11/2014: Ranskan lähiöt ja lähiökirjallisuus

Ranskassa lähiöillä (banlieues) viitataan nimenomaan köyhiin, huonokuntoisiin kerrostalovaltaisiin asuinalueisiin, joissa on valtion tukemia vuokra-asuntoja (Habitation à Loyer Modéré, HLM). Lähiöt rakennettiin pääosin voimakkaan talouskasvun aikana 1950-70-luvuilla helpottamaan sodan jälkeistä asuntopulaa, joka oli seurausta syntyvyyden voimakkaasta kasvusta ja toisaalta siirtolaisten määrän lisääntymisestä. Lähiöt nähtiin aluksi edistyksellisinä, sillä ne tarjosivat työväenluokkaisille perheille aiempaa paremmat elinolot. Pian ihmisten käsitys lähiöistä alkoi kuitenkin muuttua, sillä lähiöt osoittautuivat usein epäinhimillisiksi nukkumalähiöiksi, joissa oli puutteellinen infrastruktuuri ja huonot palvelut. Aluksi lähiöissä asui myös paljon keskiluokkaista, ns. ranskalaista kantaväestöä, mutta viimeistään 1980-luvulle tultaessa suurin osa heistä oli jo muuttanut muualle asumaan. Monet lähiöt köyhtyivät ja rapistuivat entisestään. Nykyään suurin osa lähiöiden asukkaista on siirtolaistaustaisia, minkä vuoksi lähiökeskustelut kytkeytyvät usein maahanmuuttopolitiikkaan ja sen ongelmiin, etnisyyteen ja islamiin.

Mielikuvat ranskalaisista lähiöistä ovat pitkälti median luomia, joka on keskittynyt kuvaamaan erityisesti lähiöiden negatiivisia puolia. Lähiöt nähdään usein sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti syrjäytyneinä paikkoina, joita tarkastellaan pelkästään keskustasta käsin ja suhteessa keskustaan. Lähiöistä puhuttaessa esiin nousevat erilaiset sosiaaliset ongelmat kuten työttömyys, väkivalta, rikollisuus ja huumeet. Toisaalta ranskalaisessa keskustelussa lähiöt kuvataan usein epäpaikkoina, jotka antropologi Marc Augén mukaan ovat paikkoja, joilla ei ole omaa historiaa, identiteettiä tai kulttuurisia arvoja. Ne ovat pelkkiä läpikulkupaikkoja, anonyymejä tiloja, joihin ei liity positiivisia merkityksiä.

Lähiökirjallisuus

Ranskalaiset nykykirjailijat kuvaavat paljon lähiöitä. Yhtenä erityispiirteenä on maahanmuuttajataustaisten nuorten kirjoittamat lähiöihin sijoittuvat romaanit. Tämä lähiökirjallisuus tai ns. beur-kirjallisuus (littérature beur) syntyi 1980-luvun alussa, kun ranskalaiset, siirtolaistaustaiset nuoret alkoivat kirjoittaa omasta elämästään lähiöissä. Monet heistä olivat pohjoisafrikkalaistaustaisia, josta tulee myös nimitys ’beur’, joka viittaa sanaan ‘arabe’, arabi. Kirjat olivat usein osittain omaelämäkerrallisia teoksia, jotka kuvasivat nuorten, lähinnä toisen ja kolmannen maahanmuuttajasukupolven kokemuksia lähiöistä. Ne käsittelivät monikulttuurisen identiteetin rakentumista ja toisaalta ranskalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisen vaikeutta. Vaikka nämä nuoret olivat syntyneet Ranskassa, heidän oli silti vaikea löytää oma paikkansa ranskalaisessa yhteiskunnassa. Toisaalta myös vanhempien kulttuuritausta tuntui vieraalta ja aiheutti nuorissa kapinaa.

Teokset kuvasivat lähiöitä hyvin negatiivisesti. Niiden keskeisinä teemoina olivat lähiöihin liittyvät ongelmat, kuten rasismi, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, poliisiväkivalta, köyhyys, työttömyys ja päihteet. Romaanien lisäksi lähiöitä käsiteltiin myös elokuvissa, ja viimeistään Mathieu Kassovitzin Viha (La haine, 1995) räjäytti lähiöt ja niiden ongelmat suuren yleisön tietoisuuteen. Tämä yksi tunnetuimmista lähiöön sijoittuvista elokuvista kertoo kolmesta nuoresta miehestä pariisilaislähiössä ja heidän kokemastaan väkivallasta ja rasismista.

Pitkään lähiötarinat olivat hyvin miehisiä, naiset nähtiin usein vain sivuosassa ja stereotyyppisesti esitettyinä. 1990–luvulta lähtien naisnäkökulmia tuli kuitenkin lisää, kun naiskirjailijat alkoivat kuvata nimenomaan naisten lähiöissä kohtaamia ongelmia, kuten sukupuolista syrjintää ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kirjoissa naiset nähtiin usein miehisen muslimikulttuurin ’uhreina’, jotka joutuivat tasapainoilemaan perheensä tiukan muslimikulttuurin ja toisaalta ranskalaisen kulttuurin välissä.

Naisten lähiökuvaukset ovat kiinnittäneet ihmisten – ja erityisesti median – huomion myös naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan lähiöissä. Teoksessaan L’enfer des tournants (2004) Samira Bellil kuvasi omia traumaattisia kokemuksista joukkoraiskauksen uhrina Seine-Saint-Denisin –lähiössä Pariisissa. Kirja sai paljon mediahuomiota ja oli osaltaan luomassa kuvaa lähiöistä naisille vaarallisina paikkoina. Kirjan ja sen nostattaman keskustelun tuloksena joukkoraiskauksia (tournants) alettiin pitää nimenomaan lähiöiden ongelmana.

Faïza Guène haastaa lähiöstereotypioita

Vaikka lähiötarinat ovat pääosin vahvistaneet lähiöiden pahamaineisuutta, 2000-luvulla on myös merkkejä lähiökuvauksen monimuotoistumisesta. Ranskalainen Faïza Guène (s.1985) on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten kirjallisuus voi haastaa stereotyyppisen ja negatiivisen lähiökuvan sekä luoda uudenlaisia tulkintoja lähiötilasta. Algerialaistaustainen Guène on syntynyt ja kasvanut Pariisin lähiöissä. Hän on kirjoittanut neljä romaania ja lisäksi ohjannut ja käsikirjoittanut lähiöihin sijoittuvia elokuvia. Guènen esikoiskirja Hällä väliä huomisella (suom. 2005, ransk. Kiffe kiffe demain, 2004) oli suuri myyntimenestys Ranskassa ja maailmalla.

Romaanissa lähiötä tarkastellaan 15-vuotiaan marokkolaistaustaisen tytön, Dorian, silmin. Doria asuu kahdestaan äitinsä kanssa, isä on palannut Marokkoon. Kirja kertookin erityisesti naisten elämästä lähiössä. Romaani ei esitä lähiötä mitenkään yltiöpositiivisena paikkana, mutta tuo lähiötilaan uudenlaisia merkityksiä. Tärkeässä osassa on Dorian persoonallinen ja terävä ääni, joka kommentoi värikkäästi ympäröivää lähiöelämää: naapuruston juoruja, television saippuasarjoja ja Dorian lähipiirin arkisia tapahtumia.

Doria puhuu avoimesti myös kipeistä aiheista, kuten köyhyydestä ja isän lähdöstä, sekä toisaalta teinitytön elämään liittyvistä noloistakin tapahtumista. Romaanin ironinen ja humoristinen sävy syntyy Dorian nasevista, sarkastisista kommenteista ja toisaalta itseironisista hassuista tilanteista. Monimuotoinen lähiökuva rakentuu nimenomaan arkipäivän kuvauksesta, joka rakentaa lähiölle uudenlaista identiteettiä. Myös tavalliset tapahtumapaikat, kuten Dorian lähikauppa, Sidi Mohammed Market, kirpputori, jossa Doria käy äitinsä kanssa tai vaikkapa metro, bussi tai kirjasto, korostavat arkipäivän merkitystä. Romaanissa on paljon erilaisia, värikkäitä henkilöhahmoja, kuten Dorian ystävä, Hamoudi, joka polttaa hasista ja siteeraa Rimbaud’n runoja, elämäniloinen Zohra-täti, joka nauraa jatkuvasti, huoltomiehen vaimo, jolla on permanentti vuosimallia 1974, ja Dorian täishampoolta haiseva terapeutti madame Burlaud. Romaanissa erityisesti naisten välinen ystävyys ja tuki rakentavat positiivista lähiökuvaa ja luovat tiettyä yhteisöllisyyden tunnetta heidän välille.

Uudenlaiset, monimuotoisemmat lähiötarinat purkavat lähiöihin liitettyjä stereotypioita ja rakentavat uudenlaista monimuotoisempaa lähiökuvaa, jossa lähiöillä on myös positiivisia symbolisia merkityksiä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan lähiökirjallisuus kehittyy, ja missä määrin uudet, positiivisemmat tulkinnat lähiöistä onnistuvat muuttamaan lähiöistä käytävää keskustelua.

28.11.2014

Mirka Ahonen