Pariisissa avattiin huhtikuun lopulla 1940-luvun miehitysajan valokuvista koottu näyttely, joka on jo herättänyt voimakkaita mielipiteitä. Kuvaaja, ranskalainen André Zucca, tallensi vuosina 1941−1945 näkymiä saksalaiseen Signal-viikkolehteen propagandan tarkoituksiin, kollaboraattorina. Zuccan kuvat ovat tiettävästi ainoat miehitysajan Pariisista otetut värivalokuvat − säilyneitä on yli tuhat, joista näyttelyssä on mukana 270. Muilla kuvaajilla ei ollut mahdollisuuksia käyttää kallista värifilmiä eikä saada kuvauslupia. Näyttelyn kuvia ei kuitenkaan koskaan nähty Signal-lehdessä, joka julkaisi värillisinä vain sotakuvia.
Kuvista erottaa jonkin verran saksalaisia sotilaita ja sotilasajoneuvoja, hakaristilippuja julkisissa rakennuksissa ja saksankielisiä kilpiä, mutta näyttelyaineiston pääpaino on pariisilaisissa, heidän elämäntavassaan ja katukuvassaan. Concorde-aukio, Seine-joella Pont des Arts-sillan vieressä oleva uimalaitos ja altaan reunalla odottavat uimarit, Hallien ruokakauppiaiden ja ostajien tungos, Gare de Lyonin matkustajat laukkuineen, Maraisn juutalaiskorttelien nainen, jonka vaatteessa on keltainen tähti, Palais Royal-puiston ompelutöitä tekevät lastenhoitajat, muotiasussa poseeraava nainen, pyöräretkelle lähdössä olevat iloiset nuoret eväspaketteineen, saksalainen kirjakauppa Place de la Sorbonnen kulmassa, Luxembourgin puistossa auringossa hymyilevät nuoret naiset − tältä näytti miehitetty Pariisi.
Sodan keskellä, Wehrmachtin ja Waffen SS:n läsnäolosta huolimatta tuokiokuvat kertovat pariisilaisten arjesta ja elämästä, joiden täytyi jatkua vaikeinakin aikoina. Tässä mielessä näyttely sisältää vahvan poliittisen ulottuvuuden, josta vastalauseet ovat nousseet. Voiko miehitysaika koskaan olla normaalia? Saako sitä vieläkään näyttää sellaisena ilman että samalla kuvataan sodan kauheaa todellisuutta kuvien ulkopuolelta?
Katsojat tietävät − heidän tulisi tietää − Ranskan historiasta muutakin: kansalaisten poliittisten oikeuksien kieltämisestä, sananvapauden tappamisesta, pelosta, puutteesta, juutalaisyhteisöjen laajamittaisesta ja järjestelmällisestä tuhoamisesta sekä yhteiskunnallisten rakenteiden rapauttamisesta mm. vihollisen kanssa toimivien kollaboraattoreiden johdosta, mutta myös vastarintaliikkeen operaatioista, salaisista kansainvälisistä yhteyksistä, kansakunnan yhteisistä henkisistä voimavaroista miehittäjiä vastaan jne. Kuvista ne eivät näy. Pienen halkeaman normaaliuden kuoreen tekee kuva ilmoituksesta, jossa hallinto kieltää jonojen muodostamisen ruokakauppojen ulkopuolelle; jonot olisivat paljastaneet, ettei elintarvikehuolto toiminut moitteetta saksalaishallinnosta huolimatta.
Kaupunkihistorian tutkijalle näyttely osoittaa, miten kiinteästi arkkitehtuurihistoria ja poliittinen historia kietoutuvat toisiinsa. Jos kuvat esittäisivät vain katunäkymiä ilman ihmisiä arkkitehtuurikuvien konvention mukaisesti, ne tuskin kiinnostaisivat sen enempää historioitsijoita kuin kansalaisiakaan tai edes arkkitehtuurihistorioitsijoita, joiden maailmaa hallitsevat suunnitelmat ja kunkin ajan uudisrakennukset. Mutta myös toisinpäin: jos kuvissa näkyisi vain ihmisiä ilman omaa yhteisöään tai miljöötään, nekin jättäisivät katsojat kylmiksi. Yhdistelmä sen sijaan on vaikuttava.
Zuccan kuvista tekee unohtumattomia ja historiallisesti tärkeitä dokumentteja juuri kaupunkimaiseman ja siinä toimivien ihmisten liittyminen poliittiseen todellisuuteen: 1940-luvun yhteisö elää tunnistettavissa paikoissa miehitysajan Pariisissa. Menneisyys tulee todeksi lähes käsin kosketeltavana. Samalla kuvat todistavat arjen voimasta, sen keskeisestä merkityksestä ihmisten elämässä. Mitä kuvista näkyisi omasta todellisuudestamme ja mitä jäisi näkymättä, jos kuvaaja olisi täällä tänään?
Tutkijalle kuvat kertovat ennen muuta siitä, mitä Zucca valitsi esitettäväksi, ei niinkään mitä Pariisin koko todellisuus oli silloin. Pidän todennäköisenä, että osa näyttelyn kuvista on jossain muodossa järjestettyjä, vaikka niitä ei muista erotakaan. Dokumentteina tarjottuja mutta kuvaajan lavastamia kuvia on ennenkin nähty, esim. monet Robert Doisneaun kuvat. Katsojan tehtäväksi jää asettaa kysymys propagandatavoitteiden, mahdollisen lavastuksen ja dokumentoinnin uskottavuuden välisistä suhteista.
Näyttelyn herättämä vastustus osoittaa, miten historiantutkimusta ja sen lähteitä on yhä useammin alettu käyttää aseina eri tahojen omien intressien puolustamiseen ja valta-asemien legitimointiin. Kiista ei koskekaan kuvia miehitysajan Pariisista vaan niiden käyttöarvoa poliittisessa argumentaatiossa. Samalla ohitetaan historiantutkijoiden näkökulmat moniulotteisten kansallisten kysymysten selkiyttäjinä ja historiantutkimuksen tehtävät menneisyyden ymmärtämisen välineenä.
Ennen Signal-lehden toimeksiantoa André Zucca kuvasi marras-joulukuussa Talvisodan pommituksia Paris-Match-lehdelle, joka julkaisi kuvat tuoreeltaan yhdessä lehden toisen reportterin Denise Bellonin muutamaa kuukautta aikaisemmin Suomessa ottamien kuvien kanssa. Lehdessä rinnastus oli dramaattinen: vierekkäisissä kuvissa edistyksellinen pohjoinen maa, jonka moderni arkkitehtuuri ja taiteilijat tunnettiin kansainvälisesti, ja pommitusten jälkiä pääkaupungista, näkymä, joka pian ulottuisi koko Eurooppaan. Bellonin 2002 löydetyistä Suomi-kuvista on äskettäin julkaistu kirjat Denise Bellon − Onnen maa, Suomi elokuussa 1939 ja Denise Bellon − Finlande été 1939 (toim. Ulla Paavilainen, 2008).
Anja Kervanto Nevanlinna
(1.5.2008)