Author: SKTS

This is not a question from the 19th century, because in Europe there are still nations who have only recently solved the problem. You may pardon the Estonians for being such a small and retarded nation that they opened their first special building for National Art Museum – Kumu in 2006. It is designed by Finnish architect Pekka Vapaavuori, who won the competition in 1994.

The museum is located behind the historic park Kadriorg on the edge of the limestone plateau. When the Tallinn Estonian Museum started in 1919, the empty Kadriorg baroque palace, commissioned by Peter the Great (1718) as a summer residence in newly conquered territory, was a proper location. In 1929 Estonian State kicked the museum out because the palace was needed for the residence of the President. There were held even two competitions for the new building of Art Museum (1933 and 1937, the latter attracted Alvar Aalto to participate) in the centre of Tallinn, but the Soviet occupation stopped the plans. After the WWII when there was no president in Estonia the palace was returned to State Art Museum. As the Estonian artists created more and more art and the collections grew the pressure to build the new museum strengthened.

The art museum people dreamed about the new monument in the park, in the vicinity of the Kadriorg palace, meant for the exhibiting of the European and Russian art collections. At the 1994 competition it was allowed to place the museum in or outside of the park. The jurors correctly found that there is no space in the park and they chose an entry where museum was placed behind the park on the upper plateau on a totally unplanned area. In 1994 Estonia had recently regained its independence and in the post-communist shock, there was no building activity in Tallinn and there was a vacuum in urban planning, museum people did not yet know anything about marketing of museums.

The construction of museum did not start for several years because the neo-liberal governments considered it unnecessary. For Estonians discovering eagerly the capitalist world, it was not a new thing to experience. It took time for the newborn state to become enough prosperous for the construction of an art museum. At the same time all the criticism about the location and about the design had been subjected to the self-censorship. If you say something critical the government would never give the money for museum the critics had been warned for years.

If not earlier then now when the museum has worked almost for a year it is the proper time to analyze the advantages and shortcomings of the old decision about the location of the museum. It works perfectly for those who come with families to spend a Sunday in the large park including a visit to the Kumu. Isn’t it quite a narrow sector of all visits? From Kadriorg tramway terminal it is a 10-minute walk to the museum. It may happen that once you have arrived to the museum you do not have any more energy to go around. Is it necessary to make visiting art museum always so festive and time consuming, a lot of people would be thankful for the possibility to step by. If art has been marginalised in contemporary world should we support this process by sending Estonian art to the periphery of Tallinn.

The centre of Tallinn is not tightly built up. Obviously not any more but in 1990s there were several state owned empty lots available. There are more and more voices saying that only from shopping centres and glass boxes for offices and hotels you wouldn’t create attractive urban space in the centre of Tallinn. Wouldn’t Kumu have been a good complement in there?

Nearby Kumu starts Lasnamäe, the largest Soviet prefab housing district in Tallinn, partly a Russian speaking population’s ghetto. If Kumu was not let into the central Tallinn or into the park of Kadriorg, why not use it for the monumental beginning of Lasnamäe. Somehow it should be integrated to the rest of Tallinn. But like Pekka Vapaavuori recently confessed me commissioners refused any contacts towards Lasnamäe.

The completion of Kumu has been a big effort for a small country but the unused urban possibilities shadow the joy.

01.10.2006

Mart Kalm

Oulussa järjestetään elokuussa 2007 yhdyskuntasuunnittelun yhteispohjoismainen tutkijasymposiumi ”Beyond Dichotomies”. Tarkoituksena on koota yhteen tutkijoita, jotka pyrkivät ylittämään suunnittelututkimuksen hedelmättömiä tai vanhentuneiksi käyneitä käsitteellisiä vastakkainasetteluja.

Keskeinen dikotomia yhdyskuntasuunnittelun tutkimuksen ”paradigmojen” välillä liittyy vastakkainasetteluun habermasilaisen konsensus-orientoituneen kommunikatiivisen suunnittelun teorian ja foucault’laisen konfliktiorientoituneen teorian kanssa. Jälkimoderni nojautuminen yhteiseen transsendenttiin elämismaailmaan konsensuaalisten suunnittelupäätösten perustalla on joutunut tekemään tilaa konstruktionistiselle käsitykselle alakulttuurien ja yhteisöjen vakaumuksellisesta erillisyydestä, jolloin suunnittelussa korostuu näiden välisten konfliktien käsittely. Toisaalta viime aikoina on ilmaantunut myös suunnitteluteoreetikoita, jotka pyrkivät ylittämään konsensus/konflikti-dikotomian. Näihin lukeutuu Jean Hillier, jonka ’agonistisen suunnittelun’ teoriaan sisältyy habermasilainen normatiivisuus, mutta myös foucault’lainen konfliktisuuden hyväksyminen realiteettina.

Habermas/Foucault-vastakkainasetteluun liittyvät myös tutkimusmetodologiset dikotomiat teoria- ja empirialähtöisen tutkimuksen sekä yleistävän ja case-tutkimuksen välillä. Bent Flyvbjergin viitoittama tiheä empiirinen case-tutkimus on ollut tervetullut vastareaktio käytännöstä vieraantuneelle habermasilaiselle teoreettis-ideologiselle tutkimukselle. Mutta mikä on tällöin case-tutkimusten yleinen merkitys empiiriselle suunnittelututkimukselle? ’Froneettisen tutkimuksen’ käsitteellään Flyvbjerg pyrkii formuloimaan suunnittelun case-tutkimuksen ohjelmaksi, jossa juuri tunnollisen ja yksityiskohtaisen tapauksiin pureutumisen kautta voidaan suunnittelukäytäntöjä niihin liittyvine ajattelu- ja toimintatapoineen ja valtasuhteineen tehdä ylipäätään ymmärrettäviksi. Samaan tavoitteeseen pyrkii myös ”suunnittelutarinoita” (practice stories) aineistonaan käyttävä tutkimus.

Samalla, kun tällainen laadullisiin menetelmiin nojaava empiirinen tutkimus on yleistymässä, edellytykset määrällisen tutkimuksen tekemiseen paranevat koko ajan, erityisesti paikkatietoaineistojen osalta. Euroopan tasolla aluerakenteiden vertailutietokantoja on koottu ESPON-ohjelman (European Spatial Planning Observation Network) puitteissa ja kotimaassakin yhdyskunta- ja aluerakenteen paikkatietojärjestelmät ovat kansainvälistä kärkeä, joskin käyttöoikeudet näihin ovat olleet rajoitettuja. Vastakkainasettelu laadullisen ja määrällisen tutkimuksen välillä tehdään usein ideologisin perustein, jolloin torjutaan mahdollisuus näiden tutkimusotteiden rinnasteiselle hyödyntämiselle samassa tutkimushankkeessa. Kuten Pertti Töttö on selkiyttänyt, laadullisessa ja määrällisessä tutkimuksessa on kyse erityyppisistä tutkimusmenetelmistä, joiden avulla vastataan erityyppisiin tutkimuskysymyksiin. Poikkitieteisissä yhdyskuntasuunnittelun tutkimushankkeissa relevantit tutkimusongelmat usein sisältävät sekä määrällisin menetelmin että laadullisin menetelmin selvitettäviä tutkimuskysymyksiä. Yksioikoisen laadullinen/määrällinen-dikotomian sijaan on silloin tarpeellista kehittää metodologiaa, jolla laadulliset ja määrälliset tutkimusotteet saadaan mielekkäällä tavalla vuoropuheluun ja täydentämään toisiaan.

Globaalitalous ja uusi teknologia niihin liittyvine yhteiskunnallisine rakennemuutoksineen edellyttävät osaltaan dikotomioiden – kuten globaali/lokaali, kaupunki/maaseutu, paikka/verkosto, kasvun/supistumisen suunnittelu – uudelleenarviointia, kun pyrimme ottamaan käsitteellisesti haltuun käynnissä olevia murroksia kaupunki- ja aluerakenteissa. Oulun symposiumiin odotetaan uusia avauksia myös näiden osalta.

01.09.2006

Raine Mäntysalo

Vaikka yksikään tieteenala ei tohdi lukea kaupunkitutkimusta yksinoikeudekseen, tieteidenvälinen keskustelu on kaupunkitutkijoidenkin kesken usein vaikeaa. Omasta koulutusperinteestä kasvavaa tutkimusta on luontevaa moittia ja kiittää selkeistä syistä, mutta vieraasta tiede- tai koulukunnasta nousevaa tutkimusta voi olla hankala ymmärtää.

Joskus lähinaapurikin tuntuu tutkimuksessaan ohittavan juuri ne kaupungin ominaisuudet tai ulottuvuudet, jotka minä hänen tehtävänasettelunsa mukaan luulin kirjasta löytäväni.

Koin tämän hämmästyttävän vahvasti kirjoittaessani 1980-luvulla ars Suomen taide -sarjaan artikkelia maamme rakentamisesta 1920- ja 30-luvulla. Selailin yliopiston kirjastossa metritolkulla kaupunkien, pitäjien ja teollisuusyritysten historiikkeja. Löysin tietenkin loputtomasti kiinnostavia asioita, mutta aina ei kaupunki tai kunta isossakaan kirjassa hahmottunut lainkaan paikkana – siinä mielessä kuin minä sitä etsin, fyysisenä todellisuutena, jolla on ajan myötä muuttuva visuaalinen hahmo.

Joillakin paikallishistorian kirjoittajilla oli tutkimustyössään ollut mielessä myös se, miltä paikka näyttää, useimmille tutkimuskohde oli ensisijaisesti asiakirjoista löydettyjen kunnallisten päätösten ohjaamaa toimintaa, jonka tulokset olivat erilaisia instituutioita ja yhteisöjä. Luulen, että ymmärsin vasta silloin, miten vahvasti humanistinen tutkimustyö on ankkuroitu tutkijan persoonallisuuteen. Yhdelle maailma hahmottuu ensisijaisesti näköaistin kautta, toiselle se on ennen muuta ihmisten verkostoja ja toimintaa – ja tässä puhun vain taide- ja muista historioitsijoista. Enempiä kaupunkitutkimuksen näkökulmia en tässä edes yritä tavoittaa.

Vaikka kaupunkitutkimuksesta on tuon jälkeen keskusteltu paljon ja viisaasti ja kaikki tuntuvat vannovan monen tieteen nimiin, erilaisten teorioiden ja näkökulmien yhteensovittamisesta on kasvanut aika vähän aidosti monitieteistä tai tieteidenvälistä uutta kaupunkitutkimusta. Meillä on kaikilla omat kaupunkimme, joita haluamme tutkia.

Mieke Bal on tavoittanut suorasukaisesti tieteidenvälisen keskustelun ongelmia kirjassaan Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide (University of Toronto Press 2002). Hän kirjoittaa haluavansa auttaa tutkijoita siirtymään ”sameasta monitieteisyydestä produktiiviseen tieteidenvälisyyteen”. Bal lähtee siitä, että käsitteet eivät koskaan ole yksinkertaisesti deskriptiivisiä, vaan ne ovat aina myös ohjelmaa rakentavia ja normatiivisia. Balin mukaan tieteidenväliset keskustelut eivät onnistu siksi, että kukin pitää kiinni omista käsitteistään ikäänkuin ne olisivat itsestään selvyyksiä. Käsitteiden avaaminen yhteiseen keskusteluun on vaikeaa siksi, että niiden varaan on jokaisen määritelmän mukaan rakennettu niin paljon.

Yllättävästi Bal jopa puolustaa omissa rajoissaan pysyttelevää monotieteistä tutkimusta. Selkeät rajat ovat tutkimuksen kannalta hedelmällisempiä kuin pinnallisen monitieteisyyden aiheuttama käsitteiden laimentuminen, joka johtaa vain yleiseen epämääräisyyteen.

Kaupunkitutkimuksen seura on jo ansiokkaasti herätellyt Suomessa tieteidenvälistä keskustelua, mutta tekemistä riittää. Uusi kaksiportainen tutkintomalli antaa maisteriohjelmien puitteissa yliopistoille periaatteessa tärkeän mahdollisuuden tieteiden väliseen yhteistyöhön. Kaupunkitutkimukseen on houkuttelevaa luonnostella vaikka kuinka monenlaisia monitieteisiä maisteriohjelmia. Käytännössä ongelmaksi voi tässäkin kohtaa muodostua resurssien puute. Kovin monenlaisia opinto-ohjelmia eivät yhdet ja samat professorit pysty yhtä aikaa hoitamaan. Toivotaan kuitenkin parasta. Tässä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus.

01.08.2006

Riitta Nikula

Kun Charles Marville tallensi filmille kaupunkikuvia 1860-luvun Pariisista ja Signe Brander 1900-luvun alun Helsingistä, kumpikin dokumentoi muutoksia kaupungin historiatoimikunnan tilauksesta. Tarkoituksena oli osoittaa tuleville sukupolville, millainen oli ollut se kaupunki, joka visioiden toteutuessa jätettäisiin taakse. ”Ennen” ja ”jälkeen” kuvat osoittaisivat, mitä kehitys ja modernisaatio olivat merkinneet kaupunkikuvalle. Keskiaikaisen Pariisin ahtaat kadut korvattiin leveillä bulevardeilla ja Helsingin epäsäännöllisesti rakentuneet reuna-alueet saivat antaa tilaa asemakaavoitetuille kaupunginosille. Suunnittelu tuotti ”jälkeen”-kuvien kaupungin.

Samankaltaisia kuvia olemme viime aikoina saaneet nähdä kotimaisemista, liiankin läheltä. Millainen oli Töölön tavara-asema ”ennen”, 1960-luvulla, Makasiinit ”ennen”, 1990-luvulla, Makasiinit ”ennen”, huhtikuussa 2006? Millainen on sama paikka nyt, elokuussa 2006? Ja ”jälkeen”: Musiikkitalo, kehitystäkö? Kaupunkitutkimuksen päivistä, joilla keskustelimme kaupungin kriiseistä – viime toukokuussa, Makasiinien vappumellakan ja räjähdysmäisen tulipalon välipäivinä – tuli arvaamattoman ajankohtaiset.

Viime vuonna voiton päivänä, 8. toukokuuta, jolloin oli kulunut 60 vuotta Toisen maailmansodan päättymisestä, puhuin Aalborgin yliopistossa siitä, kuinka Euroopassa sodan kauhut olivat vahvistaneet kansalaisten halua jättää taakse kaikki mennyt ja katsoa eteenpäin. Berliinin kortteleista osa oli vuosia sodan jälkeen, vielä 1950-luvullakin, raunioina. Modernistinen arkkitehtuuri ja kaupunkikuva edustivat aikalaisille uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sen itsestään selvänä edellytyksenä oli rauhan jatkuminen. Sitä on osaltaan vahvistanut myös Euroopan Unionin perustaminen ja vaiheittainen laajentaminen.

Muutama vuosi sitten katselin innostuneena lehtijutun kuvapareja Beirutin keskeisistä kortteleista sisällissodan tuhojen aikaan ja jälleenrakennuksen tuloksena. Kuvien pohjalta kaupunki näytti selviytyneen jaloilleen onnistuneesti. Tänään meillä on käytettävissä uusia ”jälkeen”-kuvia, jotka muistuttavat ikävällä tavalla ”ennen”-kuvia ennen jälleenrakennusta, ennen lyhytaikaiseksi jäänyttä rauhantilaa.

Beirutin kuvissa minua eivät järkytä niinkään materiaaliset tuhot sellaisinaan. Jos sotakorvauksia, kansainvälisiä avustuksia tai yksityisiä sijoituksia riittää, uudet liiketalot ja asuinkorttelit on mahdollista rakentaa nopeasti – edellyttäen, että maahan saadaan rauha. Mutta kun rakennettua kaupunkia hävitetään, tuhotaan samalla ne yhteisöt, jotka ovat kortteleissa eläneet, ja heidän kaupunkiin liittynyt historiansa.

Kaupunkilaisyhteisöjen rikkoutuminen on vaikeasti korjattavissa. Jälleenrakentaminen ei tuo yhteisöjä takaisin. Viipurissakaan eivät sotien tuhoilta jääneet rakennusfragmentit riittäneet säilyttämään viipurilaisuuden kulttuuriperinteitä. Beirutin tapahtumat osoittavat, kuinka hauras on moderni, betonista ja teräksestä rakennettu kaupunkikin, jos se halutaan tuhota. Muutama päivä täsmäohjuksia riitti. Kaupunkilaisten yhteisöt ovat vielä hauraampia: jos yhteisöjen usko tulevaisuuteen tuhoutuu, tuhoutuu kaikki.

Kaupunkitutkimuksen kannalta kaupunkikuvat ennen ja jälkeen ovat myös ongelmallisia. Kriittinen tutkija kysyy: Millä kriteereillä kuvien kohteet on valittu? Keiden todellisuudesta kuvat on pantu kertomaan? Ketkä puhuvat kuvien kautta, keiden intressejä tapahtumien tai paikkojen kuvaus palvelee ja keiden maailmat jäävät kuvien ulkopuolelle? Mistä ei kuvien avulla ole mahdollista puhua?

Rakennettujen kaupunkien tutkimuksessa on kaupunkisuunnittelu ollut itsestään selvä lähtökohta ja tutkimuskohde, jota ennen- ja jälkeen-kuvatkin ovat osaltaan vahvistaneet. Harvemmat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita kaupungista ajallisten ja yhteisöllisten kerrostumien kokonaisuutena. Mutta myös silloin ennen- ja jälkeen-kuvilla on käyttöä. Kuvien kriittinen vertailu ei kerro vain siitä, miten kaupunkisuunnittelu usein homogenisoi ympäristöjä. Jos kuvia lukee tarkasti, ne kertovat myös siitä, miten moninaisin muodoin yhteisöt elävät kaupunkiaan – ennen ja jälkeen.

01.07.2006

Anja Kervanto Nevanlinna

Muutin perheineni puolitoista vuotta sitten Arabianrantaan. Lukemattomat tunnit uuden kaupunginosan leikkipaikoilla ja hiekkalaatikoilla on avannut historiantutkijalle täysin uusia maanläheisiä näkökulmia kaupunkihistoriaan.

Arabianranta on pääosin rakennettu Arabian tehtaiden taakse kasatulle täyttömaalle, joten alue on historiallisessa mielessä neitseellinen. Toisin kuin naapurissa Toukolassa tai Koskelassa, ei alueella ole aikaisemmin ollut keskiaikaista kylää tai tilaa, joiden synnystä lähtien niiden asukkaat ovat olleet määrittelemässä alueensa tilaa ja historiaa. Uusien talojen kohdalla on ollut rantakaislikkoa, jonka ohi laivat ovat purjehtineet vanhaan Vantaan Helsinkiin ja jonka reunoilla Arabian tehtaiden työläiset ovat kalastaneet onkineen. Arabianrannassa voi näin tarkastella läheltä uuden kaupunginosan muodostumista, kaupunkihistorian syntyä nollapisteestä.

Alueen virallinen identiteetti on lainattu Arabian tehtaiden perinnöstä, jolloin on voitu näppärästi yhdistää nykyaikaisen kaupunkitilan nimeämisen trendejä: historiaa ja kaupallisuutta. Historiantutkijana hieman harmittaa, ettei vanhan Helsingin perintöä hyödynnetty alueella laajemmin, vaikkakaan alue ei pääosin olekaan kuulunut vanhan Helsingin alueeseen (vanhasta Helsingistä ainoa rakennuttu kohta alueella lienee ollut hirsipuukallio, joka sekin on tosin sijainnut kaupungin ulkopuolella).

Tämän vuoden kaupunkikirjoituspalkinnon voittaneessa artikkelissa Jani Vuolteenaho ja Terhi Ainiala käsittelivät mielenkiintoisesti arjessa käytettyjä urbaaneja paikannimiä ja niiden tutkimisen tarjoamia mahdollisuuksia. Artikkelissaan he toteavat, että ”kaupunkien käyttönimistö on kerroksellinen ja alati uusiutuva kokonaisuus”. Antamalla paikoille omia nimityksiään erilaiset ryhmät pyrkivät määrittelemään ja rajaamaan kaupunkitilaa omista lähtökohdistaan. Näin käytetyt nimitykset vaihtelevat mm. ikäryhmittäin. Myös tässä suhteessa uusi kaupunginosamme on täysin neitseellinen. Koska alueella ei ole omaa menneisyyttä, on toistaiseksi ainoana nimistönä virallinen nimistö.

Naapuripihalla asuva sisarseuramme YSS:n puheenjohtaja Timo Heikkinen nosti esiin lähibaarissamme käydyssä keskustelussa ajatuksen lapsista alueen käyttönimistön määrittelijöinä. Timon ajatus herätti allekirjoittaneen pohtimaan paitsi lapsia asuinalueensa käyttönimistöä määrittelemässä, myös yleisemmin lapsia kaupunkitilan kokijoina.Lasten käyttämä nimistö ja paikat, jotka määritellään, kertovat hyvin, miten erilailla lapset kokevat ja hahmottavat kaupunkitilan.

Nopeasti ajateltuna kyse on yksinkertaisesti siitä, missä kaupunkitiloissa arkinen päivärutiini suoritetaan ja mitkä asiat kyseisessä tilassa herättävät huomiota. Kun aikuisille kaupunkitila hahmottuu esim. liikenneväylien, rakennusten, ravintoloiden ym. kautta, hahmottavat lapset saman tilan esim. kivien, mäkien, puiden ym. kautta. Tätä voi jokainen testata empiirisesti omien muistojensa kautta: mitkä asiat lapsuuden kaupunginosassa tuntuvat tutuilta ja nostavat esiin lapsuuden arkeen (leikkeihin) liittyviä muistoja. Näitä voi sitten verrata asioihin, jotka nousevat esiin myöhemmistä asuinpaikoista. Lyhyt epätieteellinen kysely kaveripiirissä vahvisti olettamustani: lapsuuden kaupunginosasta muistetaan helpommin leikkipaikan kivet tai kiipeilytelineet kuin vaikka talon kivijalassa ollut kahvila. Vaikka vanhemmat viettävätkin paljon aikaa samoilla hiekkalaatikoilla lastensa kanssa, jää heille paremmin mieleen vaikka juuri se kivijalan kahvila tai vaikka naapurin kirjasto. Kun minun ja Timon lapset muistavat myöhemmin Arabianrannasta esim. pihojen erilaiset kiipeilytelineet, me luultavammin muistamme, että yhden talon kivijalassa oli laadukas olutravintola. Samalla lapsilla lienee omat nimityksensä kyseisille kiipeilytelineille ympäristöineen ja meillä aikuisilla kenties lempinimi lähibaarillemme.

Elin lapsuuteni kaupunginosassa, jonka lasten käyttämän perusnimistön ja leikkipaikat olivat jo aiemmat sukupolvet pääosin määritelleet. Näin meidän tehtäväksemme jäi vain nimien vääntäminen oman sukupolvemme kieleen sopiviksi. Arabianrannan lapset pääsevät sen sijaan nimeämään ja määrittelemään alueemme ensimmäisenä polvena. Onkin mielenkiintoista seurata vieressä, miten ja milloin virallinen nimistö alkaa kääntyä lasten arkea ja kieltä paremmin vastaavaksi. Esimerkiksi alueen kolme pihaa, jotka virallisesti on nimetty omaperäisesti hallintomuodon mukaisesti ”yhtenäispiha 1-3” saanevat nopeasti täysin erilaisista lähtökohdista nousevat nimitykset. Lisäväriä prosessille antaa se, että suurin osa alueen suuresta lapsilaumasta on tullut paikalle suoraan synnytyslaitokselta tai hyvin pieninä, jolloin heillä ei ole omia kokemuksia arkinimistön muodostamisesta.

Jäänkin hiekkalaatikon reunalle mielenkiinnolla seuraamaan miten nämä uudet helsinkiläiset synnyttävät ja määrittelevät uutta Helsinkiä ja rakentavat siten kaupunginosansa historiaa alusta alkaen. Ainakin alueen kaupunkikuvaan ja äänimaisemaan kuuluu mielestäni kaksi Helsinkiin keskeisesti kuuluvaa asiaa, jotka yhdistänevät helsinkiläisiä useammassa polvessa: raitiovaunut ja lokit. Aurinkoista ja rentouttavaa kesää kaikille!

01.06.2006

Samu Nyström