Category: Arkisto

Kaupungin piirteet / Stadens prägel / Outlining a city, toim. / red. / ed. Juha Ilonen. Stiftelsen Pro Helsingfors, Pro Helsinki -säätiö, 2017, 240 s./p. 

Moderni eurooppalainen suurkaupunki oli muotoutumassa 1900-luvun alussa. Kun sadantuhannen asukkaan merkkipaalu ylittyi, tarvittiin perustavasti uudenlaisia keinoja ohjata rakentamista. Kaupunkisuunnittelusta tuli välttämätön osa suurkaupungin muutosten hallintaa.

Kansainvälisiä virtauksia seurattiin Suomessa tarkasti, mikä näkyi kaavasuunnitelmissa, tekijöinä maan johtavia arkkitehteja kuten Eliel Saarinen, Bertel Jung, Lars Sonck, Birger Brunila ja Otto-I. Meurman. Visioissaan rohkein heistä oli Saarinen, joka Suur-Berliini-kilpailun tulosten (1910) innoittamana ja liikemies Julius Tallbergin rahoittamana laati Suur-Helsinki-suunnitelman yhteistyössä Jungin kanssa. Suunnitelman julkisti Tallbergin 1917 perustama Pro Helsingfors -säätiö.

Satavuotispäivänsä johdosta säätiö on julkaissut kolmikielisen juhlakirjan ”Kaupungin piirteet”, jonka ”kaupunki” on Helsinki. Sen kaunistaminen on alusta saakka kuulunut säätiön tarkoituksiin. Kirjan toimittaja, valokuvaaja ja graafinen suunnittelija on Juha Ilonen, ja kirjoittajia on kaikkiaan 22.

Kirjaan on koottu pitempiä kirjoituksia, historiallisia karttoja, vanhoja ja kirjaa varten otettuja uusia valokuvia sekä parikymmentä vinjettimäistä tekstiä kirjoittajien suhteesta Helsinkiin.

Yhdistelmä on epätavallinen. Keitä varten kirja on tehty ei ilmene. Näyttävyys ja suuri koko viittaavat lahjakirjaan, jota ei ole tarkoituskaan lukea tarkasti. Lähdeviitteet osassa kirjoituksia voisivat kertoa tutkimukseen perustuvasta kirjasta, jos niissä kaikissa olisi sovellettu tieteellisiä kriteerejä. Vai onko kyse taidekirjasta? Epäilemättä Helsingin kaupunkisuunnittelua seuraavat lukijat löytävät kirjasta kiinnostavia asioita.

Pitemmissä kirjoituksissa aiheiden kirjo on laaja. Itsestään selvän Saarisen Suur-Helsinki-suunnitelman lisäksi kirjoittajat käsittelevät muun muassa Suomenlinnaa, kartanoita, puistosuunnitelmia, rantoja, uusia tornisuunnitelmia, liikenneverkkoa ja dokumenttielokuvien Helsinkiä. Kaupungin piirteisiin eivät sitä vastoin näytä kuuluvan keskusta ja sen muutokset, kaupankäynti, työ (paitsi tehdastyö), asuinalueet tai kaupunkielämä yleensä.

Historian merkitystä kaupungin rakentumiselle on käsitelty monessa kirjoituksessa. Pieni helmi niiden joukossa on Rainer Knapaksen tutkielma 1800-luvun puistoista ja toteuttamattomista puistosuunnitelmista. Loppuosan kirjoittajien henkilökohtaiset tunnelmapalaset, ”esseiksi” nimetyt tekstit kuitenkin ilman ajatusten kehittelyä tai liittämistä kirjan teemoihin, vaikuttavat sattumanvaraisilta ja paikoin toisiaan toistavilta.

Kuvituksessa on kirjan vahvuus. Suuri sivukoko tuo erityisen hienosti esiin vanhat kartat ja piirrokset. Historialliset valokuvat havainnollistavat valtavia muutoksia. Juha Ilosen kirjaa varten ottamat kuvat näyttävät oman aikamme Helsingin runollisia piirteitä. Graafisesti epäsuhtaisia ovat aukeamat, joista toisen sivun peittää yksi suuri kuva ja viereisen sivun teksteissä on käytetty pientä kirjasinkokoa. Voiko kirjoitusten kuville alistettua asemaa tämän selvemmin osoittaa?

Kokonaisuus on jäänyt fragmentaariseksi. Kirjoittajien ajatuskulkua on toistuvien katkojen takia vaikea seurata, kun samalla aukeamalla on tekstejä kolmella kielellä. Kokonaisnäkemys kaupungin piirteistä – jos kirjan julkaisija, toimituskunta tai kirjoittajat ovat sitä edes tavoitelleet – ei lukijalle välity.

Kirjan monia osia ei yhdistä historiallisesti rakentunut kaupunki eikä nykyinen Helsinki, vaan satavuotias Suur-Helsinki-suunnitelma, sekin vain ohuesti. Eliel Saarisen varjo on pitkä. *Kirjoitus on julkaistu hieman tiivistetyssä muodossa Arkkitehti-lehdessä vol. 114, 4/2017.

17.04.2018

Anja Kervanto Nevanlinna

Kaupungin piirteet / Stadens prägel / Outlining a city, toim. / red. / ed. Juha Ilonen. Stiftelsen Pro Helsingfors, Pro Helsinki -säätiö, 2017, 240 s./p. 

In the early 20th century, Helsinki was transforming into a modern European big city, Grossstadt. International trends were closely followed in Finland, which was also visible in the urban plans prepared by leading architects such as Eliel Saarinen, Bertel Jung, Lars Sonck, Birger Brunila and Otto-I. Meurman. In terms of visions, the boldest was Saarinen who, inspired by the results of the Greater Berlin Competition of 1910 and financed by the businessman Julius Tallberg, prepared the Greater Helsinki Plan in collaboration with Jung. The plan was published by the Foundation Pro Helsingfors (“For Helsinki”) established by Tallberg in 1917.

To celebrate its centennial year, the foundation has published the book “Outlining a city” in which the “city” is Helsinki. Its beautification has been one of the foundation’s objectives from the beginning. Juha Ilonen is the editor, photographer and graphic designer of the book, which includes contributions by 22 authors.

The book is a collection of articles, historical maps, old and new photographs as well as about twenty vignette-like texts. The combination is unusual. For whom the book is intended is unclear. The imposing visual outlook and large size imply that it is a gift book not meant to be read closely. At the same time, the references used in some of the articles suggest a research-based study. However, scientific criteria are not followed in all of the writings. Or is it an art book? No doubt readers who follow urban planning in Helsinki will find a lot of interesting topics in the work.

The range of subjects covered in the articles is extensive. Besides Saarinen’s Greater Helsinki Plan, the authors discuss the Suomenlinna Fortress, manors, park plans, seafronts, plans for new tower blocks, the transport network and the Helsinki portrayed in documentary films. Evidently urban features do not include the city center and its changes, commerce, work (except factory work), housing areas, or urban life in general.

The importance of history to the building of a city is addressed in several articles. A little gem among the texts is Rainer Knapas’ study of 19th-century parks and unrealized park plans. Towards the end of the book, the authors offer personal impressions called “essays” but without developing their ideas or connecting them to the themes of the book. They appear random and, in places, repetitive.

The illustrations are the strength of the book. The large format is particularly gratifying for the presentations of old maps and drawings. Historical photographs illustrate the huge changes. The photos taken by Juha Ilonen for the book reveal poetic characteristics of present-day Helsinki. Double pages with a single large photograph on one page and texts on the opposite page in a small font size are graphically unbalanced. Could the dominance of the images over texts be more clearly demonstrated?

The totality has remained fragmentary. The train of thought of the authors is difficult to follow due to recurring breaks, as each page contains texts in three languages. The comprehensive vision of the features of the city is not conveyed to the reader.

The many parts of the book are not connected by the historically formed city or today’s Helsinki, but by the 100-year-old Greater Helsinki Plan, and even then only weakly. Eliel Saarinen casts a long shadow.
*Published in the Finnish Architectural Review, vol. 114, 4/2017.   

Kirjan monia osia ei yhdistä historiallisesti rakentunut kaupunki eikä nykyinen Helsinki, vaan satavuotias Suur-Helsinki-suunnitelma, sekin vain ohuesti. Eliel Saarisen varjo on pitkä. *Kirjoitus on julkaistu hieman tiivistetyssä muodossa Arkkitehti-lehdessä vol. 114, 4/2017.

17.04.2018

Anja Kervanto Nevanlinna

Viime kesänä länsimaailmassa tapahtui yksi ihmisten tilankäyttöä näkyvästi mutta ilmeisen hetkellisesti mullistanut ilmiö. Heinäkuun lopulta alkaen mediassa sai kyllästymiseen asti törmätä Pokémon Go -peliä koskeviin uutisiin, katsauksiin ja analyyseihin. Joitain julkisessa tilassa omassa kuplassaan parveilevat pelaajat ärsyttivät – toiset kokivat sen kaupunkitilaa elävöittävänä.

Uudenlainen kaupunkitilaan kietoutuva peli pakotti myös julkisen vallan ja median kartoittamaan sallitun ja kielletyn rajapintaa. Heinäkuussa Poliisi julkaisi tiedotteen asiasta, ja Yle tiedusteli poliisilta tarkempia ohjeita siihen, missä paikoissa pelaaminen voidaan sallia. Ylen haastattelema poliisi rakensi argumenttinsa pitkälti sen varaan, miten erilaisten paikkojen julkisuus määrittelee pelaamisen sallittavuutta.

Artikkeli herätti ajankohtaisuutensa ohella nimenomaan historiallisia mielleyhtymiä. Käsitettä julkinen paikka näet käytettiin suomalaisessa sanomalehdessä ensi kerran, vuonna 1798, nimenomaan kaupunkitilaan liittyneeseen pelin kieltämisessä. Turun maistraatti julkaisi tuolloin Åbo Tidningar -lehdessä kuulutuksen, jossa se paheksui etenkin vanhojen ja nuorten miesten tapaa kokoontua kaupungin kaduille ja jokirantaan. Nämä käyttäytyivät äänekkäästi, ja osa myös häiritsi kaupunkilaisten rauhaa pelaamalla seinäkillinki-nimistä peliä rakennusten seiniä ja aitoja vasten.

Mistä historiallisista kehityskuluista yksityisen ja julkisen tilan kahtiajako kumpuaa, ja miksi se on saavuttanut niin keskeisen aseman kulttuurissamme? Julkisessa keskustelussa tämän vaikutusvoimaisen käsiteparin historiallista alkuperää ei juurikaan näe pohdittavan. Sen sijaan, alkuaan sosiologiassa, sittemmin myös ihmismaantieteessä ja historiantutkimuksessa tähän käsitepariin kietoutuva kysymyksenasettelu on noussut voimallisesti esiin 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien.

Siinä missä julkisuutta ja yksityisyyttä käsittelevässä historiantutkimuksen keskustelussa näitä käsitteitä on tarkasteltu varsin laajalti, niihin liittyvä tilallinen näkökulma on ollut jokseenkin marginaalissa. Itse käsitepari juontuu jo antiikista, mutta vasta 1600-luvulta alkavassa kehityksessä voidaan hahmottaa tähän käsitepariin liittyvät modernit tilalliset merkitysyhteydet.

Tutkin väitöskirjassani Teksteistä rakennettu kaupunki – Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 tämän keskeisen käsiteparin ja sen tilallisten merkitysten näytäytymistä yhdessä pohjoiseurooppalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa tämän pitkäkestoisen prosessin näyttäytymistä yhden keskikokoisen kaupungin arjessa ja tiloissa. Tarkastelin, millä tavoin toisaalta fyysinen kaupunkitila ja toisaalta aikalaisten tilakokemus kuvastui 1700-luvun teksteissä ja aikalaiskäsitteissä.

Historiantutkimuksen yksi suurimmista haasteista liittyy kieleen ja käsitteisiin – pitkän ajan kuluessa tapahtuneisiin merkityssiirtymiin ja merkitysten muutoksiin. Historioitsija ilmaisee, kirjoittaa ja julkaisee oman aikansa kielellä, mutta hän väistämättä operoi tutkimansa aikakauden kielen ja käsitteiden historiallisissa sedimenteissä. Historioitsija on väistämättä useinmiten vain kohtalaisin ennakkotiedoin varustettu muukalainen omituisten kirjoitettujen jälkien keskellä. Hänen tutkittavakseen on lähes aina päätynyt varsin satunnainen otanta menneisyydestä säilynyttä aineistoa.

Mitä merkitystä yhdellä 1700-luvun keskikokoisella kaupungilla, satojen kaltaistensa joukossa, sitten on historiantutkimukselle? Väitän, että paljonkin, sillä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun uudenlaisen julkisuuden ilmiöitä – kahvihuoneita, katuvaloja, assemblée-tanssiaisia, sanomalehdistön syntyä, ja monia muita ilmiöitä – on tarkasteltu ennen kaikkea aikakauden suurkaupunkien näkökulmasta.

Keskikokoisten kaupunkien tutkimuksen merkitys kuvastuu vaikkapa kahvihuoneissa. Tämä Lähi-idästä omaksuttu instituutio kehittyi 1600-luvun lopun Lontoossa poliittisen seurustelun ja keskustelun areenaksi, uudenlaisen julkisuuden näyttämöksi. 1700-luvun Euroopan suurkaupunkien kahvihuoneissa luettiin lehtiä, käytiin debattia, juotiin kahvia ja muita juotavia – sekä tupakoitiin runsaasti.

Turun ensimmäinen kahvihuone avasi ovensa keväällä 1743. Sen muutaman viikon mittainen tarina kuvastaa kiinnostavasti sitä, miten Tukholmasta omaksuttu uutuus ei aivan heti saanut turkulaisia puolelleen. Vain pari viikkoa kahvihuoneen avattuaan joutui säämiskäntekijä Wilhelm Petter Gelhard maistraatin kuultavaksi, sillä ylioppilaat olivat pelanneet uhkapelejä ja juoneet paloviinaa kahvihuoneella yökaudet. Gelhard lupasi suitsia kahvihuoneen menoa, mutta se katoaa tämän jälkeen lähteistä. Hän kaiketi siirtyi pysyvästi säämiskäntekijäksi ja jätti kyseenalaisen sivuelinkeinonsa. Gelhardin kahvihuone monine seuraajineen kuvastaa sitä, että nämä metropolien poliittisten keskustelujen näyttämöt olivat pienemmissä kaupungeissa varsin tavanomaisia, usein sivuelinkeinona ylläpidettyjä anniskelupaikkoja. Yhteinen käsite – kahvihuone, kaffehus, coffee house – kuitenkin kuvastaa instituution ja ilmiön ylirajaisuutta kaikkialla 1700-luvun Euroopassa.

Tutkimukseni tuo esiin jo aiemmin tunnetun julkisen ja yksityisen kahtiajaon puuttumisen tai toissijaisuuden 1700-luvun tilallisessa kulttuurissa. Jo aikaisemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin tämän kahtiajaon modernin ymmärrystavan soveltumattomuus 1800-lukua edeltävän maailman historialliseksi tulkintakehykseksi. Liian usein tämän kahtiajaon poissaolo, tai vasta muotoutumassa oleva hahmo, on kuitenkin tulkittu siten, että varhaismodernien kaupunkien tilalliset rajapinnat olisivat olleet sumeita tai epäselviä.

Kun tutkimuksen näkökulma hahmotellaan aikalaiskäsitteiden ja -kielenkäytön lähtökohdasta, tämä epäselvä tai sumea kuva kaupunkitilasta osoittautuu kyseenalaiseksi. Itse asiassa 1700-luvun turkulaiset hahmottivat kaupunkinsa tilallisia ja ajallisia rajapintoja hyvinkin selkeästi. Aikalaiskieleen ja -käsitteisiin etsiytyvä lähestymistapa tuo esiin rikkaan kirjon tapauskohtaisia tilallisia luonnehdintoja. Vuoden 1734 laissa ja turkulaisissa teksteissä käsite yleinen tai yhteinen, allmän, oli yleisin tilaan liittyvä käsite, mutta useammin tilallisuuden hahmottamiseen käytettiin toisia käsitteitä sekä tapauskohtaisesti muotoiltuja ilmaisuja. 1700-luvun ihmisten tilakokemus ei ollut sumea, vaikka yksityisen ja julkisen käsitteet olivatkin tilallisessa merkityksessään läsnä vasta hiljaisina signaaleina.

Nimenomaan käsitteet kytkevät tutkimukseni myös nykyhetkeen ja tämän päivän keskusteluihin. 1700-luvun Ruotsin tavanomaisin tilallinen käsite yleinen on vaipunut taka-alalle, ja sen tilalla puhutaan nykyään julkisesta ja puolijulkisesta. Meillä on toki yleisiä käymälöitä ja Ranskassa sanotaan, että viimeinen jäänne yleisestä tilasta on omakotiasujien velvollisuus puhdistaa talonsa edustalla kulkeva jalkakäytävä siellä jokseenkin satunnaisesta lumesta.

Historiantutkimuksen tehtävä on perustutkimuksen itsestään selvän arvon ohella herättää tietoisuus siitä, miten nykyisyytemme on rakentunut. Julkisen tilan intressiristiriidat eivät ole uusi asia. Kaupunkiyhteisöjen erilaisten ryhmien ja julkisen vallan välillä on aina käyty debattia siitä, kenelle julkinen tila kuuluu ja mitä siellä saa tehdä. Lähinnä käsitteet ja niiden merkitykset muuttuvat pitkäkestoisessa ajan virrassa.

29.06.2017

Panu Savolainen

Kiinteistövirasto on ilmoittanut taas kerran, että Töölön tavara-asemasta jäljellä oleva makasiinikatkelma on hävitettävä tarpeettomana ja haitallisena. Tänä vuonna virasto perusteli kantaansa raunioiden myrkyllisyydellä ja sillä, että makasiinit ”ovat hankaloittaneet Töölönlahden suunnittelua lähes 20 vuotta”. Arkkitehti kertoi luoneensa häneltä tilatun teoksen, tiilisen kuopan, raunion (!) muistomerkiksi.

Helsingin Sanomien jutun (22.4.) mukaan rauniot ”aiotaan raivata pois”, mikä ei vastaa todellisuutta niin kauan kuin rakennusjäänne on suojeltu. Pääkirjoitustoimittaja (HS 23.4.) oletti raunioiden puolustajien unohtaneen, että kyse oli rakennuksissa olleen kansalaistoiminnan puolustamisesta.

Emme ole unohtaneet, mistä Töölön tavara-aseman makasiinin raunioissa on kyse. Rakennukset ovat merkittävä osa Helsingin ja Suomen teollistumisen ja kaupungistumisen historiaa.

Tavara-asema oli keskeinen osa kuljetusketjua Suomen suurimmasta tuontitavaran satamasta, Eteläsatamasta, maan muihin osiin. Tuontitavaroihin kuului niin koneita, instrumentteja kuin ylellisyystavaroitakin.

Tuonti liitti Suomen osaksi Euroopan talouden ja tekniikan historiaa ja kansallisvaltioiden rakentamista. Konttikuljetusten yleistyttyä merirahdissa 1970-luvulla seuraukset näkyivät monissa Euroopan kaupungeissa, joissa entisistä rautatie- ja satama-alueista on luotu uudenlaisia kaupunkimiljöitä. Historian läsnäolo antaa alueelle identiteetin. Ilman makasiinin rauniota Töölönlahden alue voisi olla missä tahansa.

Makasiinin rauniot tulee säilyttää. Kansalaistoiminta oli paikan loppuvaihe. Säilyttäminen on tärkeää rakennusten kaupunkihistoriallisten merkitysten suojelemiseksi. Keksittyjen tarinoiden kuten Helsingin keskustakirjaston sivistykseen epämääräisesti viittaavan Oodi-nimen sijasta on tärkeää kertoa todellisesta menneisyydestä. Makasiinin rauniot ovat aitoa kaupunkihistoriaa.

Makasiinikatkelma vahvistaa kuvaa Suomesta modernina eurooppalaisena maana, joka ei unohda historiaansa vaan arvostaa sitä osana tulevaisuuden rakentamista.

22.5.2017

Anja Kervanto Nevanlinna

 Kirjoitus on hieman tiivistettynä julkaistu Helsingin Sanomien Mielipideosastolla 17.5.2017