Olen osana väitöskirjaani tarkastellut Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua segregaatiosta ja pääkaupunkiseudun alueellisesta eriytymisestä vuosina 1995–2013. Vaikka Suomea ja muita Pohjoismaita on pidetty sosiaalisesti tasa-arvoisina ja niissä on toteutettu tätä tasa-arvoa tukevaa politiikkaa, ovat kysymykset segregaatiosta ja alueellisesta epätasa-arvosta nousseet poliittiselle agendalle. Julkisuudessa aiheeseen ovat tarttuneet niin toimittajat, tutkijat kuin poliitikotkin.
Kysymys tutkimuksen roolista on kiinnostava siksi, että asuinalueiden eriytyminen ja sosiaalinen eriarvoistuminen on maailmalla tunnustettu ongelma, johon yleensä viitataan segregaation käsitteellä. Termillä on kuvattu etenkin negatiivista kaupunkialueiden kehitystä, eikä se ole ollut kovin yleinen suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa tai julkisessa keskustelussa. Kuitenkin käsitteen voi katsoa vakiintuneen julkiseen keskusteluun viime aikoina.
Suomalaisen tasa-arvopolitiikan perinne
Kaupungistumiseen ja asuinalueisiin liittyvä keskustelu virisi Helsingin Sanomien uutisoinnissa aikana, jolloin Suomi kärsi taloudellisen laman jälkimainingeista. Vuosina 1995–2003 yksittäisinä aiheina näkyivät etenkin lama, alueiden työttömyys ja tuloerot. Suomen – ja etenkin pääkaupunkiseudun – tilannetta verrattiin muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin ja ”Suomen mallia” pidettiin onnistuneena esimerkkinä kansainvälisten kokemusten valossa. Käytännössä tämä tarkoitti pieniä tuloeroja, hyvinvoinnin tasaisempaa jakautumista sekä tilannetta, jossa Suomeen ei ollut annettu kehittyä slummeja, jotka olivat ominaisia monille Euroopan suurkaupungeille.
Alueellista eriytymistä koskevaa uutisointia leimasi tietynlainen ongelmattomuus, vaikka esimerkiksi muuttoliike ja sen vaikutukset hoito-, koulu- ja terveyskeskuspaikkoihin sekä tätä kautta asuntojen hintoihin olivatkin esillä. Segregaatio-termiä käytettiin kuvaamaan muiden maiden ongelmallista tilannetta. Poikkeuksen tekivät 1990-luvun loppupuolella Helsingin ja pääkaupunkiseudun aluetta koskevat tutkimustulokset, joiden katsottiin viittaavan alueiden eriytymiseen. Aluksi näitäkin tuloksia tulkittiin lähinnä merkkeinä siitä, että sosiaalisia eroja tasaava politiikka toimi. Korkeintaan kyse oli haasteista, joiden ratkaisemiseksi nykyiset poliittiset toimenpiteet olivat riittäviä. Ilmassa leijui kuitenkin hienoinen huoli tulevaisuuden suunnasta.
Kiista kaupunkikehityksen suunnasta
Vuonna 2007 Helsingin Sanomat uutisoi kiistasta, joka näytti leimahtaneen muutaman tutkijan välille. Vastakkain olivat Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija Markku Lankinen sekä Helsingin yliopiston professorit Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen. Ensisijaisesti kysymys oli siitä, voitiinko Helsingissä puhua segregaatiota muistuttavasta kehityksestä. Kiinnostavaa on se, että kiista sai alkunsa Helsingin Sanomien kirjoittaessa julkaisemattomasta Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelista. Toisin sanoen Helsingin Sanomat asetti tutkijat vastakkain lehden sivuilla ennen kuin tieteellinen artikkeli oli julkaistu.
Tutkijoiden välinen kiista koski ensisijaisesti tutkimuksen tekemisen lähtökohtia, menetelmiä sekä tulkintoja. Niiden taustalla lepäsivät kuitenkin poliittisesti merkittävät kysymykset sosiaalisesta asuntotuotannosta sekä pääkaupunkiseudun kilpailukyvystä. Samoihin aikoihin Matti Vanhasen toinen hallitus lisäsi metropolipolitiikan hallitusohjelmaansa. Kiista tutkimusmenetelmistä ja tulosten tulkinnoista asettui osaksi poliittista keskustelua pääkaupunkiseudun yhdistymisestä.
Vaattovaaran ja Kortteisen analyysi keskittyi pienempään alueyksikkötasoon kuin mihin perinteisesti oli totuttu. He myös ottivat kantaa sosiaalisen sekoittamisen politiikkaan, jonka he katsoivat osaltaan luoneen alueellisen huono-osaisuuden keskittymistä. Tätä näkemystä kaikki keskustelijat eivät jakaneet ja osa kritisoi vahvasti tutkijoiden poliittisia kannanottoja (HS Mielipide 20.3.2007). Helsingin Sanomat vei omalta osaltaan keskustelua suuntaan, jossa alueellinen eriytyminen ja segregaatio nähtiin ensinnäkin tutkijoiden mielestä ongelmallisena, epävarmana ja tieteellisesti kiistanalaisena. Toiseksi, Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan (HS 12.3.2007) kantaa kiistaan todeten, että kehitys kulkee vääjäämättä kohti pääkaupunkiseudun yhdistymistä.
Tämä avasi poliittisille toimijoille tilaa myös välineellistää segregaatio omiin tarkoitusperiinsä. Pääkaupunkiseudun kaupunginjohtajat sekä asuntoministeri olivat huolissaan segregaatiokehityksen ”yllättävästä voimakkuudesta” ja siitä, että suurimmat ongelmat näyttivät keskittyneen metropolialueelle (HS Kaupunki 10.4.2011 ja HS Mielipide 13.4.2011). Tässä kehyksessä pääkaupunkiseudun muutokset rinnastuivat nyt niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joista keskustelun alkuvuosina nimenomaan oli haluttu erottua. Metropolialue nähtiin globaalina kilpailijana muiden metropolien rinnalla. Keskustelussa vilisivät sanat ”yhteinen tahtotila”, ”globaalit muutokset” sekä ”kilpailu”. Kilpailu merkitsi toisaalta koko metropolialueen kilpailukykyä, mutta myös pääkaupunkiseudun kuntien välistä kilpailua hyvistä veronmaksajista.
Kilpailukyvyn hinta: segregaatio koulujen ongelmana
Kun segregaatio oli poliittisella tasolla nostettu pääkaupunkiseudun hallinnalliseksi haasteeksi, siihen liittyvien kysymysten kirjo laajeni. Vuosina 2010–2013 huoli kohdistui erityisesti kouluihin, joissa segregaatiokehityksen todisteita olivat heikentyvät oppimistulokset alueilla, joissa oli paljon maahanmuuttajia sekä vuokrataloja. Koulujen tilanteesta oli toki esitetty mielipiteitä jo 2000-luvulta lähtien, mutta niiden yhdistyminen segregaatioon ja maahanmuuttokysymykseen lisääntyi vasta myöhemmin.
Sosioekonomisen eriytymisen aiheuttamaa kehämäistä heikentymistä näytti osin selittävän vapaa kouluvalinta, joka yhdistyi alueen maineeseen. Kouluja tarkasteltiin yhä enemmän niiden ”vetovoimaisuuden” kautta. Pääkirjoituksessa (HS 25.1.2012) vilahti kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta tuttu termi ”valkoinen pako”, ja osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että pääkaupunkiseudulle oli tietoisesti annettu muodostua alueita, joissa oli keskittymä maahanmuuttajia ja kaupungin vuokra-asuntoja. Tutkimuskirjallisuuden mukaan tästä seuraa kantaväestön poismuutto, joka entisestään kiihdyttää alueen kurjistumista. Samalla esiin nousi ongelmallinen kysymys siitä, sallitaanko koulujen väliset julkiset vertailut ja ”huonojen” alueiden nimeäminen vai tuotetaanko näin huonomaineisia alueita.
Koska aineistoni ei kata lokakuun 2013 jälkeen ilmestyneitä uutisointeja eikä mielipidekirjoituksia, voi vain todeta, että keskustelu tuskin on tyrehtynyt. Olen tässä esittänyt pintapuolisen raapaisun keskusteluun ja siihen, miten esimerkiksi tutkijoiden välinen kiista avasi tilaa poliittisille toimijoille. Alun perin kansainvälisten esimerkkien kautta tutuksi tullut segregaatio vakiintui suomalaiseen keskusteluun ajan myötä. Tämä johtui osin siitä, että tutkimustulokset olivat ristiriitaisia, mutta myös siitä, että itse käsite oli poliittisesti käyttökelpoinen.
26.08.2016
Terhi Esko