Tekijä: SKTS

Sivuillamme on nyt touko-kesäkuussa ollut teknisiä hankaluuksia, joita pahoittelen ja jotka toivottavasti on nyt saatu kuntoon. Toukokuun uutisista kertomatta jäi mm. se, että Kaupunkitutkimuspäivien osallistujamäärä ylitti tänäkin vuonna kaksisataa. Palaute on ollut positiivista. Syksyn suunnitelmiimme palaan elokuussa.

Olemme saaneet uuden taloudenhoitajan ja sihteerin. Uusi taloudenhoitaja on hallituksen piiristä: Katri Lento, joka valmistelee väitöskirjaa kaupunkiluonnosta. Sihteeriksi hallitus valitsi Katri Korolainen-Virkajärven, joka on erityisesti kaupunkihistoriasta kiinnostunut historian opiskelija. Kiitän omasta puolestani ja hallituksen puolesta Seuran edellistä taloudenhoitajaa Tuija Mikkosta ja sihteeriä Samu Nyströmiä heidän monivuotisesta innostuksestaan ja työstään Seuran hyväksi. Samu jatkaa hallituksessa, eikä kumpikaan ei ole jättämässä kaupunkitutkimusta.

Kaupunkikylpy

Vierailin vastikään Norrköpingissä ja Rotterdamissa. Kokouksen tai konferenssin tiivis ohjelma harvoin sallii laajempia tutkimusretkiä, mutta kaupunkitutkija voi aina nauttia eräänlaisesta kaupunkikylvystä, lyhyestä uppoutumisesta vieraaseen urbaaniin elämään sisäpiiritiedon antamalla varmuudella.  

Kummankin teollisuuskaupungin historiassa vedellä on ollut elintärkeä rooli. Norrköping on Ruotsin Tampere ja Manchester, tekstiili- ja paperiteollisuuden keskus, jonka pitkää kukoistusta etenevä globalisaatio alkoi leikata jo 1950-luvulla kun tehtaat yksi toisensa jälkeen jouduttiin kannattamattomina lopettamaan. Rotterdam on Euroopan (ja maailman) johtava tavarasatama, jonka keskustan korttelit saksalaiset pommittivat toukokuussa 1940 maan tasalle. Sataman tulevaisuutta uhkasi vakavasti siirtyminen perinteisestä rahtauksesta konttikuljetuksiin 1960-luvulta alkaen.

Vaikka molemmissa raitiovaunut jatkavat urbaaneja perinteitä, keskustamiljööt eroavat toisistaan kuin päivä ja yö. Vanhat, uusiin käyttöihin muunnetut teollisuusrakennukset antavat Norrköpingin keskustalle ainutkertaisen hienon tunnelman. Rotterdamin ytimessä on pommitetun alueen tilalle rakennettu moderni Lijnbaan, kaksikerroksisten rakennusten reunustama tapiolamainen kävelykeskusta, monen 1960-luvun eurooppalaisen ostoskeskuksen esikuva. Sen ympärillä on liukkaiden liikekolossien homogeeninen maisema, jonka kuvasta ei ole tunnistettavissa kaupunkia, maata eikä maanosaakaan, ei edes kulloistakaan yhtiötä.

Lyhyen vierailun perusteella ei tietenkään voi tehdä suuria yleistyksiä (tai voi, mutta ehkä ei pitäisi). Sekä Rotterdam että Norrköping kertovat jotain yhteisöjensä arvoista. Miten pitäisi suhtautua ranta-alueisiin? Kun Helsingissä kaupunki suunnittelee suurta uudisrakennusta, hotellia, Taivallahteen Hietaniemen hautausmaan juureen ja keskelle pienimittakaavaista merimaisemaa, ei voi kuin ihmetellä, miksi haavoittuva paikka halutaan ehdoin tahdoin tuhota lopullisesti. Pöyristyttävää markkinavetoista uutta arkkitehtuuria – esimerkiksi sellaista kuin havainnekuvissa – Taivallahden miljöö ei tule kestämään. Sen sijaan Sörnäisten Kalasataman alueella tai Jätkäsaaren uudessa kaupunginosassa hotelli monipuolistaisi oivallisesti toimintoja samaan tapaan kuin Warranttimakasiiniin rakennettu hotelli Katajanokalla.

Kokemukseni herättävät taas kysymyksen, mikä historiallisissa ympäristöissä on tärkeää ja mitä arvoja uusin arkkitehtuuri tuo kaupunkikuvaan. Rotterdamissa viimeisimpien kansainvälisen arkkitehtuurin pintamuotien hallitsema kaupunkikuva valuu heti mielestä. Myös vanhoilta satamatoiminnoilta vapautuneista alueista on tehty latteinta urbaania maisemaa ilman omaa identiteettiä. Kansainvälisten yritysten kannalta miljöö onkin yhdentekevä, kunhan tekniikka toimii.

Norrköpingissä historia elää. Virran ja rakennusten läheistä suhdetta on varjeltu, ja uudisrakennukset limittyvät haavoittuvimpaan historiallisia kerrostumia sisältävään ympäristöön. Keskusta houkuttelee puoleensa myös yhteisöjä ja yrityksiä muualta. Kaupunkisuunnittelu on onnistunut: kaupunkilaiset rakastavat veden ääreen muotoutunutta maisemaansa. Historia antaa identiteetin myös tulevaisuuden rakentamiseksi.

Anja Kervanto Nevanlinna

(14.6.2007)

änään vein vanhoja sanomalehtiä kadun varren jätekeräykseen. Uppsalan yliopisto- ja omakotialueella luetut lehdet ja pakkausmateriaalit kootaan kerran kuussa määrättyyn paikkaan, josta ne kollektiivisesti kerätään. Kuvio ilmentää ritualisoitua Ruotsia. Myndighet eli viranomainen on pohtinut asian puolestasi. Järjestelmä toimii kuin kello. Kuun puolessa välissä Huvilatien risteykseen tuodaan siisteissä paperikasseissa 30 päivän aikana kertyneet painotuotteet.

Hämmästyin kasan siisteyttä ja pussukoiden kurinalaista asettelua risteykseen. Koivun juurelle oli tuotu vain noin kymmenkunta ICA- ja Hemköp -paperikassia. Pinon vaatimattomuus pani epäilemään: joko huvila-alueella ei lueta lehtiä tai vaihtoehtoiset jätteenhävitysmetodit on otettu käyttöön!

Paperinkeräys symboloi järjestelmäruotsin sisäistä kauneutta. Se ulottuu myös kaupunkikuvaan. Mutu-tuntumaa tai ei, mutta jossain syvällä ruotsalainen kaupunkisuunnittelija näkee kirkkaammin kokonaisuuden ja tuottaa…niin…sanon suoraan, vaikka tekee kipeää….kauniimpaa, harmonisempaa ympäristöä. Meillä Suomessa palvotaan sankariarkkitehtia ja modernismia. Täällä rakennetaan taajamaa olemassa olevan ehdolla, vakaasti ja vailla arkkitehtihehkutusta. Pakko sanoa: rakennukset ja pihat ovat hyvässä kunnossa, ympäristöt rakkaudella hoidettuja, rakennukset ovat suhteessa toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Syntyy harmonia, illuusio idyllistä, joka viettelee sisäänsä. Se ei sulje pois kerroksisuutta, kulttuurin jatkuvuuden näkymistä kaupunkikuvassa.

Ruotsia on rauhassa rakennettu 200 vuotta. On selvä, että se näkyy ja tuntuu. Missään en ole nähnyt niin kauniita, lämpimiä kaupungin- ja kunnantaloja kuin täällä. Se ovat kuin moderneja kirkkoja kyliensä keskellä, turvallisuuden, valon ja vakauden maamerkkejä. Tukholman uudet alueet ovat komeata, laadukasta kaupunkiarkkitehtuuria. Täällä Uppsalasta löytyy viihtyisiä, vahojen rakennusten sisään ja poikki rakennettuja kauppakujia ja gallerioita. Vanhojen rakennusten entisöinti on kansallinen harrastus jne.

Tukholma on usealle suomalaiselle ensimmäinen kosketus kaupunkikulttuuriin, luokkaretkien ensimmäinen kohde. Se on todellinen eurooppalainen metropoli sekä meidän pääkaupunkimme satojen vuosien ajan. Minun kaupunkikulttuurinen näkemykseni kiteytyi jo 1970-luvulla seuratessani metron eli tunnelabanan rakentamista Tukholma ydinkeskustaan ja sen aiheuttaman kaupunkisaneerauksen seurauksia. Koen Tukholman edelleen toiseksi kotikaupungikseni, Tunnen sen lapsuusvuosien sukulaisvierailuista lähtien.

Sata vuotta sitten suomalaiset arkkitehdit ottivat mallia Ruotsista ja muista pohjoismaista. Sitten suuremmat maat tulivat ja voittivat taistelun huomiosta. Soisin, että meilläkin palattaisiin perusarvoihin: laadukkaan ruotsalaisen kaupunkisuunnitteluosaamisen äärelle. Tässä kisassa maaotteluvoitot ovat 1-0!

(26.3.2007)

Laura Kolbe

Olin joulukuussa Venetsiassa sen yliopiston kutsumana puhumassa kaupunkihistorian kirjoittamisesta, mikä tarjosi tilaisuuden pysähtyä arvioimaan eurooppalaista kaupunkikulttuuria toisesta horisontista. Vaikka olen ollut kaupungissa kolmasti aikaisemminkin, viimeksi vain kaksi vuotta sitten marraskuussa, tämänkertainen kokemus oli pysäyttävä.

Venetsia lienee yksi niistä paikoista, jotka herättävät romanttisia mielleyhtymiä: koristeellinen arkkitehtuuri, katujen salaperäinen verkosto, veden heijastumat kanavissa. Jotkut ehkä muistavat muitakin tunnelmia Hannu Raittilan Finlandia-palkinnon saaneesta Canal Grande-kirjasta. Todellinen Venetsia ei tarjoa romantiikkaa, ellei matkusta sopivassa seurassa (eikä siihen silloin enää Venetsiaa tarvita), mutta avaa kysymyksiä siitä, mitä kansainvälisestä brändistä voi kaupungeille seurata ja mitä rakennettujen kaupunkien suojelun pitäisi tarkoittaa.

Sain koulussa 1960-luvulla lukea Portian roolin Shakespearen näytelmässä Venetsian kauppias, jonka olen aina mielessäni liittänyt paikan erityiseen ilmapiiriin. Jo silloin näytelmän tapahtumien ympärille kietoutunut 1600-luvun alun kaupunki tuntui elävämmältä kuin se kulissimainen Venetsia, joka matkailijoille suunnatuista kuvista ja filmeistä välittyi. Ensimmäisiin kokemuksiini kaupungista elokuussa 1975 sisältyivät hienot vesibussimatkat isäni kanssa telakka- ja teollisuusalueiden kautta; gondoleista emme kumpikaan olleet kiinnostuneita. Vielä 1950-luvun alussa kaupungissa asui yli 170 000 asukasta, tänään vain runsaat 60 000.

Nyt saattoi helposti havaita, että kaupungin elinkeinorakenne oli muuttunut. Siitä oli tehty eräänlainen Disneyland, jossa amerikkalaiset ja japanilaiset (miksei eurooppalaisetkin) turistit saattavat tuntea olonsa kotoisaksi, mutta josta oikea elämä on kadonnut. Jo korttelin päässä pääreiteiltä monet rakennukset näyttivät autioilta tai asuttuinakin uskomattoman huonokuntoisilta. Huoneistoja myydään korkeaan hintaan ulkomaalaisille, joilla ei ole aikomustakaan asua siellä kuin kuukauden tai kaksi vuodessa. Kun pysyvää asiakaskuntaa ei synny, lähipalvelut katoavat.

Niin kauan kuin muistan, on sanottu, että Venetsia vajoaa, että se tuhoutuu uppoamalla vähitellen mereen. Ajatuksena on, että sen pelastaminen edellyttää teknisiä toimenpiteitä ja – tietysti – rahaa korjauksiin. Joulukuinen kokemukseni kaupungista viittaa pikemminkin siihen, että Venetsia kuolee, koska sen urbaania elämää ylläpitävä yhteisö on kuihtumassa tai jo hävitetty. Tekninen tuhoutuminen on vain tämän seuraus, eivätkä tekniset operaatiot muuta tilannetta ellei taloudellisiin ja sosiaalisiin perussyihin puututa.

Venetsian valinta UNESCOn Maailmanperintökohteiden luetteloon vuonna 1987 sai laajan kannatuksen. Suojelun tarvetta kukaan ei kiistänyt, ja valinnan kautta oli saatavissa lisää kansainvälisiä panostuksia. Mutta mihin kaupunkisuojelu on kohdistunut? Esimerkiksi: rakenteisiin, perustuksiin, teknisiin järjestelmiin, rakennusmateriaaleihin; käyttötarkoituksiin ja taloudellisuuteen; julkisivuihin ja kaupunkikuvaan. Jo rakennustekninen tehtävä on valtava. Kaupunkilaisyhteisöjä ei kuitenkaan suojella, ja keinot vaikuttaa suojelulla yhteiskunnallisiin prosesseihin ovat minimaalisia. Tuskin sitä on edes asetettu tavoitteeksi.

Paikka on kansainvälisesti tunnetuimpia kaupunkeja, monien ehdoton matkakohde. Kun teollisuuden rakennemuutos johti tehtaiden lakkauttamisiin tai siirtoihin 1970-luvulta alkaen, muutos uhkasi myös Venetsiaa. Aluksi massaturismin nopea leviäminen varmaan näytti hyvältä keinolta korvata teollisia työpaikkoja ja jatkaa taloudellista kasvua. Mutta kun matkailun pitempiaikaiset syövyttävät vaikutukset alkoivat näkyä, oli jo liian myöhäistä – ainakin Italian kaltaisessa, epävirallisten hallitsemisjärjestelmien maassa. Tässä kehyksessä kaupunkisuojelu vaikuttaa laimealta yritykseltä sulkea silmänsä kansainvälistymisen paikallisilta seurauksilta.

Kaupunkisuojelua on meilläkin. Helsingin empirekortteleiden suojelusta keskusteltiin jo 1930-luvulla, vaikka Valtioneuvosto teki asiasta päätöksen vasta 1952. Rakennuslain muutos 1958 kumosi päätöksen ja siirsi kaupungille vastuun historiallisen kaupunginosan suojelusta asemakaavalla. Erityisesti piti säilyttää rakennusten katujulkisivut. Kun Kaupungintalokorttelia 1960-luvulla uudistettiin, kaupunkikuva säilyi mutta julkisivujen taakse, näkymättömiin, tuli pääosin uudisrakennuksia.

Nyt Pihlajamäen lähiön suojelusta on päätetty suuren yhteisymmärryksen vallitessa. Kaupunkisuojelua ei todellakaan ole liikaa tarjolla. Mutta kysymyksiä suojelu herättää. Mitä silloin suojellaan, kun suojellaan lähiö, esimerkiksi Pihlajamäki? Suojellaanko rakennuksia, kaupunkikuvaa, niiden alkuperäistä ideaa sellaisena kuin arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat sen tarkoittivat? Vaiko kaupunkikuvan nykyisyyttä, sitä miksi se on tullut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana? Vai sen monikerroksista historiaa? Suojellaanko samalla myös kaupunginosan yhteisöjä, heidän tapojaan elää lähiötä ja niitä merkityksiä, joita he rakennetulle kaupunginosalleen ovat antaneet? Keiden Pihlajamäki on suojelun kohteena?

Muistan Venetsian, mutta en filmien romanttista kaupunkia, vaan paikan, joka käy taistelua kuoleman kanssa. Sielunsa kansainväliselle matkailuteollisuudelle luovuttanut yhteisö ei siitä selviä, vaikka sille yritetään rakennussuojelun rajallisin keinoin antaa tekohengitystä. Helsingin vaatimattomampi mittakaava tekee toivottavasti hallittavaksi sen kaupunkikulttuurin muutoksen, mikä Venetsiassa on jo menetetty.

(16.2.2007)

Anja Kervanto Nevanlinna