Kategoria: Arkisto

Ranskassa lähiöillä (banlieues) viitataan nimenomaan köyhiin, huonokuntoisiin kerrostalovaltaisiin asuinalueisiin, joissa on valtion tukemia vuokra-asuntoja (Habitation à Loyer Modéré, HLM). Lähiöt rakennettiin pääosin voimakkaan talouskasvun aikana 1950-70-luvuilla helpottamaan sodan jälkeistä asuntopulaa, joka oli seurausta syntyvyyden voimakkaasta kasvusta ja toisaalta siirtolaisten määrän lisääntymisestä. Lähiöt nähtiin aluksi edistyksellisinä, sillä ne tarjosivat työväenluokkaisille perheille aiempaa paremmat elinolot. Pian ihmisten käsitys lähiöistä alkoi kuitenkin muuttua, sillä lähiöt osoittautuivat usein epäinhimillisiksi nukkumalähiöiksi, joissa oli puutteellinen infrastruktuuri ja huonot palvelut. Aluksi lähiöissä asui myös paljon keskiluokkaista, ns. ranskalaista kantaväestöä, mutta viimeistään 1980-luvulle tultaessa suurin osa heistä oli jo muuttanut muualle asumaan. Monet lähiöt köyhtyivät ja rapistuivat entisestään. Nykyään suurin osa lähiöiden asukkaista on siirtolaistaustaisia, minkä vuoksi lähiökeskustelut kytkeytyvät usein maahanmuuttopolitiikkaan ja sen ongelmiin, etnisyyteen ja islamiin.

Mielikuvat ranskalaisista lähiöistä ovat pitkälti median luomia, joka on keskittynyt kuvaamaan erityisesti lähiöiden negatiivisia puolia. Lähiöt nähdään usein sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti syrjäytyneinä paikkoina, joita tarkastellaan pelkästään keskustasta käsin ja suhteessa keskustaan. Lähiöistä puhuttaessa esiin nousevat erilaiset sosiaaliset ongelmat kuten työttömyys, väkivalta, rikollisuus ja huumeet. Toisaalta ranskalaisessa keskustelussa lähiöt kuvataan usein epäpaikkoina, jotka antropologi Marc Augén mukaan ovat paikkoja, joilla ei ole omaa historiaa, identiteettiä tai kulttuurisia arvoja. Ne ovat pelkkiä läpikulkupaikkoja, anonyymejä tiloja, joihin ei liity positiivisia merkityksiä.

Lähiökirjallisuus

Ranskalaiset nykykirjailijat kuvaavat paljon lähiöitä. Yhtenä erityispiirteenä on maahanmuuttajataustaisten nuorten kirjoittamat lähiöihin sijoittuvat romaanit. Tämä lähiökirjallisuus tai ns. beur-kirjallisuus (littérature beur) syntyi 1980-luvun alussa, kun ranskalaiset, siirtolaistaustaiset nuoret alkoivat kirjoittaa omasta elämästään lähiöissä. Monet heistä olivat pohjoisafrikkalaistaustaisia, josta tulee myös nimitys ’beur’, joka viittaa sanaan ‘arabe’, arabi. Kirjat olivat usein osittain omaelämäkerrallisia teoksia, jotka kuvasivat nuorten, lähinnä toisen ja kolmannen maahanmuuttajasukupolven kokemuksia lähiöistä. Ne käsittelivät monikulttuurisen identiteetin rakentumista ja toisaalta ranskalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisen vaikeutta. Vaikka nämä nuoret olivat syntyneet Ranskassa, heidän oli silti vaikea löytää oma paikkansa ranskalaisessa yhteiskunnassa. Toisaalta myös vanhempien kulttuuritausta tuntui vieraalta ja aiheutti nuorissa kapinaa.

Teokset kuvasivat lähiöitä hyvin negatiivisesti. Niiden keskeisinä teemoina olivat lähiöihin liittyvät ongelmat, kuten rasismi, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, poliisiväkivalta, köyhyys, työttömyys ja päihteet. Romaanien lisäksi lähiöitä käsiteltiin myös elokuvissa, ja viimeistään Mathieu Kassovitzin Viha (La haine, 1995) räjäytti lähiöt ja niiden ongelmat suuren yleisön tietoisuuteen. Tämä yksi tunnetuimmista lähiöön sijoittuvista elokuvista kertoo kolmesta nuoresta miehestä pariisilaislähiössä ja heidän kokemastaan väkivallasta ja rasismista.

Pitkään lähiötarinat olivat hyvin miehisiä, naiset nähtiin usein vain sivuosassa ja stereotyyppisesti esitettyinä. 1990–luvulta lähtien naisnäkökulmia tuli kuitenkin lisää, kun naiskirjailijat alkoivat kuvata nimenomaan naisten lähiöissä kohtaamia ongelmia, kuten sukupuolista syrjintää ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kirjoissa naiset nähtiin usein miehisen muslimikulttuurin ’uhreina’, jotka joutuivat tasapainoilemaan perheensä tiukan muslimikulttuurin ja toisaalta ranskalaisen kulttuurin välissä.

Naisten lähiökuvaukset ovat kiinnittäneet ihmisten – ja erityisesti median – huomion myös naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan lähiöissä. Teoksessaan L’enfer des tournants (2004) Samira Bellil kuvasi omia traumaattisia kokemuksista joukkoraiskauksen uhrina Seine-Saint-Denisin –lähiössä Pariisissa. Kirja sai paljon mediahuomiota ja oli osaltaan luomassa kuvaa lähiöistä naisille vaarallisina paikkoina. Kirjan ja sen nostattaman keskustelun tuloksena joukkoraiskauksia (tournants) alettiin pitää nimenomaan lähiöiden ongelmana.

Faïza Guène haastaa lähiöstereotypioita

Vaikka lähiötarinat ovat pääosin vahvistaneet lähiöiden pahamaineisuutta, 2000-luvulla on myös merkkejä lähiökuvauksen monimuotoistumisesta. Ranskalainen Faïza Guène (s.1985) on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten kirjallisuus voi haastaa stereotyyppisen ja negatiivisen lähiökuvan sekä luoda uudenlaisia tulkintoja lähiötilasta. Algerialaistaustainen Guène on syntynyt ja kasvanut Pariisin lähiöissä. Hän on kirjoittanut neljä romaania ja lisäksi ohjannut ja käsikirjoittanut lähiöihin sijoittuvia elokuvia. Guènen esikoiskirja Hällä väliä huomisella (suom. 2005, ransk. Kiffe kiffe demain, 2004) oli suuri myyntimenestys Ranskassa ja maailmalla.

Romaanissa lähiötä tarkastellaan 15-vuotiaan marokkolaistaustaisen tytön, Dorian, silmin. Doria asuu kahdestaan äitinsä kanssa, isä on palannut Marokkoon. Kirja kertookin erityisesti naisten elämästä lähiössä. Romaani ei esitä lähiötä mitenkään yltiöpositiivisena paikkana, mutta tuo lähiötilaan uudenlaisia merkityksiä. Tärkeässä osassa on Dorian persoonallinen ja terävä ääni, joka kommentoi värikkäästi ympäröivää lähiöelämää: naapuruston juoruja, television saippuasarjoja ja Dorian lähipiirin arkisia tapahtumia.

Doria puhuu avoimesti myös kipeistä aiheista, kuten köyhyydestä ja isän lähdöstä, sekä toisaalta teinitytön elämään liittyvistä noloistakin tapahtumista. Romaanin ironinen ja humoristinen sävy syntyy Dorian nasevista, sarkastisista kommenteista ja toisaalta itseironisista hassuista tilanteista. Monimuotoinen lähiökuva rakentuu nimenomaan arkipäivän kuvauksesta, joka rakentaa lähiölle uudenlaista identiteettiä. Myös tavalliset tapahtumapaikat, kuten Dorian lähikauppa, Sidi Mohammed Market, kirpputori, jossa Doria käy äitinsä kanssa tai vaikkapa metro, bussi tai kirjasto, korostavat arkipäivän merkitystä. Romaanissa on paljon erilaisia, värikkäitä henkilöhahmoja, kuten Dorian ystävä, Hamoudi, joka polttaa hasista ja siteeraa Rimbaud’n runoja, elämäniloinen Zohra-täti, joka nauraa jatkuvasti, huoltomiehen vaimo, jolla on permanentti vuosimallia 1974, ja Dorian täishampoolta haiseva terapeutti madame Burlaud. Romaanissa erityisesti naisten välinen ystävyys ja tuki rakentavat positiivista lähiökuvaa ja luovat tiettyä yhteisöllisyyden tunnetta heidän välille.

Uudenlaiset, monimuotoisemmat lähiötarinat purkavat lähiöihin liitettyjä stereotypioita ja rakentavat uudenlaista monimuotoisempaa lähiökuvaa, jossa lähiöillä on myös positiivisia symbolisia merkityksiä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan lähiökirjallisuus kehittyy, ja missä määrin uudet, positiivisemmat tulkinnat lähiöistä onnistuvat muuttamaan lähiöistä käytävää keskustelua.

28.11.2014

Mirka Ahonen

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. – – – Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

****

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä – odottakaa vain!

25.10.2014
Laura Kolbe

In 2002, my belief that modernity was a vague concept whose hidden values needed to become explicit grew stronger when I wrote an essay on Modern architecture in France during the interwar period, for my communication at the Seventh DOCOMOMO Conference. Le Corbusier’s gift for mediation overshadowed other talented architects and urban planners of his time, especially Auguste Perret. Unlike Le Corbusier, Perret advocated faithfulness to history. He was a protagonist of hygiene in housing architecture, as we can admire in the blocks he built in Le Havre after the Second World War: apartments are surrounded by natural light and air, the kitchens and bathrooms are remarkable standardized equipments, still in use. I thought that this wonderful urban achievement had a long history, which deserved new research.

Still, that hygiene has a history that can be considered as a motor for social urban values is denied by Michel Foucault’s followers. I won’t discuss the formidable visionary talent of Foucault, nor the importance he paid rightly to the relations between knowledge and power. But Foucault’s approach was sometimes biased by his strong belief that during the XIXth century, hygiene was used only for a disciplinary purpose. To his eyes, the function of modern architecture – for instance the modern hospitals – was to transform the individuals, and allow political control on them. The political use of hygiene paved the way for the future totalitarian regimes and their prison-like buildings. But even though hygienists had various ideologies including very conservative ones, there is no evidence showing that the modern city inspired by hygiene was a fruit of a proto-totalitarian political will. Sources show that a wide range of men tried to implement hygiene as a noble social concept.

In France the noble idea of hygiene was born in Paris long before it migrated in Le Havre. Hygiene was a science before it bore architectural and urban fruits. At the beginning of the XIXth century, hygiene took its roots within the disciplines of chemistry and medicine. When I decided to research the history of hygiene in Paris, I was fascinated with the idea that its urban architecture, which endured radical transformations during the Second Empire and the Third Republic, had perhaps more tribute to pay to science than to bureaucracy. Maybe Georges-Eugène Haussmann, the well-known, but also controversial “préfet de la Seine” (from 1853 until 1870), was not the unique champion of the modernization of Paris, and maybe modernization had different meanings even at his time.

When I begin a research, I appreciate the moment when I allow new questions to arise. The idea that, maybe, there had existed a wider circle of “Great Men” bringing contributions to the transformations of Paris during the XIXth century, and that this circle comprised not only engineers – Eugène Belgrand and Adolphe Alphand’s roles are well-known -, but also scientists, chemists, professors of medicine, politicians involved in hygiene as an asset for social progress, was a very appealing hypothesis. Sources revealed it was true. Modern Paris owes a lot to the theories of hygiene elaborated since the beginning of the XIXth century.

Before the time of Napoleon III and Haussmann, hygiene in urban architecture resulted in the new markets and slaughterhouses designed by Louis Bruyère (they were all built in the 1820’s), masterpieces of classical architecture made more simple and rational. The Hôtel-Dieu (Paris main hospital in the Ile de la Cité) by architect Jacques Émile Gilbert, is a beautiful building with an inner courtyard inspired by Renaissance architecture. Its conception was a late example of the theory of pavilion architecture, which followed principles of hygiene according to the theory of miasmas. Hygiene was the dominant quality of the buildings designed for schools. It inspired the use of modern materials and functional architectural details. Those schools were considered as an architectural success of the social policy during the Third Republic.

That Haussman’s oeuvre was part of a longer urban history showing prolific relations between science (especially medicine) and architecture brings a different perspective on the understanding of modern Paris. It also brings to the fore that hygiene and its own ethics inspired various forms of architectural beauty, which the Hôtel-Dieu in Paris can be a good example of.

15.9.2014

Fabienne Chevallier

Fabienne Chevallier’s web page: http://www.fabiennechevallier.com

Fabienne Chevallier has published Le Paris moderne : histoire des politiques d’hygiène (1855-1898) (2010) and La naissance du Paris moderne : l’essor des politiques d’hygiène (1788-1855)
(Online book, 2012 : http://www.bium.univ-paris5.fr/histmed/asclepiades/pdf/chevallier_2009.pdf. ).

Le Paris moderne won the Prize of the French Society of History of Medicine (2010) and the Prize Jean-François Coste of the National Academy of Medicine (2011).