteena on ollut saada asukkaat ja osakkaat näkemään kotitalojensa menneisyyden eri kerrostumia sekä ketkä ovat aikaisemmin asuneet huoneistoissa ja miten he ovat asuneet.

Asunto-osakeyhtiömuoto syntyi Suomessa vuonna 1926 asunto-osakeyhtiölain myötä. Lain tarkoitus oli helpottaa erityisesti kaupunkien taloyhtiöiden rahoitusta ja rakennustoimintaa, turvata taloyhtiöiden osakkaiden asema ja sitoa osakkeiden omistus huoneistojen hallintaan. Se oli maareformien ja muiden samantapaisten uudistusten tavoin osa vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä eheyttämispolitiikkaan.

Jo ennen varsinaista asunto-osakeyhtiömuotoa Suomessa oli perustettu taloyhtiöitä 1800-luvun lopulta alkaen. Ne liittyivät aikakauteen, jolloin suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkeihin ja kaupungit alkoivat kasvaa. 1800–1900-lukujen vaihteessa suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin kasvu paisutti rakennustoimintaa. Aikaisemmin asuintalot olivat olleet pääasiassa yhden omistajan tai perhekunnan omistuksessa. Kun enää ei ollut kannattavaa rakentaa matalia puutaloja kalliille kaupunkitonteille, kerrostalojen rakentaminen vaati paljon pääomia. Tämän vuoksi perustettiin taloyhtiöitä, jotka mahdollisti myös talouselämän kehittyminen. Niitä perustettiin aluksi erityisesti Helsingissä, sillä muissa suurissa kaupungeissa kuten Viipurissa ja Turussa yhtiömuotoiset talot eivät vielä olleet yhtä suosittuja. Helsingissä vuosina 1890–1910 rakennetuista 740 asuintalosta osakeyhtiöt rakensivat yli 40 prosenttia, ja yhtiömuotoisia asuinkerrostaloja rakennettiin aluksi erityisesti uusille asuinalueille kuten Töölöön, Ullanlinnaan ja Katajanokalle.

Taloyhtiöt olivat osa uutta kansalaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset saattoivat vaikuttaa oman asuinympäristönsä kehitykseen. Taloyhtiöiden perustajaosakkaina kaupunkilaiset pääsivät vaikuttamaan oman kotitalonsa ja asuinympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen. Ensimmäiset talo-osakeyhtiöt olivat työväenasuinosakeyhtiöitä, joiden osakkaat itse rakensivat oman talonsa nykyajan ryhmärakentamisen tapaan. Myös virkamiesten ja liikemiesten uusi yritteliäs keskiluokka perusti Helsinkiin taloyhtiöitä kivikerrostalojen rakennuttamiseksi. Kolmas talo-osakeyhtiön perustajajoukko olivat rakennusmestarit ja muut rakennusalan ammattilaiset, jotka usein olivat aluksi mukana taloyhtiön toiminnassa ja myös asuivat taloissa. Myöhemmin 1900-luvun alun jälkeen uusia kerrostaloja rakensivat enää rakennusyhtiöt. Näin asukkaiden vaikutus omaan ympäristönsä suunnitteluun rakennusvaiheessa väheni.

Helsingin kerrostalot ikääntyvät, ja monet kantakaupungin asuinkerrostaloista ovat jo yli 100-vuotiaita. Myös tämän myötä talohistoriikit ovat tulleet suostutuiksi, kun taloyhtiöt haluavat juhlistaa historiikilla juhlavuosiaan. Talohistoriaprojekteja on yleensä kahdenlaisia: taloyhtiö teettää tutkimuksen historiantutkijalla, joka taloyhtiön ohjauksessa tekee kirjan, tai jotkut talon asukkaat tekevät historiikin. Lopputuloksilla on yleensä yhtä suuri ero kuin ammattilaisen ja amatöörin tekemillä huoneistoremonteilla: ammattitutkijan tekemä kirja on historiantutkimusta, joka liittää talon vaiheet osaksi yleistä kehitystä kuten kaupungin kasvua ja muutosta, kun taas ”amatöörihistorioitsijoiden” tekemät historiikit keskittyvät pääasiassa itse talon vaiheisiin ja asukkaiden tarinoihin.

Parhain lopputulos syntyy, kun talohistoriaprojekteissa asukkaiden keräämät kertomukset ja muu aineisto yhdistyvät ammattitutkijan tekemään tutkimustyöhön. Näin syntynyt kirja ei ole pelkästään kapea-alainen historiikki vaan historiateos, joka palvelee myös muuta kaupunkitutkimusta ja historiantutkimusta. Tutkija on myös ammattilainen kirjojen tekijänä, joten hänellä on yleensä myös paras näkemys siitä, millainen on tietokirja, jonka avulla talon arvostus nousee ja jonka avulla osakkaat ja asukkaat voivat olla ylpeitä talostaan, ja miten kirjan avulla menneisyys tulee lähelle nykypäivän kaupunkilaista ja antaa tartuntapintoja entisajan kaupungin arkielämään.

20.11.2011
Tero Halonen

Suomen Kaupunkitutkimuksen seura järjesti opinnäytteitään kaupungeista tekeville suunnatun työpajan Helsingissä 27.9.2011. Tieteiden talolla järjestetyn tapaamisen keskeisenä ajatuksena oli koota yhteen kaupunkeja eri aloilla, eri aikoina, ja mikä tärkeintä, eri näkökulmista tutkivia ihmisiä. Tilaisuuden tavoitteena oli tarjota mahdollisuus oman tutkimuksen esittelyyn ja kaupunkien tutkimisen kiintoisaan maailmaan vertaisryhmässä ilman auktoriteetteja, sillä kaikki osallistujat, järjestäjät mukaan luettuina, työstävät tällä hetkellä joko väitöskirjaansa tai Pro graduaan.

Alun perin idea työpajan järjestämiseen syntyi vuoden 2010 puolella seuran hallituksen kokouksessa. Idean hiljaa hauduttua siitä ryhdyttiin muokkaamaan toteuttamiskelpoista talven taittuessa kevääseen vuonna 2011. Tavoitteena oli välttää tilaisuuden samaistamista jo perinteeksi muodostuneisiin Kaupunkitutkimuksen päiviin, mikä onnistui järjestämällä tapahtuma syksyllä ja määrittämällä se opinnäytteitään tekeville suunnatuksi työpajaksi. Työpajan nimi ”Kaupunki uusin silmin” kehittyi ajatuksesta kerätä yhteen kaupunkiaiheisia opinnäytteitään tekeviä opiskelijoita, ja oppia, minkälaista tutkimusta eri tieteen aloilla ja suomalaissa korkeakouluissa tällä hetkellä tehdään. Yksi tieteen tekemisen ulottuvuuksistahan on taito keskustella omasta tutkimuksesta ventovieraiden ihmisten kanssa ja ennen kaikkea uskallus ottaa vastaan omaa aihetta ja näkökulmaan koskevaa rakentavaa palautetta.

Työpajaan ilmoittautui yhteensä yksitoista osallistujaa kolmen järjestäjän lisäksi, joista kymmenen pitivät esitelmän. Tapahtuman markkinoinnin onnistumisesta kertoi se, että osallistujia oli niin Helsingin, Turun, Tampereen kuin myös Joensuun yliopistoista. Edustettujen oppiaineiden kirjo edesauttoi monipolvisen ja vilkkaan keskustelun viriämistä, sillä osallistujat edustivat esimerkiksi arkkitehtuuria, historiaa, taidehistoriaa, ranskalaista filologiaa ja sosiologiaa. Verrattuna moniin konferensseihin, joissa esitysaika on rajattu keskimäärin viiteentoista minuuttiin, ja jonka päälle on viisi minuuttia aikaa esittää ja vastata kysymyksiin – yleensä yhteen – työpajalle oli tarkoituksella rakennettu väljempi aikataulu, joka mahdollistaisi laajemman ja syvällisemmän keskustelun. Esityksille oli varattu 20 minuuttia, jota yksikään esiintyjistä ei ylittänyt. Keskustelulle oli varattu jokaisen session lopuksi vähintään 20 minuuttia, mutta välillä keskustelu esityksistä jatkui puolikin tuntia

Miltä kaupunki uusin silmin näytti? Esityksiä yhdisti kaksi keskeisenä teema. Ensimmäinen, joka toistui melkein kaikissa esityksissä, oli politiikka arkisena ilmiönä – kaupunkilaisten mahdollisuutena osallistua ja vaikuttaa heitä koskevien asioiden valmisteluun ja päätöksiin. Tämä teema yhdisti niin Helsingin porvareita Viaporin rakentamisessa kuin voimalaitosten sijoittamista Helsingissä 1900-luvulla puhumattakaan uusien asuinalueiden rakentamisesta. Toinen teema oli ihmisten kokemuksissa kaupunkielämästä. Näihin lukeutuivat esimerkiksi arvot ja ilmiöt, joita on mielletty ja edelleen mielletään olennaisesti kaupunkeihin kuuluviksi kuten tietynasteinen anonymiteetti ja niin rakennetun kuin sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus. Työpapereiden aiheiden laajuus mahdollisti löyhän temaattisen sessiorakenteen, jossa samankaltaisia teemoja tai saman tieteenalan edustajien aiheita ei esitetty peräkkäin, vaan tavoitteena oli edesauttaa näkökulmien kohtaamista yhdistämällä rohkeasti päällisin puolin erilaisia aiheita ja metodologisia lähestymistapoja. Samassa sessiossa esimerkiksi pohdittiin miten kaupunkikokemusta voidaan tutkia nykyhetkeä tarkastelevan haastattelututkimuksen ja toisaalta eri aikoja käsittelevän kirjallisuudentutkimuksen kautta. Eri näkökulmien yhdistäminen samaan sessioon olikin onnistunut ratkaisu, ja keskustelu oli vilkasta ja varmasti myös kaikille osanottajille avartava ja uusia ideoita tuottava. Työpajan tavoite siis täyttyi yli odotusten, mistä erityiskiitos osallistujille.

Työpaja oli niin osallistujille kuin järjestäjille mielekäs ja onnistunut tilaisuus. Osallistujien suullisesti antama positiivinen palaute sekä meidän järjestäjien tunne tilaisuuden onnistumisesta tuottaa varmasti ensi syksynä uuden samankaltaisin tilaisuuden kaupunkien tarkastelemiseen uusin silmin.

Helsingissä 25.10.2011
Matti O. Hannikainen

Kävin joitakin viikkoja sitten Jätkäsaaren infokeskuksessa, jossa kuulin esityksen Helsinkiin suunnitteilla olevista uusista asuinalueista. Kantakaupungin entisten merellisten teollisuusalueiden lisäksi asuinalueita nousee muun muassa Pohjois-Helsinkiin ja entisen Sipoon alueelle. Myös olemassa olevia asuinalueita tullaan täydennysrakentamaan. Helsingissä rakennetaankin nyt enemmän kuin suurina lähiörakentamisen vuosina tai sata vuotta sitten, jolloin tiiviisti rakennetut Kallion ja Töölön asuinalueet syntyivät.

Helsinkiin lähivuosina tai ainakin lähivuosikymmeninä tulevista uusista asuinalueista on olemassa hienot suunnitelmat, joita kaupungin edustaja esitteli tilaisuudessa aidosti innostuneena. Esittelystä päällimmäisenä mieleen jäi uuden kaupunkiasumisen urbaanin luonteen korostaminen hankkeen kuin hankkeen kohdalla. Selatessani myöhemmin kaupungin ylläpitämiä verkkosivuja huomasin saman urbaanin (yli)korostamisen. Tulevan Jätkäsaaren slogan ”Urbaania kaupunkielämää meren äärellä”, Kalasataman ”Kulttuuria ja elämää kantakaupungin kainalossa” ja Kruunuvuorenrannan ”Kaupunkimaista asumista vartin päässä keskustasta” luovat jo hieman kuluneita mielikuvia kahviloista ja vilkkaista asukkaiden kohtaamispaikoista.

Herää kysymys voiko kantakaupunkia olla alue, jolla ei ole menneisyyttä asuinalueena? Onko sijainti riittävä kriteeri, jolla aikaansaadaan kantakaupunkielämää? 1990-luvulla rakennettu Ruoholahti todistaa, että uusia kantakaupungin asuinalueita on mahdollista synnyttää onnistuneesti. Ruoholahti mielletään osaksi kantakaupunkia ja on kaiken lisäksi elinvoimainen alue, jossa asukkaat viihtyvät. Suunnittelijat tosin yhä harmittelevat laman aikana säästösyistä tehtyjä kompromisseja ja edullisia ratkaisuja. Yksi näistä on Ruoholahden liian yhtenäinen vaalea yleissävy, joka nykysuunnittelijoiden mielestä luo alueelle lähiömäistä vaikutelmaa. Lähiömäisyys tuntuukin olevan ominaisuus mitä tulee kaikin voimin välttää nykyisessä kaupunkisuunnittelussa.

Helsinkiin tulevan uuden asumisen kaupunkimaisuus ei ole liitetty vain Jätkäsaareen ja Kalasatamaan. Malmin rajalle tulevaa Alppikylää ja Jakomäen viereen nousevaa Ormuspeltoa mainostetaan sanoilla ”Kaupunkitaloja urbaaniin ympäristöön”. Espoon ja Vantaan rajalle lähitulevaisuudessa nousevia ”virkeitä kaupunkikyliä” taas rakennetaan ”tiiviisti ja urbaanisti”. Sotienjälkeisen suomalaisen kaupunkisuunnittelun ylpeys, metsälähiö, ei enää kelpaa asumisen malliksi. Lähiö-sanaakaan ei kaupungin esittelysivuilta löydy edes 1960-luvun Myllypuron tulevaa rakentamista esittelevistä teksteistä. Kun lähiöiden kulta-aikana sotien jälkeen korostettiin asumisen luonnonläheisyyttä, pakoa kivikaupungista, on tämän päivän Myllypuro liikunnan ja hyvinvointipalveluiden kaupunginosa, josta on vain ”Kivenheitto Kehälle”.

Sama lähiö-sanan vieroksuminen näkyy myös Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston vanhojen asuinalueiden perusparannushankkeessa, joka on nimetty Esikaupunkien renessanssiksi. Mukana on 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja alueita, joita vielä vähän aikaa sitten kutsuttiin lähiöiksi, kuten Laajasaloa tai Kontulaa. Nyt en löytänyt sanaa koko hankekuvauksesta. Kaupungilla on käynnissä myös Lähiöprojekti –niminen hanke, joka alkoi jo vuonna 1996, aikana jolloin sanaa sopi vielä käyttää. Muutama vuosi sitten alkaneen toimintakauden ohjelmaa määritellään jo ajan henkeen sopivasti tunnuslauseella ”Lähiöistä kaupunginosiksi, joissa tapahtuu”.

Uutta suunnittelua vahvistetaan myös uutta retoriikkaa käyttämällä ja luomalla ajan henkeen sopivia mielikuvia. Nimet ovat vain nimiä, joten onko sillä suurta väliä ollaanko lähiössä vai kaupunkikylässä? Urbaani kaupunkimaisuus tuntuu kuuluvan nykysuunnittelun suosikkiretoriikkaan ja lähiö-mielikuva on jotain vältettävää. Mutta mitä tapahtuu kun aikakausi ja ideaalit vaihtuvat, tuleeko kaupunkimaisuus yhdistymään kliseenä yhden aikakauden rakentamiseen? Käytetäänkö urbaani- sanakin loppuun?

19.9.2011
Katri Lento