Vaikka yksikään tieteenala ei tohdi lukea kaupunkitutkimusta yksinoikeudekseen, tieteidenvälinen keskustelu on kaupunkitutkijoidenkin kesken usein vaikeaa. Omasta koulutusperinteestä kasvavaa tutkimusta on luontevaa moittia ja kiittää selkeistä syistä, mutta vieraasta tiede- tai koulukunnasta nousevaa tutkimusta voi olla hankala ymmärtää.
Joskus lähinaapurikin tuntuu tutkimuksessaan ohittavan juuri ne kaupungin ominaisuudet tai ulottuvuudet, jotka minä hänen tehtävänasettelunsa mukaan luulin kirjasta löytäväni.
Koin tämän hämmästyttävän vahvasti kirjoittaessani 1980-luvulla ars Suomen taide -sarjaan artikkelia maamme rakentamisesta 1920- ja 30-luvulla. Selailin yliopiston kirjastossa metritolkulla kaupunkien, pitäjien ja teollisuusyritysten historiikkeja. Löysin tietenkin loputtomasti kiinnostavia asioita, mutta aina ei kaupunki tai kunta isossakaan kirjassa hahmottunut lainkaan paikkana – siinä mielessä kuin minä sitä etsin, fyysisenä todellisuutena, jolla on ajan myötä muuttuva visuaalinen hahmo.
Joillakin paikallishistorian kirjoittajilla oli tutkimustyössään ollut mielessä myös se, miltä paikka näyttää, useimmille tutkimuskohde oli ensisijaisesti asiakirjoista löydettyjen kunnallisten päätösten ohjaamaa toimintaa, jonka tulokset olivat erilaisia instituutioita ja yhteisöjä. Luulen, että ymmärsin vasta silloin, miten vahvasti humanistinen tutkimustyö on ankkuroitu tutkijan persoonallisuuteen. Yhdelle maailma hahmottuu ensisijaisesti näköaistin kautta, toiselle se on ennen muuta ihmisten verkostoja ja toimintaa – ja tässä puhun vain taide- ja muista historioitsijoista. Enempiä kaupunkitutkimuksen näkökulmia en tässä edes yritä tavoittaa.
Vaikka kaupunkitutkimuksesta on tuon jälkeen keskusteltu paljon ja viisaasti ja kaikki tuntuvat vannovan monen tieteen nimiin, erilaisten teorioiden ja näkökulmien yhteensovittamisesta on kasvanut aika vähän aidosti monitieteistä tai tieteidenvälistä uutta kaupunkitutkimusta. Meillä on kaikilla omat kaupunkimme, joita haluamme tutkia.
Mieke Bal on tavoittanut suorasukaisesti tieteidenvälisen keskustelun ongelmia kirjassaan Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide (University of Toronto Press 2002). Hän kirjoittaa haluavansa auttaa tutkijoita siirtymään ”sameasta monitieteisyydestä produktiiviseen tieteidenvälisyyteen”. Bal lähtee siitä, että käsitteet eivät koskaan ole yksinkertaisesti deskriptiivisiä, vaan ne ovat aina myös ohjelmaa rakentavia ja normatiivisia. Balin mukaan tieteidenväliset keskustelut eivät onnistu siksi, että kukin pitää kiinni omista käsitteistään ikäänkuin ne olisivat itsestään selvyyksiä. Käsitteiden avaaminen yhteiseen keskusteluun on vaikeaa siksi, että niiden varaan on jokaisen määritelmän mukaan rakennettu niin paljon.
Yllättävästi Bal jopa puolustaa omissa rajoissaan pysyttelevää monotieteistä tutkimusta. Selkeät rajat ovat tutkimuksen kannalta hedelmällisempiä kuin pinnallisen monitieteisyyden aiheuttama käsitteiden laimentuminen, joka johtaa vain yleiseen epämääräisyyteen.
Kaupunkitutkimuksen seura on jo ansiokkaasti herätellyt Suomessa tieteidenvälistä keskustelua, mutta tekemistä riittää. Uusi kaksiportainen tutkintomalli antaa maisteriohjelmien puitteissa yliopistoille periaatteessa tärkeän mahdollisuuden tieteiden väliseen yhteistyöhön. Kaupunkitutkimukseen on houkuttelevaa luonnostella vaikka kuinka monenlaisia monitieteisiä maisteriohjelmia. Käytännössä ongelmaksi voi tässäkin kohtaa muodostua resurssien puute. Kovin monenlaisia opinto-ohjelmia eivät yhdet ja samat professorit pysty yhtä aikaa hoitamaan. Toivotaan kuitenkin parasta. Tässä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus.
01.08.2006
Riitta Nikula