Mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan arkkitehtuurista?
Puhutaanko silloin taiteesta ja taide-esineistä, kauneudesta, elämyksistä, visuaalisista virikkeistä? Tekniikasta ja materiaaleista, tehokkuudesta, rationaalisuudesta, rakentamisen järjestelmistä? Rahasta, sijoituksista, tuotoista, kiinteistökaupoista ja kansallisia rajoja ylittävistä sijoitusfirmoista?
Puhutaanko arkkitehdeista, Arkkitehtiliitosta, nimekkäistä kansainvälisistä arkkitehtuuritoimistoista, arkkitehtuurikilpailuista? Kansallisista instituutioista ja niiden johtajista, jotka haluavat ikuistaa itsensä rakennuttamiinsa monumentaalirakennuksiin?
Kun puhutaan arkkitehtuurista, puhutaanko kaupunkilaisista, kansalaisjärjestöistä, virkamiehistä, valitsemistamme edustajista kunnallisissa elimissä? Kaupungin valtuustoja jakavista ehdottomista rajalinjoista, vastakkain asetteluista, puolueiden kivettyneistä rakenteista, vallasta ja vallattomuudesta, politiikasta?
Vai puhutaanko ihmisten arjen ja juhlan ympäristöistä, jokapäiväisistä maisemista, yhteisistä paikoista, niiden kantamista kulttuurisista merkityksistä – muistoista, jatkuvuudesta ja elämän tarkoituksesta?
Arkkitehtuuriin voi sisältyä kaikkia näitä ulottuvuuksia eikä se ole ongelma. Ongelma on siinä, että arkkitehtuuria käytetään yhä useammin Troijan hevosena. Puhe arkkitehtuurista kätkee taakseen aivan muunlaisia motiiveja ja raadollisempia tarkoituksia. Arkkitehtuuripuheen katveessa tehdään vaivihkaa poliittisia päätöksiä, joista tulisi käydä julkista keskustelua. Kun ollaan keskustelevinaan arkkitehtuurista, osallistujiksi valikoituvat asiantuntijat, vaikka päätökset koskettavat kaikkia kaupunkilaisia.
Pari esimerkkiä.
Katajanokan hotellihanketta esitellään ikään kuin kyse olisi vain siitä, että kaupunkilaiset vastustavat ruman rakennuksen sijoittamista historialliseen kaupunkikuvaan. Kaupunkisuunnitteluviraston edustajat puhuvat siitä, kuinka uusimmassa versiossa hotelli ”ei peitä näkymiä naapurirakennuksiin ja asettuu kauniisti Stora Enson pääkonttorin jatkeeksi … Kauppatorilta päin” (HS 19.11.2008). Piirroksista näkyy, että aggressiivisen muotoinen rakennus on kerroksen leikkauksesta huolimatta edelleen paikalle aivan liian suuri ja peittää kokonaan näkyvistä mm. kauniin Tulli- ja pakkahuoneen. Hotellin ensiversioon oli selvästikin tarkoituksella tehty pienentämisvaraa, jotta voitaisiin luoda kuva myöntymisestä valittajien ehdottamiin muutoksiin.
Katajanokan hankkeessa arkkitehtuurin hienosäätö on epäoleellista. Merkittävää ja vaarallista on se prosessi, jossa kaupungin johtoon kuuluvat tahot ovat oma-aloitteisesti myymässä palan yhteisesti omistamastamme ikonisesta kansallismaisemasta kansainväliselle sijoitusyritykselle. Kauppaan kuuluu runsaasti rakennusoikeutta tuottoisan hotellikiinteistön rakentamiseksi. Arkkitehtuuri on tilattu globaalibrändinä esiintyvältä arkkitehtitoimistolta, jonka työt kautta maailman osoittavat piittaamattomuutta paikallisista reunaehdoista ja uskollisuutta kiinteistösijoittajien ylikansallisille jumalille. Piirustuksiin piirretty arkkitehtuuri on tässä marginaalista, sen funktio on saada tonttikauppa ja suuri rakennusoikeus keinolla millä hyvänsä hyväksytyksi laillisin menoin. Poliittinen päätös ei koske arkkitehtuuria, vaan tontin muodostusta, mahdollista myyntiä ja asemakaavassa määritettyjä ehtoja.
Menettelyn tunnemme vanhastaan. Muistamme Kone ja Silta Oy:n Sörnäisten teollisuusalueelleen arkkitehti Erik Kråkströmiltä tilaaman suunnitelman vuodelta 1965 uljaaksi uudeksi kaupunginosaksi. Piirustusten ja pienoismallin arkkitehtuuri tuotti halutun asemakaavan, mutta kun alue eri vaiheiden jälkeen toteutettiin, ei Merihaassa ollut nähtävissä jälkeäkään Kråkströmin suunnitelmasta. Samanlainen silmänkääntötemppu tehtiin 1970-luvulla Tampereen Verkatehtaan alueesta.
Perinteisin Troijan hevonen on arkkitehtuurikilpailu. Arkkitehtiliiton ja arkkitehtikunnan väittämän mukaan se on ainoa keino valaista tehtävää monipuolisesti ja löytää mahdollisimman korkealuokkainen ratkaisu. Mainitsematta jää, että kilpailut ovat Arkkitehtiliitolle tulonlähde ja arkkitehdeille väline saada suunnittelutehtävä ammattikunnan kontrolloimin ehdoin.
Arkkitehtuurikilpailuilla arkkitehtikunta ottaa lisää valtaa. Kilpailuohjelmalla ja palkintolautakunnan arkkitehtijäsenten valinnalla määritetään sitä, millaisia ehdotuksia kilpailussa tullaan palkitsemaan. Kilpailumenettely suuntaa keskustelua arkkitehtuurin pintailmiöihin, pois keskeisistä kysymyksistä. Kilpailumuoto estää rakennuttajien, arkkitehtien, rahoittajien, kaupunkilaisten, kiinteistönomistajien, kaupunkisuunnittelijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyön siinä vaiheessa, kun perusratkaisut tehdään, mikä karsii tärkeimmät vaihtoehdot. Kaupunkilaisten kannalta tämä on vahingollista.
Median roolia näissä prosesseissa ei voi ohittaa. Pintamuodit saavat enemmän palstatilaa kuin trenditön arkkitehtuuri. Mediassa arkkitehtuuri henkilöidään. Katajanokan kuten aikanaan Kiasman kohdalla media hehkuttaa suomalaisten arkkitehtien reviiriajattelua ja kateutta syyksi siihen, miksi he arvostelevat ”kansainvälisesti kuuluisien” brändiarkkitehtien suunnitelmia. Tiedoksi: kyllä nämäkin tekevät huonoja suunnitelmia ja rakennuksia, hinta on vain korkeampi.
Suomessa instituutiot ja yksilöt käyttävät arkkitehtuuria keinona legitimoida toimintaansa. Harva haluaa vastustaa modernia uudisrakennusta ja sen viimeistä huutoa edustavaa arkkitehtuuria ja teknologiaa. Aalto-innovaatioyliopistokin kiirehti julkistamaan tavoitteensa uudisrakennuksesta. Minkä tahansa instituution johto katsoo elämänsä tarkoituksen toteutuneen, kun uusi päärakennus ”tyydyttää kaikki ajanmukaiset tarpeet”. Arkkitehtuurin avulla monumenttihaaveet salakuljetetaan päätöksentekoon.
Ennustettavasti Helsingin Keskustakirjastoa viedään eteenpäin uudisrakennuksena, josta on tarkoitus järjestää arkkitehtuurikilpailu. Kaupunginjohdon tilaamassa selvityksessä (12.3.2008) jakso ”kurkistus kirjaston ohjelmaan 2020” ei sisällä lainkaan kirjojen tai muiden aineistojen lainausta, sen sijaan kyllä mm. tuote-esittelyjä, seminaareja, askarteluryhmiä ja elokuvia. Kirjaston tehtäviin ei tarvita uudisrakennusta. Postitalo, jonka julkiset tilat ovat nyt alikäytössä, tarjoaisi uudelle Keskustakirjastolle monessa suhteessa verrattomat puitteet. Samalla kirjaston vanha rooli kansalaisten yhteisenä paikkana herättäisi Postitalon taas urbaanin elämän keskiöön.
Poliittisista valinnoista voi puhua myös avoimesti ilman arkkitehtuurin mellakkakilpeä. Jos taloudellinen tilanne pakottaa Helsingin myymään tonttejaan, mistä tontista tuotto olisi paras ja vahingot vähäisimmät? Varmasti ei Katajanokalta, varmemmin Jätkäsaaresta tai Sörnäisistä, jonne hotelli toisi luontevan toimintalaajennuksen.
Arkkitehtuurin tarkoitus ei ole toimia julkisuudelta piiloteltujen poliittisten päätösten Troijan hevosena. Arkkitehtuuri on yksi keino muokata todellisuutta näkyvästi. Kaupunki muuttuu koko ajan monenlaisten yhteisöjen toimintojen kirjosta. Arkkitehtuuri luo kaupungille jatkuvuuden: paikan yhteiselle elämälle.
27.11.2008
Anja Kervanto Nevanlinna