Author: SKTS

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. – – – Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

****

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä – odottakaa vain!

25.10.2014
Laura Kolbe

In 2002, my belief that modernity was a vague concept whose hidden values needed to become explicit grew stronger when I wrote an essay on Modern architecture in France during the interwar period, for my communication at the Seventh DOCOMOMO Conference. Le Corbusier’s gift for mediation overshadowed other talented architects and urban planners of his time, especially Auguste Perret. Unlike Le Corbusier, Perret advocated faithfulness to history. He was a protagonist of hygiene in housing architecture, as we can admire in the blocks he built in Le Havre after the Second World War: apartments are surrounded by natural light and air, the kitchens and bathrooms are remarkable standardized equipments, still in use. I thought that this wonderful urban achievement had a long history, which deserved new research.

Still, that hygiene has a history that can be considered as a motor for social urban values is denied by Michel Foucault’s followers. I won’t discuss the formidable visionary talent of Foucault, nor the importance he paid rightly to the relations between knowledge and power. But Foucault’s approach was sometimes biased by his strong belief that during the XIXth century, hygiene was used only for a disciplinary purpose. To his eyes, the function of modern architecture – for instance the modern hospitals – was to transform the individuals, and allow political control on them. The political use of hygiene paved the way for the future totalitarian regimes and their prison-like buildings. But even though hygienists had various ideologies including very conservative ones, there is no evidence showing that the modern city inspired by hygiene was a fruit of a proto-totalitarian political will. Sources show that a wide range of men tried to implement hygiene as a noble social concept.

In France the noble idea of hygiene was born in Paris long before it migrated in Le Havre. Hygiene was a science before it bore architectural and urban fruits. At the beginning of the XIXth century, hygiene took its roots within the disciplines of chemistry and medicine. When I decided to research the history of hygiene in Paris, I was fascinated with the idea that its urban architecture, which endured radical transformations during the Second Empire and the Third Republic, had perhaps more tribute to pay to science than to bureaucracy. Maybe Georges-Eugène Haussmann, the well-known, but also controversial “préfet de la Seine” (from 1853 until 1870), was not the unique champion of the modernization of Paris, and maybe modernization had different meanings even at his time.

When I begin a research, I appreciate the moment when I allow new questions to arise. The idea that, maybe, there had existed a wider circle of “Great Men” bringing contributions to the transformations of Paris during the XIXth century, and that this circle comprised not only engineers – Eugène Belgrand and Adolphe Alphand’s roles are well-known -, but also scientists, chemists, professors of medicine, politicians involved in hygiene as an asset for social progress, was a very appealing hypothesis. Sources revealed it was true. Modern Paris owes a lot to the theories of hygiene elaborated since the beginning of the XIXth century.

Before the time of Napoleon III and Haussmann, hygiene in urban architecture resulted in the new markets and slaughterhouses designed by Louis Bruyère (they were all built in the 1820’s), masterpieces of classical architecture made more simple and rational. The Hôtel-Dieu (Paris main hospital in the Ile de la Cité) by architect Jacques Émile Gilbert, is a beautiful building with an inner courtyard inspired by Renaissance architecture. Its conception was a late example of the theory of pavilion architecture, which followed principles of hygiene according to the theory of miasmas. Hygiene was the dominant quality of the buildings designed for schools. It inspired the use of modern materials and functional architectural details. Those schools were considered as an architectural success of the social policy during the Third Republic.

That Haussman’s oeuvre was part of a longer urban history showing prolific relations between science (especially medicine) and architecture brings a different perspective on the understanding of modern Paris. It also brings to the fore that hygiene and its own ethics inspired various forms of architectural beauty, which the Hôtel-Dieu in Paris can be a good example of.

15.9.2014

Fabienne Chevallier

Fabienne Chevallier’s web page: http://www.fabiennechevallier.com

Fabienne Chevallier has published Le Paris moderne : histoire des politiques d’hygiène (1855-1898) (2010) and La naissance du Paris moderne : l’essor des politiques d’hygiène (1788-1855)
(Online book, 2012 : http://www.bium.univ-paris5.fr/histmed/asclepiades/pdf/chevallier_2009.pdf. ).

Le Paris moderne won the Prize of the French Society of History of Medicine (2010) and the Prize Jean-François Coste of the National Academy of Medicine (2011).

Mikä saa rationaaliset ihmiset ostamaan rappeutuneita pitsihuviloita hetken mielijohteesta? Miten hirsiseinien omistaminen voidaan kokea kohtalon johdatukseksi, jopa elämän täyttymykseksi? Mikä saa vanhanaikaiseksi koetun asumismuodon muuntumaan niukaksi, kiivaasti tavoitelluksi herkuksi? Miksi naistenlehtien downshiftaus- ja kotoilukertomusten tapahtumapaikkana ei koskaan toimi betonielementtinen kerrostalo? Onko puutaloelämä oikeasti erilaista kuin tavallisilla suomalaisilla?

Tämänkaltaiset kysymykset pyörivät mielessäni hahmotellessani graduni konseptia noin vuosi sitten. Hämmästyin osuessani akateemisesti harvakseen käännettyyn maaperään. Puutalot ovat marginaalia, kun puhutaan nykypäivän suomalaisesta asuntokannasta. Siksi niitä on usein kohdeltu makrotason asumis- ja kaupunkitutkimuksissa marginaalivirheinä, parhaimmillaan suodattamalla niiden ”vääristävä” vaikutus pois. Silti kaipuu perinneasumiseen välittyy perinnerakentamisoppaiden, tv-sarjojen ja sisustuslehtien kautta 2010-luvulla yhä voimakkaammin. Voidaan todellakin puhua äänekkäästä vähemmistöstä!

Tutkimusasetelmani problematiikka kiertyi pitkälti sen ympärille, miten päästä käsiksi suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneeseen, Pispalan ja Puu-Käpylän ihannoinnin kiteyttämään, puutaloasumisen arvostuksen muuttumiseen. Ohjaajani Juha Siltalan kanssa totesimme, että tarkoitukseen parhaiten soveltuvat aikalaislähteet olivat kotiesittelyt eli asukashaastattelut Suomen pitkäikäisimmässä sisustuslehdessä, Avotakassa. Lähdevalinnan seurauksena tutkimiani puutalotarinoita aikavälillä 1967-2013 kertoivat tyypillisesti luovilla aloilla työskentelevä, koulutettu ja hyvätuloinen keskiluokka sekä ylempi luokka. 2000-luvun termeillä voitaisiin puhua jopa suomalaisesta luovasta luokasta.

Analyysini perusteella hahmottuu siis kulttuurisen murroksen sävyttämä kuva perinteisiin puutaloihin hakeutuvan suomalaisen luovan keski- ja ylemmän luokan asumisesta ja arjesta 46 vuoden ajalta. Miltä se näyttää?

Ensinnäkin puutalojen arvostuksen murros välittyy selkeimmin ostokertomuksissa: puutalon osto muuttui vuosikymmenien mittaan harkitusta ja taloudellisesta päätöksestä impulsiiviseen ja menetyksenpelkoiseen tarjouskauppaan. Haastateltujen oli pakko saada vanhan puutalomiljöön edustama asuntounelma, ensi-ihastumisen jälkeen he eivät enää nähneet vaihtoehtoja. Ostajat kokivat kaupan vuosituhannen vaihteen jälkeen usein kohtalona, jonka täyttymystä ei parannut uhmata. Talo nähtiin persoonankaltaisena olentona, joka on vain odottanut pelastajiaan eli ostajia. Puutaloelämän renessanssi voidaankin nähdä osana 1970-luvulta lähtien yleistynyttä yksilöllisen asumisen kaipuuta, jota mm. Irma Uuskallio on väitöskirjassaan osuvasti kuvannut.

Puutalojen vetovoimaa selitettiin yllättävänkin samankaltaisesti 1960-luvulta nykypäivään. Perinnemiljööt edustivat kautta linjan turvapaikkaa ja nostalgista, hyvää elämää. 1970-luvulla käytiin lapsuudesta tutussa elämänpiirissä, torppien ja hirsimökkien keskellä, tankkaamassa perusturvallisuutta, hoitamassa parisuhdetta ja lataamassa akkuja vieraannuttavan kaupunkielämän varalle. Laman jälkeen 1990-luvulla paettiin kiristyvien ehtojen työelämää, joko maaseudulle paeten tai hankkimalla asunto kaupunkien vanhoilta puutaloalueilta. Tyypillisesti muutos tehtiin joko sen jälkeen, kun työuralla oli saavutettu riittävästi tai silloin, kun suhteettomien vaatimusten kantaminen johti kriisiytymiseen. Haavoja nuoltiin ja eheydyttiin sallivammassa ympäristössä. Molemmissa tapauksissa nostalgisesta puutaloelämästä haaveilu toimi reaktiona laajempaan elämäntyylin murrokseen.

Vuolaasti myös kerrottiin puutaloelämän sopivan omaan minäkuvaan. Puutalon omistaminen, sisustaminen ja korjaaminen omin käsin toimivat siis tapana tyylitellä itseään ja kertoa ympäristölle pehmeistä arvoistaan. Puutalo tuki minuutta ja näytti asukkaansa oikealta tuntuvassa valossa.

Onkin hyvä laajentaa polttoväliä pohtien mitä puutaloelämän arvostuksen murros voi kertoa laajemmin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tutkimistani puutalotarinoista on selkeästi kiteytettävissä kertomus yksilöstä, jonka subjektius, tunne oman elämänsä hallinnasta, katoaa yhteiskunnallisten ja työkulttuurin murrosten puristuksissa. Sopeutumiskeinonaan ahdistunut yksilö pyrkii palauttamaan kadonnutta hallinnantunnettaan hankkimalla nostalgisen, pahoilta asioilta suljetun elinympäristön ja tekemällä fyysistä sekä henkistä työtä sen kunnostamiseksi omaksi kodiksi. Tässä onnistumista seuraa onnellisuus, tunne merkityksellisestä ja hallittavasta elämästä.

Tutkimus, ”Olen aina halunnut asua täällä.” Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 – 2013, on luettavissa osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135243

14.8.2014
Joni Rousku