Kaupunkirakentamisessa ”entä jos”-ajattelu on tavallisesti liittynyt vain tulevaisuutta koskeviin visioihin. Esimerkiksi 1980-luvulla kysyttiin: entä jos rahtitavaran satama siirrettäisiin kokonaan pois Helsingin keskustasta Vuosaareen, mitä uusia vaihtoehtoja avautuisi kaupungin kehittämiselle? Myös menneisyyden tapahtumia voi lähestyä ”entä jos”-kysymyksin, kuten poliittisen historian tutkijat ovat tehneet mm. pohtimalla, mitä olisi seurannut siitä, ettei Suomi olisikaan julistautunut itsenäiseksi 1917. Kaupunkihistoriassa tämä on ollut harvinaisempaa, vaikka menneisyyden tulevaisuusvisioita olisi runsaasti tarjolla toteuttamattomista pilvenpiirtäjäunelmista Aallon keskustasuunnitelmaan ja Smith-Polvisen moottoritiesolmuihin.
Historian ymmärtämiseksi muutosprosessien analyysi on tärkeää. Kaupunkien tulevaisuudelle sillä voi myös olla käytännöllistä merkitystä, jos historiasta osataan ottaa opiksi. Kaupunkirakentamiseen vaikuttaa monenlaisia voimia, joista osa on kotimaisia, julkisia ja avoimen keskustelun ulottuvilla, mutta lopputuloksen kannalta kenties merkittävämpi osa kansainvälisiä, yritysten intressien mukaisesti vain rajoitetusti julkistettuja ja kansalaisten päätösvallan ulottumattomissa. Kokonaiskuvan muodostaminen eri vaiheista voi niiden samanaikaisuuden ja keskinäisten vaikutusten vuoksi olla vaikeaa.
Prosesseja voi tarkastella suhteessa mahdollisuuksien ikkunaan ( window of opportunity ) eli aikajaksoon, jolloin perustava muutos tulee mahdolliseksi ilman että sille on vielä ehtinyt nousta esteitä. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla kaupunki suunnitteli Kaapelitehtaan purkamista, mutta päätös lykkääntyi, kun maan talous meni lamaan, ja sadat kulttuuritoimijat saivat käyttää tiloja tilapäisesti. Kun investoinnit taas vilkastuivat monen vuoden jälkeen, yhteisö oli ehtinyt vakiintua, teollisuusrakennusten uusiokäyttö oli tullut muotiin, ja talo säilyi. Lama yhdessä muiden otollisten ehtojen kanssa tarjosi Kaapelitehtaalle mahdollisuuksien ikkunan.
Makasiineille kävi toisin. Mutta milloin Makasiinien mahdollisuuksien ikkuna sulkeutui? Tapahtuiko se jo kauan sitten, kun Museovirasto ei liittänyt niitä kansallisesti arvokkaiden suojeltavien rautatiekohteiden joukkoon? Silloinko kun kaupunginjohto kiisti huomanneensa Makasiinien arvon? Vai kun nuorempi sukupolvi valloitti paikan? Kun kannattajat pitivät Makasiinien säilymistä itsestään selvänä vaikka vastassa oli instituutioiden voima? Kun eräät muusikot painottivat Musiikkitalon olevan tärkeä Suomen kansainväliselle brändille? Kun valtuusto otti etäisyyttä vaihtoehtoon ja hyväksyi Musiikkitalon rakentamisen mahdollistavan asemakaavan? Menettivätkö avainhenkilöt uskonsa siihen, että Makasiineilla voisi olla tulevaisuutta, eikä sanottavaa ollut? Sulkeutuiko mahdollisuuksien ikkuna, kun hankkeen ajajat pitivät kiinni asemistaan ja Yleisradio muutti kantaansa ja suostui mukaan kiinteistösijoittajana? Nyt on vaikea nähdä, mikä oli ratkaisevaa. Ehkä ne kaikki vaikuttivat siihen, mitä tapahtui. Ihmeitä ei kannata enää odottaa. Makasiinit ovat poissa ja Musiikkitalo on valmistumassa niiden paikalle. Epäilemättä musiikkitalolobby voi olla tulokseen tyytyväinen; muista en ole vakuuttunut.
Mitä tästä opimme? Helsingin Keskustakirjaston mahdollisuuksien ikkuna on vielä auki, vaikka kirjaston johto, kaupunginjohto ja hanketta valmisteleva työryhmä on päätynyt uudisrakennukseen, julkisuuteen annetun tiedon mukaan ”yksimielisesti”, pahaenteisesti. Kirjastojohto ei näytä ottaneen opiksi epäonnistumisestaan vain 24 vuotta sitten Pasilaan valmistuneen pääkirjaston uudisrakennuksessa. Kaupunginjohto ei ole ollut kiinnostunut keskustelemaan avoimesti kansalaisjärjestöjen kanssa; ehdotuksemme Postitalon korjaamisesta Keskustakirjastoksi toisi kirjaston keskelle kaupunkielämää. Töölönlahden viime aikojen uudisrakennukset asemahotellista Musiikkitaloon eivät lisää luottamusta arkkitehtien, poliitikkojen tai rakennuttajien kykyihin. Mikään uudisrakennus tai maahan upotettu monumentti muutama sata metriä pohjoiseen ei tule yltämään Postitalon paikan ja historian ylivoimaisuuteen. Ihmeisiin en jaksa enää uskoa, mutta vielä voi toivoa kokonaistaloudellisuuden, kaupunkilaisten edun ja Postitalon hienojen arkkitehtonisten arvojen johtavan tulokseen.
Katsotaan maisemaikkunasta tulevaisuuteen. Kysyykö joku silloin Keskustakirjastosta ”entä jos”? Entä jos ei olisi tuhlattu väärälle paikalle haluttuun uudisrakennukseen taas kerran, kuten jo Pasilan pääkirjastossa ja Musiikkitalossa? Entä jos ei olisi tavoiteltu monumenttia johtajien muistoksi? Vai voidaanko kysyä: entä jos ei olisi ymmärretty kehittää Postitalosta paikkaa kaikille kirjoista eläville helsinkiläisille?
Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit, uusimman ”Urbaani moninaisuus ja toiseuden pelko” on kirjoittanut Samu Nyström.
Hyvää alkanutta vuotta 2011.
4.1.2011
Anja Kervanto Nevanlinna