Elokuvissa kaupungit ovat joskus saaneet miltei pääosan. Televisiosarjan kehyksenä olevan kaupungin avulla ohjaajat loivat tapahtumia selittävän ilmapiirin. Perhe on pahin (All in the Family) -sarjan taksinkuljettaja ja hänen perheensä New Yorkin Bronxista tuulettivat 1970-luvun asenteita. Oxfordin yliopistokaupungissa Morse ratkoi ristikoita ja rikoksia ajattelun avulla. Kaupunkien tähtiroolit näyttävät kuitenkin harvenevan.
Viime vuosina kansainvälistä menestystä ovat saavuttaneet tanskalaiset televisiosarjat. Silta (Broen / Bron) sijoittuu kahden maan, kahden kielen ja kahden kaupungin piiriin. Kuvista ei kuitenkaan erota Kööpenhaminan tai Malmön tunnistettavia paikkoja kuin satunnaisesti. Ohjaajan tavoitteena näyttää olleen nimenomaan häivyttää paikallisuus ja tehdä tarinoista näillä keinoin universaalimpia, kenties helpommin ymmärrettäviä amerikkalaisten elokuvien kyllästämälle katsojakunnalle. Nimetyistä kaupungeista on näin tehty Mikä-Tahansa-Kaupunki, paikka ilman ominaisuuksia, historiaa ja omaa kaupunkikulttuuria. Samalla tarinoista on tullut alkeellista yksilöpsykologiaa soveltavia yhdentekeviä ja heti unohtuvia filmejä.
Toista oli ennen. Elokuvassa Loma Roomassa (Roman Holiday) kehyksenä on sodasta vapautunut Rooma, jonka nähtävyyksiin vapaata ottanut prinsessa ja lehtimies tutustuvat skootterilla, lähietäisyydeltä. Kepeä juoni saa painoa elämäntapojen vertailusta. On mahdotonta kuvitella toista kaupunkia Rooman ja sen menneisyyden jälkien tilalle. Elokuvassa My Fair Lady tarina on vanha ja tuttu, mutta filmi tuntuu tuoreelta. Kehyksenä ollut Lontoo 1900-luvun alussa ja sen yhteiskunnan kerrostumat tekivät niitä edustaneen pääparin kiistoista todellisempia kuin jos tarina olisi irrotettu erityisestä historiallisesta kaupunkikontekstistaan.
Monissa jännityselokuvissa kaupunki on jäänyt ohikiitäväksi postikorttimaiseksi esittelyksi tapahtumien keskittyessä sisätiloihin tai yönpimeisiin kulmauksiin. James Bond -filmien eksoottisempien kaupunkien joukossa näkyy Amsterdamkin, elokuvassa Timantit ovat ikuisia (Diamonds are Forever). Jean Gabinin Maigret-elokuvissa Pariisi pitää kuitenkin itsestään selvää ykkössijaa.
Woody Allen on palauttanut kaupunkeja elokuviensa päärooleihin. Niitä on lukuisia. New York City tietysti, esimerkiksi elokuvassa Annie Hall, mutta myös Barcelona, Vicky Cristina Barcelona, Lontoo, Match Point ja Pariisi, Keskiyö Pariisissa (Midnight in Paris). Ja varsinainen kaupunkien ilotulitus elokuvassa Kaikki sanovat I love you (Everybody says I love you), jossa elämänilosta kertovat New York, Venetsia ja Pariisi musiikin ja laulujen säestämänä. Elokuvan nimi ja tunnussävelmä ovat lainaa Marx-veljeksiltä.
Erityisen paljon pidän yhä Ingmar Bergmanin ohjaamasta elokuvasta Fanny ja Alexander, jossa Uppsala on yhtä aikaa monta urbaania maailmaa: iloinen suuren teatterilaisten perheen joulukaupunki ja erilaisia eurooppalaisia kulttuuriryhmiä yhteen saattava kotikaupunki. Uskonnollista ahdasmielisyyttä henkivästä piispankaupungista päähenkilöt vapautuvat valoisan kesän helmaan, sekin on osa kaupunkilaisten elämää.
Eikä saa unohtaa toista hienoa elokuvaa ja kirjaa, johon se perustuu. Hotelli Firenzessä (A Room With a View) kertoo sattumalta tapahtuneesta kohtaamisesta, joka liittyi pienen hotellin huoneesta avautuneeseen näköalaan. Sattuman vaikutus jatkuu vielä matkan jälkeen, kun hotellivieraat ovat jo palanneet kotiinsa Englantiin. Muistikuvat eivät katoa, ja lopulta tapahtuma on muuttanut päähenkilöiden elämän ennalta aavistamattoman onnellisella tavalla. Elokuvassa viimeiset kuvat ovat Firenzestä. Hotellin ikkunanäkymä näyttää kaupunkia, josta kaikki alkoi.
Elokuvien yhtenä päätähtenä kaupunki välittää sanattomia viestejä näyttelijöiden repliikkien ja ilmeiden rinnalla. Katsojalle elokuvan tarina syntyy monikerroksisista dialogeista ihmisten elämänmuotojen ja heidän kaupunkikulttuurinsa kesken. Elokuvien kaupungit voivat kuulua kaikkein todellisimpiin kaupunkeihin.
22.12.2013
Anja Kervanto Nevanlinna