Kun Helsingin yliopiston uuden kirjaston tilat syksyllä avattiin entisen Pukevan tontille Kaisaniemenkadun varteen, sinne oli muuttanut useampi laitoskirjasto lähikortteleista. Päärakennuksesta Senaatintorin puolelta siirrettiin taidehistorian, uudelta puolelta mm. kirjallisuusaineiden, Topeliasta historian ja kulttuurin, muualta mm. valtiotieteellisen sekä oikeustieteellisen tiedekuntien kirjastot. Keskitetyn kirjaston eduiksi mainittiin toiminnan, henkilöstön ja tilankäytön tehostuminen.
Yliopiston laitoksille kirjastot ovat pitkään olleet keskeisiä. Yliopiston päärakennuksessa taidehistorian laitos hallitsi vielä 1990-luvulla koko vanhan osan ylintä kerrosta. Luentosalien, opintosalin, aulan, kanslian ja professorien huoneiden ikkunoista avautui historiallisesti vaikuttava näkymä Senaatintorille. Pihan puoleisissa huoneissa kirjasto täytti eteläsiiven, kuva-arkisto ja tutkijanhuoneet pohjoissiiven. Kirjaston vähemmän tarvittuja kirjoja oli sijoitettu pieniin sokkeloihin Yliopiston juhlasalin yläosaa kiertävään rakennusmassaan.
Tehostamistoimet alkoivat jo 1990-luvun lopulla muuttaa taidehistorian tiloja. Tutkijat osoitettiin muualle ja luentosalit otettiin vuokrattavien tilojen pooliin. Sähköposti alkoi korvata osan vastaanottojen opiskelijatapaamisista. Entisiin taidehistorian saleihin tuli paljon vieraita kävijöitä. Senkin jälkeen taidehistorian pieni laitoskirjasto säilyi yhteisön kotina. Siellä saattoi ohjata opiskelijoita hyödyllisten teosten ääreen ja keskustella toisten tutkijoiden kanssa. Kirjastojen keskittäminen viimeisteli pienten yliopistoyhteisöjen häviämisen. Ajatteliko joku tätä silloin kuin erillisten laitoskirjastojen tehostamista suunniteltiin?
Tieteellisistä kirjastoista minulle tärkeimpiin on kuulunut Helsingin yliopiston kirjasto (Kansalliskirjasto). Sen ilmapiiri ja sijainti pääkaupungin sydämessä ovat luoneet erityisen sävyn Rotundan hyllyistä löytyvien kirjojen, referaattiteosten, sanomalehtien mikrofilmien, karttojen ja muiden aineistojen käyttöön. Se ja Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto omassa modernistisessa rakennuksessaan olivat muotoutuneet yhteisöjensä omiksi paikoiksi. Otaniemessä Teknillisen korkeakoulun (Aalto-yliopiston) pääkirjastosta, josta 1970-luvun lopulla etsin teollisuus- ja taloushistorian kirjoja, jäi mieleen jono, joka muodostui kirjastoon tilatun Aku Ankan uusimman numeron ääreen, yhteisö sekin.
Pariisissa olen viettänyt viikkoja, jopa kuukausia École des Hautes Études en Sciences Sociales’in eli EHESSin kirjastossa Boulevard Raspail’n varrella kuudennessa kaupunginosassa. Kirjasto oli täynnä aarteita, joita oli löydettävissä käsinkirjoitetuilta pieniltä katalogikorteilta puisista laatikostoista. Kirjaston toisen kerroksen ikkunat avautuivat katuelämän keskelle. Kirjat tilattiin erityisillä tilauslapuilla, ja sillä aikaa kun virkailijat noutivat niitä kellarivarastosta, ehdin käydä kulmakahvilassa. Tämäkin kirjasto on nyt muuttanut, Ranskan uuden kansalliskirjaston neljän kirjatornin tuntumaan kolmanteentoista kaupunginosaan. Toinen mieluisista kirjastoistani oli vanhan Bibliothèque nationalen karttaosasto, jossa oli myös karttoja koskevia tieteellisia teoksia. Eri puolilta maailmaa tulleille tutkijoille Pariisin kirjastot ovat kaupungin sydän, koti.
Kaupunkihistorioitsijana minulle yliopisto on ennen muuta yhteisö. Yliopiston tekevät sen ihmiset. Kaunis päärakennus ei yksin riitä, vaikka sinne yliopistolaiset perinteisesti kokoontuivat arkeen ja juhlaan. Nyt päärakennus vähitellen hiljenee. Opiskelijat ja tutkijat ovat yksittäisiä luentoja lukuunottamatta toisaalla: ”oppimiskeskuksissa” tietokoneiden ääressä, keskustan Kaisa-kirjastossa tai muissa kirjastoissa. Päärakennuksen opettajien lehtisalin avaimet on vaihdettu, enkä enää pääse sinne, ja opettajien kahvila on auki vain puoliltapäivin lukukausien aikana. Missä on Helsingin yliopiston koti nyt?
Uusi Kaisaniemenkadun kirjasto on kulttuurihistoriallisesti kiinnostavalla paikalla. Kun Kaisaniemenkatu 5:n kaupunkitalo 1920-luvun lopulla valmistui, sen ylimmän kerroksen kahteen huoneistoon muuttivat talon arkkitehti Martti Välikangas ja Eduskuntatalon arkkitehti professori J. S. Sirén. 1930-luvun elokuvassa Juurakon Hulda tuomari Soratien tässä talossa sijaitsevaan kotiin sisäköksi palkattu Hulda opiskelee työn ohessa ja suorittaa lopulta tutkinnon Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Elegantti punatiilinen kaupunkitalo purettiin 1970-luvun alussa tavaratalokiinteistön tieltä. Kenties jotain paikan hengestä kuitenkin kantaa tähän päivään ja tulevaisuuteen, ymmärryksen jano ja oppimisen ilo, myös uudessa kirjastossa.
12.1.2013
Anja Kervanto Nevanlinna