Tekijä: SKTS

Viisi vuotta sitten Eduskunnan tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti seminaarin otsikolla Vihreä kaupunki. Tässä tilaisuudessa todettiin että voimassa oleva maankäyttö- ja rakennuslaki perustuvat kestävän kehityksen periaatteelle Sen mukaan kaikilla kuntalaisilla on oikeus mahdollisimman monipuoliseen, terveelliseen, esteettiseen ja elämykselliseen ympäristöön. Laissa on nostettu esiin luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttäminen.

Ensimmäisestä pykälässä lain yleiseksi tavoitteeksi määritellään edellytyksien luominen hyvälle elinympäristölle sekä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen edistäminen.

Tänään ekologinen osa jää käytännössä syrjään taloudellisuusnäkökulman tieltä. Tuossa tilaisuudessa esitettiin kansanedustajien suulla strategisen viheralueohjelman perustamista., sillä tiivistetyn ja yhä tiivistyvän yhdyskuntarakenteen ja riittävien viheralueiden välille ei tahdo löytyä tasapainoa. Tällöin tilaisuudessa ehdotettiin myös ekologisten polkujen rakentamista. Mutta sellainenhan oli Helsingin keskuspuistosuunnitelma, joka oli innovatiivinen aikanaan. Alue joka varattiin virkistyskäyttöön jo vuonna 1908 ja johon on liitetty urheilullisia toimintoja. Historiasta löytyy viisautta ja malleja, joita tämän päivän suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden on syytä kunnioittaa.

1990-luvulla ympäristöpsykologian tutkijat ovat lähestyneet kaupunkien asukkaita ja kysyneet asukkaiden mielipaikkoja. Kaikilla tutkituilla alueilla asuinalueen mielipaikka oli jokin puisto, metsikkö, ranta tai ulkoilupolku, toisin sanoen kaupungin sisäinen luonto, vesi ja viheralue. Mielipaikassa käynti helpotti stressiä, pahaa oloa ja päänsärkyä. Melulle haettiin vastapainoa luontoympäristöistä.

Professori Peter Clarkin Lontoon, Tukholman, Helsingin ja Pietarin viheralueita koskeva tutkimus syntyi oikeaan aikaan. ”The European City and Green Space. London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg 1850-2000” on monitieteinen teos ja siinä käsitelty aikajänne on pitkä. Kirjasta käy ilmi miten samanlaisia elementtejä kaipuuta luontoon esiintyy tutkituissa kaupungeissa ja kuitenkin miten toisenlainen on suomalaisten ja ruotsalaisten luontosuhde verrattuna Lontoossa asuvaan. On pitkä matka kaupunkien vartioiduista puistoista pohjoismaiseen joka miehen oikeuden sisältävään metsään. Suomeen tullessaan Peter Clark kohtasi ulkomaalaisia ihmetyttävän suomalasien luontosuhteen: ihmiset katoavat viikonloppuina kesämökeille, lähtevät veneillä saarille ja luodoille. Miksi. Esimerkiksi Helsinki on täynnä kauniita puistoja ja luonnonmetsää löytyy keskuspuistosta Selitys saattaa löytyä mainitsemastani erityislaatuisesta suhteesta metsään ja rakentamattomaan ympäristöön ja kaupungistumisen nuoruuteen.

Enin osa Helsingin asukkaista oli tutkimusajanjaksolla muualla syntyneitä. Varsinaiset kaupunkilaissukupolvet ovat syntyneet vasta itse asiassa 1960-luvulla.

Ympäristöhistorialliset teemat ajankohtaistuivat 1990-luvulla. Luonnonkatastrofit, tulvat, hirmumyrskyt ja maanjäristykset osoittivat luonnon voiman, jonka edessä ihmisen olo oli voimaton. Miten näistä oli selvitty siivitti tutkimusta eteenpäin. Historiasta olikin käyttöä tänä päivää ja suuntaa tulevaisuuteen. Ympäristöongelmat kuten Silent Spring – teoksessa esitettiin eivät tunteneet rajoja. Lapissa satoi mustaa lunta ja saastepilvet kulkivat satojen kilometrien päähän.

Peterin Clarkin tutkimusryhmä oli 2000-luvun alussa valmis vastaamaan uusiin haasteisiin historiantutkimuksen keinoin. Vihreä kaupunki ei ole koskaan ollut staattinen tila, vaan ainaisessa muutoksessa. Kirjassa kysytään, kuinka viheralueita ja puistoja on suunniteltu ja muokattu. Aluksi mallia on otettu toinen toisilta. Uusia innovaatioita ja hyviä käytäntöjä on seurattu kaikissa tutkituissa kaupungeissa aktiivisesti – kuuluihan se arkkitehdin ja kaupunginpuutarhurin ammattitaitoon. ja ideat ovat levinnet pienellä viiveellä Lontoosta ja Tukholmasta Helsinkiin useimmiten henkilökohtaisten havaintojen kautta, opintomatkoilla, kongresseissa ja näyttelyissä . Esplanadi sai kaktusistutukset Ruotsin mallin mukaan ja Kaisaniemen puiston lammikko katosi geometristen puistosuunnitelmien myötä, joihin vaikutti pyrkimys luoda villistä luonnosta järjestetty kokonaisuus.

Viheralueiden, puistojen ja puutarhojen suunnittelussa on kysymys siitä, mitä arvostetaan asuinympäristössä, minkälaista virkistystä puistoista ja puutarhoista odotetaan sekä kenelle puistoja ja viheralueita suunnitellaan ja minkälaisia toimintoja varten.

1900-luvun alussa Euroopan suurkaupungeissa kohdattiin kasautuvia ongelmia, jotka oli ratkaistava energiakysymykset, ratkaistava liikenne ongelmia, eliminoitava pölyhaittoja autoistumisen ja liikenteen kasvun myötä. Eliminoitava taudinpesäkkeitä. Ratkaisu oli paluu luontoon, joka omistaa maata ei tee vallankumousta. Työnteko koulupuutarhoissa oli hyvää kasvatusta ja liittyi kansakunnan rakentamisprojektiin terveen nuorison avulla. Siirtolapuutarhoja rakennettiin ja 4 H kerhot alkoivat toimintansa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa syntyi monia uusia innovaatioita, joita sovellettiin Suomeen. Esimerkkinä Saarisen Munkkiniemi-Haaga ja SuurHelsinki suunnitelma, jossa voi aistia eurooppalaisten metropolien hengen.

Ebeneser Howardin Puutarhakaupunkimalli löysi toteutuksensa Kulosaaressa ja uudet mallit sovellettiin nopeasti Suomeen. Innovaatioiden nopeasta leviämisestä ovat siirtolapuutarhat erityinen esimerkki.

Yhteistä kirjan artikkeleille on läpitunkeva taistelu tilasta, joka on koventunut kaikissa kaupungeissa asutuksen tiivistyessä. Vastakkain ovat suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkemys hyvästä kaupungista tai elinympäristöstä ja asukkaiden odotukset. Onnellisuus saavutetaan kun odotusten ja reaalisen todellisuuden välinen ero ei kasva liian suureksi. eli kun asukkaille jätetään se pihapuu, puistikko tai luontopolku. Jo 1980-luvun alussa Kaarina Helakisa esitti teoksessa Elli velli karamelli hellyttävän kuvaukset Elllin taistelusta kiipeilypuunsa säilyttämiseksi. Hattu, Kettu kermalettua, tehtailijaa vastaan. Taistelua pihapuista on Helsingissä käyty Käpylässä 1960-luvulla sekä Ruoholahden villojen säilyttämisen yhteydessä 1980-luvulla.

Liikenneväylät ovat pahimmillaan tuhonneet laajoja miljöitä kuten Lontoossa ja Tukholmassa ja autoille on uhrattu arvokkaita ympäristöjä. Puiston puiden kaatamista perustellaan edelleen niin että ne saattavat kaatua autojen päälle.

Kirjassa taistellaan. Vastakkain ovat olleet : Suunnittelijat – asukkaat, Moderni, rationaalinen – Vanha, epämukava, Luonnonpuistot – istutetut puistot, Puistot – urheilukentät, ja kysymme kuka voitti. Joutomaat, rakentamisalue reservit on otettu käyttöön, satama-alueet ja rantavyöhykkeet valloitetaan. Näyttää siltä kuin sittenkin 1990-luvun trendeistä huolimatta taloudellisesti, ei ekologisesti kestävä kehitys on voittamassa. Uusia suuria kaupunkipuistoalueita ei Ruotsin mallin mukaan ole syntynyt 2000 luvulla , sillä seudullinen yhteistyö on tässäkin ongelma. Helsingin lähikunnat kilpailevat nekin asukkaista ja työpaikoista. Toimiessani seutukaavoituksessa nuoruudessani joku laski, että vielä 1970-luvulla kaikki suomalaiset olisivat mahtuneet asumaan 500 neliömetrin tonteille silloisen Uudenmaan läänin alueelle omakotitaloihinsa. Kirjasta voi löytää sen, miten pienet sittenkin ovat olleet yksityisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet byrokratian ja rakennusliikkeiden maailmamassa. Taistelutanner supistuu taisteluun kiipeilypuun tai metsikön puolesta.

01.05.2006

Marjatta Hietala

Toukokuu tuo meille monta aihetta juhlaan. Vapun jälkeen, 4.-5. toukokuuta, vuorossa ovat Kaupunkitutkimuksen päivät, nyt neljättä kertaa. Tai viidettä, riippuen siitä keneltä kysytään.

Monet meistä, jotka 1990-luvun lopussa olimme järjestämässä suurta International Planning History Societyn kansainvälistä konferenssia elokuulle 2000, muistavat innostuneen yhteistyön yli tieteenalojen rajojen. Konferenssihuuma synnytti sekä ajatuksen monitieteisen Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran perustamisesta että omista, uusinta suomalaista kaupunkitutkimusta käsittelevistä vuotuisista tapaamisista. Koimme tekevämme silloin ensimmäisiä kaupunkitutkimuksen päiviä Suomessa. Seura perustettiin heti mutta päivät saatiin käyntiin vasta muutama vuosi myöhemmin.

Tämänvuotinen teema – muutos, kriisi, poikkeustila – tuntuu olevan mahdollisimman kaukana juhlista. Mitä kaupungeille ovatkaan eri aikoina aiheuttaneet kansainvälinen valtapolitiikka, sodat, pyörremyrskyt, tsunamit, maanvyörymät, tulvat, apartheid, kulttuurinen ja sosiaalinen segregaatio, syrjäytymisen monenlaiset muodot, terroristien operaatiot, maanlaajuisiksi levinneet lähiömellakat, ympäristöuhat, teollisen rakenteen perustavat muutokset, tehtaiden lopettamiset ja poliittiset kumoukset?

Myöskään nopea taloudellinen kasvu ja siihen usein liittynyt kiivas kaupungistumisprosessi eivät ole olleet ongelmattomia. Muutoksen hallinta edellyttää vahvaa ymmärrystä keinoista ja kykyä niiden käyttöön, mihin kaikki muutostilanteet eivät välttämättä tarjoa mahdollisuuksia. Mutta yhteiskunnallinen muutos voi alkaa näennäisesti pienistä asioista ja kasvaa voimaksi, joka siirtää melkein vuoria, kuten muistan kokeneeni Pariisin kevään 1968 tapahtumat ja niiden Suomeenkin ulottuneet vaikutukset. Silloin kaupunki oli myös paikkana tapahtumien fokuksessa.

Kaupungeissa on kyse muutosprosesseista, on aina ollut. Siinä mielessä ne ovat keskellä elämää. Muutokseen sisältyy haaste uudelleenajattelun välttämättömyydestä. Mutta siihen sisältyy myös lupaus: mahdollisuus tehdä kaupungista parempi paikka toimia ja elää yhdessä. Tässä kaupunkitutkimuksella on oma tehtävänsä.

Juhlat merkitsevät eräänlaista suvantopaikkaa elämän vuolaassa muutosten virrassa. Tarvitsemme tilaisuuksia pohtia menneisyyttä ja asettaa uusia paaluja tulevaisuudelle. Mitä tutkijat voivat tuoda juhliin kaupungissa? Historiallista perspektiiviä, kuvia menneiden aikojen toisenlaisesta todellisuudesta ja kadonneista maailmoista. Oman ajan tapahtumien tarkkaa havainnointia, muutosprosessien sijoittamista laajempiin kulttuurisiin ja historiallisiin yhteyksiinsä, yhteiskuntapolitiikan kriittistä arviointia. Visioita paremmasta tulevaisuudesta, vaihtoehtojen vertailua, uusien tutkimusnäkökulmien avaamista niille kentille, jotka avautuvat vakiintuneiden tieteenalojen väliselle ei-kenenkään-maalle. Näistä toukokuun Kaupunkitutkimuksen päivilläkin keskustellaan. Tervetuloa juhliin.

Laura Kolbe jätti maaliskuun vuosikokouksessa monivuotisesta puheenjohtajuudesta luopuessaan vahvan perinnön uudelle hallitukselle ja minulle Kaupunkitutkimuksen seuran uutena puheenjohtajana. Lauran aikana seura on toiminut aktiivisesti monin eri tavoin. Kaupunkitutkimuksen päivät on vakiinnuttanut paikkansa tärkeänä ja odotettuna keskustelufoorumina, joka tuo yhteen sekä tutkimusten tekijöitä että niiden käyttäjiä, eri yhteisöissä toimivia, kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita ihmisiä. Kuin pisteenä i:n päälle Tieteellisten seurain valtuuskunta hyväksyi seuramme jäsenekseen muutama päivä ennen Lauran puheenjohtajakauden päättymistä.

Kiitän seuran hallituksen puolesta ja omasta puolestani Lauraa lämpimästi näistä yhteisistä inspiroivista vuosista kaupunkitutkimuksen ja urbaanien elämänarvojen hyväksi. Yhteistyömme jatkuu uusilta näköalapaikoilta.

01.04.2006

Anja Kervanto Nevanlinna

Kuva Helsingin Sanomissa viime tammikuussa: pyörätuolissa istuva nainen yrittää turhaan päästä sisään Aleksilla sijaitsevaan liiketilaan. Rakentamisen viesti on hänelle selvä: tila ei ole tarkoitettu neljällä pyörällä liikkuvalle. Jokakesäiset katutyöt vaikeuttavat kaikkien kulkemista kaupungissa, mutta osalle meistä jo pelkästään korkeat katukiveykset tai keskelle jalkakäytävää sijoitetut mainokset ja pyörätelineet voivat olla todellisia liikkumisen esteitä. Tai ajatellaan arkipäiväistä tilannetta: taidetta harrastava isä päättää vanhempainvapaallaan käydä museossa, vaunuissa kulkeva lapsi mukanaan. Vanhassa arvorakennuksessa sijaitseva näyttely kiinnostaisi, mutta sinne johtava komea portaikko estää sisäänpääsyn lastenvaunujen kanssa.

Onneksi kuva ei ole aivan näin synkkä. Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat ovat heränneet miettimään, kenelle kaupunkeja rakennetaan. Esimerkiksi väestön vanheneminen näkyy jo kaupunkirakentamisessa. Kaikille sopiva suunnittelu, Design for All, valtaa alaa. Design for All -lähestymistapa korostaa sosiaalisesti vastuullista suunnittelua, helppokäyttöisyyttä, osallistumisen yhdenvertaisuutta sekä ympäristön esteettömyyttä. Käsitteenä kymmenisen vuotta vanha Design for All tunnetaan ympäri Eurooppaa.

Kaupunkien pitkässä historiassa tuo kymmenen vuotta on lyhyt – ja erikoinen – jakso. Varhaiset kaupunkiasutukset keskittyivät pitämään ulkopuoliset loitolla, sillä kaupankäynti oli tuonut niihin vaurautta, jota piti suojella. Kulkureittien käyttöä rajoitettiin puolustuksellisista syistä, ja taidokkaimmat rakennukset olivat tarkoituksellisen vaikeakulkuisia. Myöhemmin rakentamisen tekniikoiden ja materiaalien kehityksen myötä liikkuminen kaupungeissa helpottui, ja modernin kaupunkisuunnittelun tuottama kaupunkitila rakentui yhä enemmän erilaisten normien varaan.

Viime vuosina on oivallettu aiempaa kirkkaammin, että kaupunkirakenne voi marginalisoida kokonaisia ihmisryhmiä. Tietoisuus, ja samalla vaatimus, kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista osallistua kaupunkielämään on voimistunut. Eurooppalaisten kaupunkien verkostoista European Observatory Cities for All edistää kaikille sopivan kaupunkiympäristön suunnittelua ja aihetta koskevaa tiedonvaihtoa. Verkosto ei rajoitu kaupunkitilan kehittämiseen, vaan kattaa myös esimerkiksi erilaisille kaupunkilaisille sopivat tavat välittää kaupungissa toimimista koskevaa tietoa ja palveluita.

Verkostoon kuuluva Helsinki on ottanut tavoitteekseen olla ”kaikkien (lue: myös liikuntaesteisten) kaupunki” vuoteen 2011 mennessä. Kaavoituksessa edistetään esimerkiksi katujen ja julkisen liikenteen pysäkki- ja terminaalialueiden helppokulkuisuutta, kaupunkitilan selkeää hahmotettavuutta ja helppoa orientoitumista. Tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin vuonna 2002 Helsinki kaikille -projekti, josta vastaa kaupungin rakennusvirasto. Hankkeen koekenttiä ovat mm. katutilaan ja liiketilojen sisäänkäynteihin keskittyvä esteetön Aleksi ja puistoreittejä kehittävä Töölönlahti-osuus.

Helsinki kaikille -projektin tuloksena on jo syntynyt esimerkiksi esteetön leikkipuisto (Ruskeasuon Ratsaspuisto) sekä ikääntyneiden, rollaattoreilla, pyörätuolilla tai muuten tukea tarvitsevien liikkumista sekä heikkonäköisiä ajatellen suunniteltu Suursuonpuiston vanhustenpolku Maunulassa. Esteettömän liikkumisen edistämistapoihin voivat helsinkiläiset tutustua helposti vaikkapa Kampin alueella, jossa helppokulkuisuus on otettu ohjenuoraksi julkisen liikenteen terminaalissa, kauppakeskuksessa, uusissa asuintaloissa ja katualueilla – tosin kauppakeskuksen avajaisviikkojen tungoksessa tuskin kukaan liikkuu täysin esteettä.

Helsinki ei ole tavoitteineen yksin. Vuonna 2004 tehdyssä kyselyssä todettiin, että esteettömyyttä on kartoitettu Suomen kunnissa 1980-luvulta lähtien; selvä nousu osuu kuitenkin viime vuosiin. Kuntien esteettömyysstrategiat ja hankkeet ovat esimerkkejä asennemuutoksesta, joka kaupunkisuunnittelussa on meneillään. Ne eivät kerro vain muutoksista vammaisuutta koskevissa käsityksissä, vaan myös siitä tosiseikasta, että eurooppalaisten kaupunkien väestö vanhenee ennätystahtia. Ramppien, luiskien, kaiteiden ja hissien kysyntä kasvaa moninkertaiseksi. Kaupunkisuunnittelijat joutuvat pohtimaan, miten rakentaa toimivia tulevaisuuden kaupunkeja. Ja kaupunkiympäristöjen suojelijat ovat sen eettisen kysymyksen äärellä, tuleeko historiallisesti arvokkaita ympäristöjä avata yhä useammalle, mihin vetää autenttisuuden ja kulttuuriperinnön käyttäjien tarpeiden rajaa.

Kaupunki ei ole vain tiiltä ja asfalttia, puuta ja puistokäytäviä, vaan se kertoo myös käsityksistämme kaupunkilaisuudesta. Siitä, keiden kaupungissa halutaan liikkuvan ja miten. Kaupunkirakentaminen vaikuttaa siihen, miten kukin kokee kaupunkilaisuutensa ja itsensä. Rampiton ja portaita täynnä oleva kaupunki viestii toivottavista ja ei-toivottavista liikkumistavoista. Alussa kuvattujen kaupunkiympäristöjen viesti on selvä: suosittu liiketila ja arvokas museorakennus on tarkoitettu vain kahdella jalalla kulkeville, ilman apuvälineitä tai lapsitaakkoja saapuville aikuisille. Syy kaupunkitilan toimimattomuuteen löytyy käyttäjästä. Toisenlaiset ajattelumallit ovat kuitenkin vallanneet alaa.

Helsinki kaikille -projekti on yksi esimerkki vammaisuuden sosiaalisen mallin rantautumisesta kaupunkisuunnitteluun. Mallin mukaan yhteiskunta, joka ei kaupunkisuunnittelussa ota huomioon koko väestön tarpeita, ”vammauttaa” tietyt ihmiset liikkumisen suhteen. Tämän ajattelutavan mukaan rakentamisen tavat mahdollistavat tai estävät tasa-arvoisen kaupunkitilan käytön. Malli alleviivaa sitä tosiasiaa, että kaupunkisuunnittelu perustuu normeihin ja oletuksiin peruskaupunkilaisesta. Suunnittelu rajaa tilaa, mahdollistaa tiettyjä käyttöjä ja rajoittaa toisia, se suosii tiettyjä käyttäjiä ja sulkee toisia pois. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rakentamisesta ja materiaalisista rajoista, vaan se miten kaupunkiympäristö on suunniteltu ja rakennettu vaikuttaa myös siihen, mitä ihmiset ajattelevat esimerkiksi toivottavista, ”oikeista” liikkumistavoista, siitä mikä on normaalia. Käsitykset ihmiselle tavanomaisesta ja normaalista vaikuttavat kaupunkien suunnitteluun ja toisaalta kaupunkisuunnittelulla vahvistetaan ja muovataan käsityksiä normaaliudesta ja epänormaaliudesta.

01.03.2006

Ulla Salmela