Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto on esittänyt kaupunkisuunnittelulautakunnalle tornitalojen uudisrakentamisen periaatteiksi vyöhykemallia. Sen mukaan historialliseksi ydinkeskustaksi rajatulla alueella (A) olemassaolevasta rakennuskorkeudesta selvästi poikkeavia ylikorkeita uudisrakennuksia ei sallittaisi eräitä poikkeuksia lukuunottamatta. Muilla alueilla (B, C) olisi mahdollista rakentaa yli 16-kerroksisia uudisrakennuksia. Ehdotukseen liittyy raportti ja kartta, jolle on merkitty nykyiset ja suunnitellut ylikorkeat rakennukset.
Hyvää vyöhykemallissa on se, että Kaupunkisuunnitteluvirasto tarkastelee ylikorkean uudistamisrakentamisen ehtoja periaatetasolla, tosin lähinnä vain tulevan kaupunkikuvan kokonaisuuden kannalta. Kaupunkihistorian näkökulma on jäänyt raportissa ohuiden viittausten varaan. Vaikka raportissa esitellään myös tornirakentamisen taloudellisia edellytyksiä, siihen ei sisälly historiallista tarkastelua rakennusoikeuksien myynnistä 1920–1930-luvuilla ja 1950–1960-luvuilla tai kaupungin omistaman rakennusmaan luovutuspolitiikan muutoksista (vuokraus vs. myynti) eikä kummankaan vaikutuksista kaupunkikuvaan, ylikorkeaan rakentamiseen tai rakentamisen yleisempiin ehtoihin.
Tornien, ylikorkeiden talojen ja pilvenpiirtäjien rakentamisessa kyse on ennen muuta talouden kovista realiteeteista. Se, että niiden vaikutuksesta myös kaupunkilaisten miljöö ja kaupunkikuva kenties vaurioituvat pysyvästi, ei tornitalohankkeita ajavien rakennuttajien ja kiinteistösijoittajien sekä ilmeisesti eräiden kaupungin virkamiesten ja luottamushenkilöiden näkökulmasta ole tärkeää.
Kaltevalla pinnalla
Kaupunkilaisen kannalta ongelmallista on vyöhykemallin sisältö: se, minne ylikorkeita uudisrakennuksia sallittaisiin ja miten enimmäiskorkeudet määritettäisiin. Kaupunkisuunnitteluviraston periaatesuunnitelma sellaisena kuin sitä on esitelty julkisuudessa herättää monessa kaupunkilaisessa pelkoa siitä, että Pandoran lipasta historiallisen ydinkeskustan tuhoamiselle ylikorkeilla rakennuksilla ollaan avaamassa. Lontoon ja Tallinnan kaupunkikuvien kehitys viime vuosikymmeniltä ovat varoittavia esimerkkejä suunnasta, johon ei Helsingissä eikä pääkaupunkiseudulla tule edetä.
Kartalle A- ja B-vyöhykkeiden välinen rajaviiva on piirretty vapaalla kädellä niin, että historiallisen ydinkeskustan reuna ei määrity nykyisten kaupunkirakenteellisten kokonaisuuksien pohjalta vaan epämääräisesti, osittain kortteleiden keskeltä. Onko tarkoituksena ollut luoda edellytyksiä rajan läheisyydessä tontteja omistavien tahojen aloitteellisuudelle, jonka seurauksena oma tontti sijoittuisi, kenties rahallista korvausta vastaan, sopivasti ylikorkean uudisrakentamisen sallivalle puolelle rajaa?
Historialliseen ydinkeskustaan, jonne Kaupunkisuunnitteluvirasto ei periaatteessa sallisi lainkaan uusia torneja, on osoitettu yksitoista ylikorkeaa uudisrakennusta jokseenkin perusteluitta. Niistä kolme on merkitty Hietalahteen Telakkarantaan ja Merikorttelin keskelle, yksi Hanasaaren asuinterassitaloihin sekä kuusi tornia Hernesaareen. (Ja miksi kartalle Museokadun ja Runeberginkadun kulmaan on nykyiseksi merkitty torni, jota ei ole todellisuudessa?)
Jätkäsaari on rajattu kokonaan B-alueelle. Siitä muutaman metrin päässä, kadun toisella puolella, alkaa ylikorkealta rakentamiselta kielletty A-alue. Jätkäsaareen A-alueen ulkopuolella Bulevardin ja Mechelininkatujen päätteeksi sijoittuvan tornin suunnitelmakin on jo pitkällä: yläpäästään paksumman, hieman muotopuolen tornirakennuksen suunnitelman tilaaja on Katajanokalle hotellia havitellut norjalainen kiinteistösijoittaja.
Töölönlahden alueelle, suunnilleen Musiikkitalon ja Kiasman väliin Eduskuntatalon eteen, on kartalla osoitettu uudisrakennus, ”campanile” (kellotorniko?), jota ei ole näkynyt missään tähän asti hyväksytyssä kaavassa eikä yhdessäkään muussa suunnitelmassa. Miksi paikalle pitäisi rakentaa uusi torni? Kaupunkikuvan kannalta uusi ylikorkea rakennelma rikkoisi miljöötä, jonka kohokohtia nyt ovat Rautatieaseman ja Kansallismuseon tornit sekä kauempana kattojen takaa nouseva Tuomiokirkon torni.
Kaupunkitila kaupan
Torneja tai yleisemmin rakennusoikeuden lisäämistä on esitetty Helsingin kortteleihin jo monessa historian aallossa. 1920-luvun lopulla, juuri ennen maan ensimmäisen Asemakaavalain säätämistä, kaupunki oli nostanut yleistä maksimirakennuskorkeutta ja sallinnut tontinomistajien ylittää sen rahakorvausta vastaan. Menettely osoittautui heti epäonnistuneeksi erityisesti kaupunkikuvan suojelun kannalta. Ongelmallista oli myös se, ettei lain edellyttämää tasapuolisuutta ollut mahdollista toteuttaa, jos vain joillekin tontinomistajille olisi myönnetty lupa ympäristöään selvästi korkeampaan rakentamiseen. Kaupunki ja valtio ryhtyivätkin kiireesti ostamaan yksityisten omistamia tontteja historiallisesta keskustasta, jotta empirekortteleiden yhtenäinen rakennuskorkeus ja samalla kansallisesti merkittävän alueen arvo olisi mahdollista säilyttää ennen kuin keinottelijat ehtivät käyttämään tilannetta hyödykseen.
Mitä ylikorkeilla rakennuksilla tavoitellaan? Virastopäällikkö Tuomas Rajajärven mukaan korkea rakentaminen on ”tämän ajan trendi”: kun muualla tehdään torneja, pitää meidänkin saada niitä Helsinkiin, siis. Mutta keiden trendi? Ylikorkeita kerrostaloja on suurkaupunkeihin rakennettu kautta aikojen yksityisen liike-elämän ja kiinteistöillä sijoitustuottoja tavoittelevien rakennuttajien toiveita täyttämään.
Kun kiinteistösijoittaja tai hänen palkkaamansa arkkitehti kutsuu torneja trendiksi, hän käyttää ilmaisua, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman moni kaupunkilainen ja kaupungin poliittinen päättäjä kannattamaan hanketta. Samalla peitetään sen yksityistaloudelliset ulottuvuudet, siis se, että tornin sallivalla asemakaavalla yksi rakennuttaja saa enemmän rakennusoikeutta, enemmän näkyvyyttä ja enemmän tuottoa pääomalleen kuin toiset rakennuttajat.
Ylikorkeiden uudisrakennusten hankkeissa ei ole kyse kaupunkikuvan kaunistamisesta tai kaupungin identiteetin vahvistamisesta maamerkkirakennuksilla, vaikka niitä sellaisiin lahjapapereihin käärittyinä tarjoillaankin kaupunkilaisten hyväksyttäviksi. Hankkeiden ydin on taloudellinen, täsmällisemmin sanottuna sijoittajien taloudellisten etujen edistäminen. Kiinteistösijoittajan ja rakennuttajan kannattaa suostutella kaupunki mahdollisimman suuren rakennusoikeuden myöntämiseen, mielellään ympäristöstään erottuvana pilvenpiirtäjänä tai tornina tai hämmästystä herättävänä wau-rakennuksena, joilla saavutetaan etulyöntiasema suhteessa naapureihin. Kiinteistösijoittajan taloudellinen jänne on yhtä lyhyt kuin aikajakso asemakaavasuunnittelusta rakennuksen valmistumiseen; sen jälkeen hankkeen voitot ovat kotiutettavissa ja sijoitettavissa uusiin tuottaviin projekteihin.
1960-luvun kiihko keskustan liiketalojen rakentamiseen aiheutti kymmenien koristeellisten 1800-luvun lopulla valmistuneiden kaupunkitalojen purkuaallon, jonka seuraukset latteiden toimistolaatikoiden muodossa yhä rikkovat Helsingin kaupunkikuvaa ja herättävät kysymyksiä jälkipolvissa. Kaupunkilaisille tornitalohankkeiden vaikutukset ovat pysyviä, myös silloin kun tulos ei ole toiveiden, tavoitteiden tai rakennuttajan antamien lupausten mukainen.
Iso G
Guggenheim-hanke eteni tammikuun toisella viikolla tärkeän askeleen kohti konkretiaa, kun kaupungin säätiöltä tilaama selvitys julkistettiin. Kaupunkilaiset ovat sen johdosta esittäneet erinomaisia perusteltuja argumentteja. Oliko selvityksen tarkoituksena muutakin kuin kierrättää Atlantin kautta kuvauksia nykyisistä suomalaisista museoista ja Helsingin etäisyyksistä muun maailman metropoleihin? Jos oli, voi jälkiviisaasti todeta, että nyt tulostettua raporttia syvällisempää eurooppalaisen kaupunkikulttuurin, museotoiminnan ja taidekentän ajankohtaista analyysia Helsingin kaupunki olisi saanut tilaamalla selvityksensä monitieteiseltä tutkijaryhmältä suomalaisesta yliopistosta. Vaarana olisi tietysti ollut se, etteivät tutkijat olisi välttämättä pitäneet Guggenheim-säätiötä ainoana, edullisimpana tai edes oikeana keinona toteuttaa asetetut taidenäyttelyihin ja matkailuun liitetyt tavoitteet. Toivotaan, että kaupunginvaltuusto ei kiiruhda ratkaisuun vaan malttaa varata riittävästi aikaa valmistellakseen rauhassa seuraavaa askelta.
Kaupunki kuvassa
Kysymykset tornivisioista, kaupunkikulttuurista, brändeistä ja kaupunkikuvasta ovat ajankohtaisia myös tulevilla Kaupunkitutkimuksen päivillä, joiden teemana on tänä vuonna ”Kaupunki kuvassa”. Kaupunkielämän muotoja käsitellään yhä useammin kuvien, mielikuvien ja visioiden kautta. Kysymme, keitä varten kaupunkien identiteettejä, imagoja ja brändeja kehitetään. Onko yrityksiä, sijoituksia ja matkailijoita houkutteleva kaupunki tavoiteltava myös erilaisten kaupunkilaisten arkielämän näkökulmasta? Mikä on historian kautta välittyvä kuva kaupungista? Myös kirjailijat ja kuvataiteilijat vaikuttavat siihen, mikä kaupungissa koetaan merkitykselliseksi. Kuka omistaa kaupunkikuvan ja ketkä saavat siitä päättää? Helsingin kaksoisjuhlavuoden 2012 innostamana keskustelemme myös Helsingin 200-vuotisesta historiasta pääkaupunkina ja sen avaamista näkymistä tulevaisuuteen maailman designpääkaupunkina.
Monitieteiset Kaupunkitutkimuksen päivät järjestetään 3.–4.5.2012 Tieteiden talolla Helsingissä. Call for Papers avautuu helmikuun alkupäivinä ja ohjelma julkistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa. Tervetuloa Kaupunkitutkimuksen päiville!
www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net
27.01.2012
Anja Kervanto Nevanlinna