Tekijä: SKTS

Lisäaineita on liikaa, voita on liian vähän, ja Helsingin leipäjonot sijaitsevat aina väärässä paikassa. Vuodenvaihteen suomalainen ruokakeskustelu tuntuu kiteytyneen näihin teemoihin. Toisaalta ruoka-avun jonottajien määrä kasvaa, toisaalta muun muassa Helsingin Kluuviin avattiin vuodenvaihteessa hintavaan lähi- ja luomuruokaan erikoistunut kauppahalli. Vastaleivottuja lähipullia nuuhkiessa ja nostalgista suomi-iskelmää kuunnellessa globaali talouskriisi ja nurkan takana väijyvä lama (tai leipäjonot) tuntuvat kovin kaukaisilta ongelmilta.

Mahdollisuus terveellisenä pidettyyn ruokaan ei kuitenkaan ole ainoastaan hintakysymys vaan liittyy myös kaupunkirakenteeseen ja -tilaan liittyviin seikkoihin. Jos asuntosi etäisyys lähimpään mahdollisuuteen ostaa pussillinen perunalastuja on puolet siitä mikä se on mahdollisuuteen ostaa tuoreita tomaatteja, asut ruoka-aavikolla. Etenkin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yleistyneellä termillä, ”food desert”, tarkoitetaan sellaisia köyhempiä ja segregoituneita asuinalueita, joilla ei lainkaan sijaitse päivittäistavarakauppoja, ainakaan sellaisia joiden valikoimista löytyisi tuoreita perusraaka-aineita kuten hedelmiä tai vihanneksia. Edulliset julkiset liikenneyhteydet puuttuessaan lisäävät ongelmaa.

Viime vuonna Yhdysvaltojen maatalousministeriö arvioi, että 23,5 miljoonaa amerikkalaista asuu alueilla, joilla vatsansa saa täyteen lähinnä vain pikaruoasta tai huoltoasemien ja minimarkettien prosessoiduista tuotteista. Detroitissa esimerkiksi yksistään puoli miljoonaa asuu tällaisilla alueilla. Nykypäivän Suomessa ihmiset ovat etenivissä määrin eriarvoisessa asemassa terveellisen ruoan saannin suhteen, mutta onko meilläkin jo nähtävissä merkkejä tällaisesta alueellisesta ruoka-aavikoitumisesta, kaupungissa tai maaseudulla?

Kysymykset eri asukasryhmien taloudellisista mahdollisuuksista terveellisen ruokaan, luomu- ja lähiruoan hyödyllisyydestä, ja toisaalta kaupunkiviljelyn mahdollisuuksista ovat olleet myös pinnalla Dublinissa, jossa vierailin jälleen vuoden alussa. Talouskriisin ravistelemassa Irlannissa velkaantuneen keskiluokan rahahuolet ovat päivän ykkösuutisia ja ruoan hinta koskettaa yhä useampia. Aiemmin maataloustuotteiden, esimerkiksi voin, viejämaana tunnettu Irlanti onkin jälleen siirtänyt katseensa takaisin maaseudulle ja korkealaatuisten maataloustuotteiden vientimahdollisuuksiin etsiessään uusia talouden kasvualueita.

Dublinissa kaupunkiviljelyn suosio on ollut kasvussa, osittain talouskriisin ja sitä myöten esimerkiksi kasvaneen työttömyyden vuoksi. Lähi- ja luomuruoan arvostus sekä yhteispuutarhojen (eng. community gardens) rakentaminen vapaa-ajan viettoa ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa varten on kuitenkin lisääntynyt jo ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan. Dublinin alueen yleiskaavat, etenkin ennen talouden romahtamista, ovat korostaneet tarvetta varata uusilta asuinalueilta tilaa asukkaiden ylläpitämille yhteispuutarhoille. Tällaiset puutarhat on nähty yhtenä uutena ja tärkeänä viheraluemuotona etenkin kerrostalolueilla, joita on 1990-luvulta lähtien rakennettu yhä enemmän Dubliniin, etenkin käytöstä poistuneille satama-alueille.

Tilanne on nyt saanut uuden sävyn, kun lama on vähentänyt painetta uudisrakentamiseen ja luovaa viljelytoimintaa on syntynyt keskeneräisiksi jääneille asuinalueille. Paikallishallinto on myös viime vuosina rakentanut julkisille puistoalueille vuokrattavia viljelypalstoja, joille riittää tällä hetkellä jonottajia. Yhteispuutarhojen ja viljelypalstojen lisäksi Dubliniin näyttää myös rantautuneen mielenkiintoinen Gardenshare-ilmiö, jossa asukkaat vuokraavat osan omasta takapihastaan jollekin toiselle viljelykäyttöön. Dublinin kaupungin pinta-alasta 25% onkin yksityisiä puutarhoja.

Dublinissa viime vuosisadan ruokakriisit ja niiden myötä kaupunkiviljelyn buumit ovat myötäilleet yleiseurooppalaista kehitystä, josta muun muassa Samu Nyström kirjoitti omassa kolumnissaan ”Urbaania pienviljelyä 1918 ja 2008”. Kaupunkiviljelyn alku Dublinissa ajoittuu myös 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Ensimmäisen maailmansodan tuoma elintarvikepula vauhditti palstamäärän kasvua Dublinissa, mutta jo ennen sodan puhkeamista valtio oli ryhtynyt jakamaan ilmaiseksi kasvien siemeniä työttömille miehille, ja paikallishallinto luovutti maa-alaa viljelyyn. Nopean teollistumisen tuomien ongelmien sijaan Dublinia vuosisadan alussa vaivasi enemmänkin työttömyys ja heikko talouskasvu, jota pahensi 1800-luvun puolesta välistä alkanut maaseudun köyhtyminen ja maaltamuutto pääkaupunkiin.

Seuraava elintarvikepula tuli Dubliniin toisen maailmansodan aikana, vaikka Irlanti ei osallistunutkaan aktiivisesti sotatoimiin. Viljelypalstojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti ja Dublinin suurin puistoalue, hehtaarimäärältään Helsingin keskuspuistoon verrattavissa oleva Phoenix Park, muutettiin osaksi viljelykäyttöön.

Dubliniin ei koskaan rakennettu meille tuttuja siirtolapuutarha-alueita mökkeineen, eikä viljelypalsta-alueetkaan ole vakiinnuttaneet asemaansa kaupunkirakenteessa pitkällä aikavälillä. Viljelypalstoja on otettu käyttöön kaupungin eri puolilla tarpeen mukaan ja myöhemmin alueet on muutettu toisiin käyttötarpeisiin. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen viljelypalstojen määrää vähennettiin radikaalisti kun paineet uusien asuinalueiden rakentamisesta kasvoivat.

Nykyään Dublinin seutua on usein luonnehdittu kaupunkirakenteeltaan enemmän amerikkalaiseksi kuin eurooppalaiseksi kaupungiksi. Laajoille alueille levittäytyvät asuinalueet ovat suhteellisen segregoituneita ja verrattain hajanaisempi joukkoliikenne eriarvoistaa varattomampia asukkaita palvelujen saavuttamiseen suhteen. Viime vuosina on myös Irlannissa rahoitettu tutkimusta, jossa terveyongelmien on todettu kasaantuvan vähäosaisille ja terveellisemmän ruoan ostomahdollisuuksien riippuvan jossain määrin asuinpaikasta. Viljelypalstat ja yhteispuutarhat eivät yksistään ratkaise monitahoista ongelmaa, mutta niillä toki on huomattavia positiivisia vaikutuksia terveyteen ja sosiaaliseen elämään. Valitettavasti ruoka-aavikot ovat osa vihreän saaren todellisuutta!

22.2.2012
Suvi Talja

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto on esittänyt kaupunkisuunnittelulautakunnalle tornitalojen uudisrakentamisen periaatteiksi vyöhykemallia. Sen mukaan historialliseksi ydinkeskustaksi rajatulla alueella (A) olemassaolevasta rakennuskorkeudesta selvästi poikkeavia ylikorkeita uudisrakennuksia ei sallittaisi eräitä poikkeuksia lukuunottamatta. Muilla alueilla (B, C) olisi mahdollista rakentaa yli 16-kerroksisia uudisrakennuksia. Ehdotukseen liittyy raportti ja kartta, jolle on merkitty nykyiset ja suunnitellut ylikorkeat rakennukset.

Hyvää vyöhykemallissa on se, että Kaupunkisuunnitteluvirasto tarkastelee ylikorkean uudistamisrakentamisen ehtoja periaatetasolla, tosin lähinnä vain tulevan kaupunkikuvan kokonaisuuden kannalta. Kaupunkihistorian näkökulma on jäänyt raportissa ohuiden viittausten varaan. Vaikka raportissa esitellään myös tornirakentamisen taloudellisia edellytyksiä, siihen ei sisälly historiallista tarkastelua rakennusoikeuksien myynnistä 1920–1930-luvuilla ja 1950–1960-luvuilla tai kaupungin omistaman rakennusmaan luovutuspolitiikan muutoksista (vuokraus vs. myynti) eikä kummankaan vaikutuksista kaupunkikuvaan, ylikorkeaan rakentamiseen tai rakentamisen yleisempiin ehtoihin.

Tornien, ylikorkeiden talojen ja pilvenpiirtäjien rakentamisessa kyse on ennen muuta talouden kovista realiteeteista. Se, että niiden vaikutuksesta myös kaupunkilaisten miljöö ja kaupunkikuva kenties vaurioituvat pysyvästi, ei tornitalohankkeita ajavien rakennuttajien ja kiinteistösijoittajien sekä ilmeisesti eräiden kaupungin virkamiesten ja luottamushenkilöiden näkökulmasta ole tärkeää.

Kaltevalla pinnalla

Kaupunkilaisen kannalta ongelmallista on vyöhykemallin sisältö: se, minne ylikorkeita uudisrakennuksia sallittaisiin ja miten enimmäiskorkeudet määritettäisiin. Kaupunkisuunnitteluviraston periaatesuunnitelma sellaisena kuin sitä on esitelty julkisuudessa herättää monessa kaupunkilaisessa pelkoa siitä, että Pandoran lipasta historiallisen ydinkeskustan tuhoamiselle ylikorkeilla rakennuksilla ollaan avaamassa. Lontoon ja Tallinnan kaupunkikuvien kehitys viime vuosikymmeniltä ovat varoittavia esimerkkejä suunnasta, johon ei Helsingissä eikä pääkaupunkiseudulla tule edetä.

Kartalle A- ja B-vyöhykkeiden välinen rajaviiva on piirretty vapaalla kädellä niin, että historiallisen ydinkeskustan reuna ei määrity nykyisten kaupunkirakenteellisten kokonaisuuksien pohjalta vaan epämääräisesti, osittain kortteleiden keskeltä. Onko tarkoituksena ollut luoda edellytyksiä rajan läheisyydessä tontteja omistavien tahojen aloitteellisuudelle, jonka seurauksena oma tontti sijoittuisi, kenties rahallista korvausta vastaan, sopivasti ylikorkean uudisrakentamisen sallivalle puolelle rajaa?

Historialliseen ydinkeskustaan, jonne Kaupunkisuunnitteluvirasto ei periaatteessa sallisi lainkaan uusia torneja, on osoitettu yksitoista ylikorkeaa uudisrakennusta jokseenkin perusteluitta. Niistä kolme on merkitty Hietalahteen Telakkarantaan ja Merikorttelin keskelle, yksi Hanasaaren asuinterassitaloihin sekä kuusi tornia Hernesaareen. (Ja miksi kartalle Museokadun ja Runeberginkadun kulmaan on nykyiseksi merkitty torni, jota ei ole todellisuudessa?)

Jätkäsaari on rajattu kokonaan B-alueelle. Siitä muutaman metrin päässä, kadun toisella puolella, alkaa ylikorkealta rakentamiselta kielletty A-alue. Jätkäsaareen A-alueen ulkopuolella Bulevardin ja Mechelininkatujen päätteeksi sijoittuvan tornin suunnitelmakin on jo pitkällä: yläpäästään paksumman, hieman muotopuolen tornirakennuksen suunnitelman tilaaja on Katajanokalle hotellia havitellut norjalainen kiinteistösijoittaja.

Töölönlahden alueelle, suunnilleen Musiikkitalon ja Kiasman väliin Eduskuntatalon eteen, on kartalla osoitettu uudisrakennus, ”campanile” (kellotorniko?), jota ei ole näkynyt missään tähän asti hyväksytyssä kaavassa eikä yhdessäkään muussa suunnitelmassa. Miksi paikalle pitäisi rakentaa uusi torni? Kaupunkikuvan kannalta uusi ylikorkea rakennelma rikkoisi miljöötä, jonka kohokohtia nyt ovat Rautatieaseman ja Kansallismuseon tornit sekä kauempana kattojen takaa nouseva Tuomiokirkon torni.

Kaupunkitila kaupan

Torneja tai yleisemmin rakennusoikeuden lisäämistä on esitetty Helsingin kortteleihin jo monessa historian aallossa. 1920-luvun lopulla, juuri ennen maan ensimmäisen Asemakaavalain säätämistä, kaupunki oli nostanut yleistä maksimirakennuskorkeutta ja sallinnut tontinomistajien ylittää sen rahakorvausta vastaan. Menettely osoittautui heti epäonnistuneeksi erityisesti kaupunkikuvan suojelun kannalta. Ongelmallista oli myös se, ettei lain edellyttämää tasapuolisuutta ollut mahdollista toteuttaa, jos vain joillekin tontinomistajille olisi myönnetty lupa ympäristöään selvästi korkeampaan rakentamiseen. Kaupunki ja valtio ryhtyivätkin kiireesti ostamaan yksityisten omistamia tontteja historiallisesta keskustasta, jotta empirekortteleiden yhtenäinen rakennuskorkeus ja samalla kansallisesti merkittävän alueen arvo olisi mahdollista säilyttää ennen kuin keinottelijat ehtivät käyttämään tilannetta hyödykseen.

Mitä ylikorkeilla rakennuksilla tavoitellaan? Virastopäällikkö Tuomas Rajajärven mukaan korkea rakentaminen on ”tämän ajan trendi”: kun muualla tehdään torneja, pitää meidänkin saada niitä Helsinkiin, siis. Mutta keiden trendi? Ylikorkeita kerrostaloja on suurkaupunkeihin rakennettu kautta aikojen yksityisen liike-elämän ja kiinteistöillä sijoitustuottoja tavoittelevien rakennuttajien toiveita täyttämään.

Kun kiinteistösijoittaja tai hänen palkkaamansa arkkitehti kutsuu torneja trendiksi, hän käyttää ilmaisua, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman moni kaupunkilainen ja kaupungin poliittinen päättäjä kannattamaan hanketta. Samalla peitetään sen yksityistaloudelliset ulottuvuudet, siis se, että tornin sallivalla asemakaavalla yksi rakennuttaja saa enemmän rakennusoikeutta, enemmän näkyvyyttä ja enemmän tuottoa pääomalleen kuin toiset rakennuttajat.

Ylikorkeiden uudisrakennusten hankkeissa ei ole kyse kaupunkikuvan kaunistamisesta tai kaupungin identiteetin vahvistamisesta maamerkkirakennuksilla, vaikka niitä sellaisiin lahjapapereihin käärittyinä tarjoillaankin kaupunkilaisten hyväksyttäviksi. Hankkeiden ydin on taloudellinen, täsmällisemmin sanottuna sijoittajien taloudellisten etujen edistäminen. Kiinteistösijoittajan ja rakennuttajan kannattaa suostutella kaupunki mahdollisimman suuren rakennusoikeuden myöntämiseen, mielellään ympäristöstään erottuvana pilvenpiirtäjänä tai tornina tai hämmästystä herättävänä wau-rakennuksena, joilla saavutetaan etulyöntiasema suhteessa naapureihin. Kiinteistösijoittajan taloudellinen jänne on yhtä lyhyt kuin aikajakso asemakaavasuunnittelusta rakennuksen valmistumiseen; sen jälkeen hankkeen voitot ovat kotiutettavissa ja sijoitettavissa uusiin tuottaviin projekteihin.

1960-luvun kiihko keskustan liiketalojen rakentamiseen aiheutti kymmenien koristeellisten 1800-luvun lopulla valmistuneiden kaupunkitalojen purkuaallon, jonka seuraukset latteiden toimistolaatikoiden muodossa yhä rikkovat Helsingin kaupunkikuvaa ja herättävät kysymyksiä jälkipolvissa. Kaupunkilaisille tornitalohankkeiden vaikutukset ovat pysyviä, myös silloin kun tulos ei ole toiveiden, tavoitteiden tai rakennuttajan antamien lupausten mukainen.

Iso G

Guggenheim-hanke eteni tammikuun toisella viikolla tärkeän askeleen kohti konkretiaa, kun kaupungin säätiöltä tilaama selvitys julkistettiin. Kaupunkilaiset ovat sen johdosta esittäneet erinomaisia perusteltuja argumentteja. Oliko selvityksen tarkoituksena muutakin kuin kierrättää Atlantin kautta kuvauksia nykyisistä suomalaisista museoista ja Helsingin etäisyyksistä muun maailman metropoleihin? Jos oli, voi jälkiviisaasti todeta, että nyt tulostettua raporttia syvällisempää eurooppalaisen kaupunkikulttuurin, museotoiminnan ja taidekentän ajankohtaista analyysia Helsingin kaupunki olisi saanut tilaamalla selvityksensä monitieteiseltä tutkijaryhmältä suomalaisesta yliopistosta. Vaarana olisi tietysti ollut se, etteivät tutkijat olisi välttämättä pitäneet Guggenheim-säätiötä ainoana, edullisimpana tai edes oikeana keinona toteuttaa asetetut taidenäyttelyihin ja matkailuun liitetyt tavoitteet. Toivotaan, että kaupunginvaltuusto ei kiiruhda ratkaisuun vaan malttaa varata riittävästi aikaa valmistellakseen rauhassa seuraavaa askelta.

Kaupunki kuvassa

Kysymykset tornivisioista, kaupunkikulttuurista, brändeistä ja kaupunkikuvasta ovat ajankohtaisia myös tulevilla Kaupunkitutkimuksen päivillä, joiden teemana on tänä vuonna ”Kaupunki kuvassa”. Kaupunkielämän muotoja käsitellään yhä useammin kuvien, mielikuvien ja visioiden kautta. Kysymme, keitä varten kaupunkien identiteettejä, imagoja ja brändeja kehitetään. Onko yrityksiä, sijoituksia ja matkailijoita houkutteleva kaupunki tavoiteltava myös erilaisten kaupunkilaisten arkielämän näkökulmasta? Mikä on historian kautta välittyvä kuva kaupungista? Myös kirjailijat ja kuvataiteilijat vaikuttavat siihen, mikä kaupungissa koetaan merkitykselliseksi. Kuka omistaa kaupunkikuvan ja ketkä saavat siitä päättää? Helsingin kaksoisjuhlavuoden 2012 innostamana keskustelemme myös Helsingin 200-vuotisesta historiasta pääkaupunkina ja sen avaamista näkymistä tulevaisuuteen maailman designpääkaupunkina.

Monitieteiset Kaupunkitutkimuksen päivät järjestetään 3.–4.5.2012 Tieteiden talolla Helsingissä. Call for Papers avautuu helmikuun alkupäivinä ja ohjelma julkistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa. Tervetuloa Kaupunkitutkimuksen päiville!

www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net

27.01.2012
Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjassaan ”Kulttuurikävelyllä Helsingissä – Taidetta, arkkitehtuuria, historiaa” Pauli Jokinen ja Marja Väänänen esittelevät Helsingin keskustasta löytyviä taideteoksia, sisätiloja ja katumaiseman muotoiltuja osasia. Jokisen lähtökohtana on ollut poimia näkyviin kaikkien ulottuvilla olevia kohteita, jotka helposti jäävät huomaamatta, jos ei tiedä, mistä niitä etsiä. Väänäsen valokuvat ohjaavat kulttuurikävelijöitä katsomaan kaupunkimaisemaansa.

Jokisen ja Väänäsen teosta voi pitää kaupunkikirjana. Matkaoppaat ja kaupunkikirjat kertovat lukijoiden kiinnostuksesta oppia tuntemaan kaupunkeja ja urbaania elämää. Kun matkaoppaat on suunnattu turisteille, ensikertalaisille tai lyhytaikaisille vierailijoille, kaupunkikirjat on tarkoitettu uusille ja vanhemmillekin kaupunkilaisille, jotka haluavat tietää enemmän ja syventää suhdettaan omaan ympäristöönsä.

”Kulttuurikävelyllä Helsingissä” avaa uusia ikkunoita helsinkiläisen kaupunkimaiseman näkemiseen. Kirjan avulla voi löytää pieniä kaupunkiaarteita: julkisten tilojen taideteoksia ja arkkitehtuuria. Neljälle kävelyreitille valitut kohteet ulottuvat seinämaalauksista ja julkisivujen koristeista raitiovaunuihin ja perinteisinä säilytettyihin kahvilainteriööreihin. Vaikka kaikkein tunnetuimmat veistokset on jätetty kirjan ulkopuolelle – Mannerheimin ratsastajapatsas ja Kolme seppää tiedetään muutenkin – kunkin reitin varrelle osuu kohteita eri aikakausilta. Kirjassa ehdotetaan ”Muista myös nämä!”-osastoissa myös kävelyreittien ulkopuolelle jääviä paikkoja uusien retkien päämääriksi. Kohdevalikoimassa painottuvat yllättävän paljon jugend ja sitä vanhemmat ajanjaksot, kun taas jaksoa 1970–2000 reittikohteista edustavat vain Kaupungintalon aulan taideteokset sekä metrojunat ja raitiovaunut. Tätä uudempia kohteita on jo enemmän.

Pauli Jokinen on suunnitellut promenadit ansiokkaasti: vaikka vanhat helsinkiläiset tuntevat lukuisia kirjan kohteista, kokonaisuudesta muodostuu kiinnostava ja tuore näkymä pääkaupunkiin. Monista kohteita esittelevistä teksteistä etsii kuitenkin turhaan kirjoittajan persoonallista näkökulmaa kuluneiden selitysten takaa. Kaupunkihistorian tutkijan kannalta harmillista on ollut jättää mainitsematta oleellisia muutoksia kohteiden käytössä; Postitalon pääsalissa oli pitkään valtakunnan pääposti ja Lasipalatsi oli viime vuosiin saakka osa maan vilkkainta linja-autoasemaa. Ajan kuvana tarkempaa dokumentaatiota edustaa Rosa Liksomin seinämaalausten esittely.

Kuvituksella on kirjassa tärkeä rooli. Marja Väänänen on ottanut kuvat tätä kirjaa varten ja tallentanut samalla omaa aikaamme. Teleobjektiivin avulla kuviin on saatu korkealla rakennuksen julkisivuissa olevia yksityiskohtia, joiden etsimisessä voi kehittää kaupunkikuvallista tarkkailukykyään. Monet kirjan kuvakulmista tuntuvat kuitenkin tavanomaisilta ja lähes kaikki sisätilat esitetään esinemäisesti, ilman ihmisiä. Kiintoisimmat interiöörikuvat ovat niitä, joissa urbaani elämä on läsnä kuten Kosmoksessa ja Ekbergillä. Pidin paljon myös takakannen näkymästä Lasipalatsin ravintolaan. Kirjan avausaukeamaksi valittu Rut Brykin seinäreliefi, sitä katsovat ihmiset ja niiden yhdistelmänä syntyvä käsitys teoksen mittasuhteista on hienosti mietitty ja houkuttelee kulttuurikävelylle paikan päälle.

Kaupunkikirja on myös esine. ”Kulttuurikävelyllä Helsingissä”-kirja on sopivan kokoinen matkalla luettavaksi, mutta toimii myös pienenä kuvakirjana. Kirjan etukansi ja taitto vaikuttavat vanhanaikaisemmilta kuin mitä kohdevalikoima onkaan. Kirja tarjoaa monipuolisen kokoelman pieniä aarteita historiasta ja taiteesta eräänlaisina alkupaloina – siis oiva tervetuliaiskirja esimerkiksi uudelle helsinkiläiselle.

Minerva-kustantamo on jo vuosia julkaissut erilaisia kaupunkikirjoja kuten Jussi Jäppisen Jyväskylä-teoksia ja Pauli Jokisen edellisen ”Sunnuntaikävelyllä Helsingissä”. Kaupunkikirjoilla on erityinen tehtävä johdattaa kaupunkilaiset kiinnostumaan omasta ympäristöstään ja näkemään sen arvoja. Kansalaisyhteiskunnassa kaupunkilaiset voivat vaikuttaa muutosprosesseihin, kun he tuntevat oman kaupunkinsa monenlaisia aikakerrostumia. Tätä vahvistaa myös kirja ”Kulttuurikävelyllä Helsingissä”.

30.11.2011

Anja Kervanto Nevanlinna

Heinäkuussa 2010 astui voimaan uusi asunto-osakeyhtiölaki, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä asunto-osakeyhtiömuotoisen asumisen turvallisuutta ja kannustaa osakkaita pitämään huolta huoneistoistaan aikaisempaa paremmin. Nykyisin noin neljännes Suomen koko asuntokannasta on asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Erityisesti kaupunkien ja taajamien asuinkerros- ja rivitalot ovat usein asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Muissa maissa on käytössä muun muassa osuuskuntamuotoinen taloyhtiömalli, joissa huoneistojen siirto on monimutkaisempaa kuin asunto-osakeyhtiöissä.

Asunto-osakeyhtiöiden velvoitteena on hoitaa asuinrakennuksia ja niiden ympäristöä. Taloyhtiöiden uudenlaiseksi toimintatavoitteeksi on tullut yhteisöllisyyden rakentaminen – myös hyvän ilmapiirin vaaliminen on tärkeä osa ympäristön vaalimista: taloyhtiöt järjestävät talkoita, pihajuhlia ja muita tilaisuuksia, joiden tarkoitus on koota talon asukkaat yhteen ja tutustuttaa heidät toisiinsa. Erilaisista vapaamuotoisista tilaisuuksista on tullut suosittuja, kun taas vuotuiset yhtiökokoukset kiinnostavat asukkaita lähinnä vain silloin, kun niissä käsitellään suuria remontteja.

Yhteisöllisyys rakentuu yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Siksi asunto-osakeyhtiöt haluavat vaalia menneisyyttä myös talohistoriikkiprojektien avulla. Historiikkihankkeiden tavoitteena on selvittää talojen menneisyyttä, taloyhtiöiden perustamista, talojen rakentamista, asukkaita ja osakkaita sekä elämää vuosikymmenien aikana talossa sekä talon korjauksia ja tapahtumia. Tavoitteena on ollut saada asukkaat ja osakkaat näkemään kotitalojensa menneisyyden eri kerrostumia sekä ketkä ovat aikaisemmin asuneet huoneistoissa ja miten he ovat asuneet.

Asunto-osakeyhtiömuoto syntyi Suomessa vuonna 1926 asunto-osakeyhtiölain myötä. Lain tarkoitus oli helpottaa erityisesti kaupunkien taloyhtiöiden rahoitusta ja rakennustoimintaa, turvata taloyhtiöiden osakkaiden asema ja sitoa osakkeiden omistus huoneistojen hallintaan. Se oli maareformien ja muiden samantapaisten uudistusten tavoin osa vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä eheyttämispolitiikkaan.

Jo ennen varsinaista asunto-osakeyhtiömuotoa Suomessa oli perustettu taloyhtiöitä 1800-luvun lopulta alkaen. Ne liittyivät aikakauteen, jolloin suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkeihin ja kaupungit alkoivat kasvaa. 1800–1900-lukujen vaihteessa suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin kasvu paisutti rakennustoimintaa. Aikaisemmin asuintalot olivat olleet pääasiassa yhden omistajan tai perhekunnan omistuksessa. Kun enää ei ollut kannattavaa rakentaa matalia puutaloja kalliille kaupunkitonteille, kerrostalojen rakentaminen vaati paljon pääomia. Tämän vuoksi perustettiin taloyhtiöitä, jotka mahdollisti myös talouselämän kehittyminen. Niitä perustettiin aluksi erityisesti Helsingissä, sillä muissa suurissa kaupungeissa kuten Viipurissa ja Turussa yhtiömuotoiset talot eivät vielä olleet yhtä suosittuja. Helsingissä vuosina 1890–1910 rakennetuista 740 asuintalosta osakeyhtiöt rakensivat yli 40 prosenttia, ja yhtiömuotoisia asuinkerrostaloja rakennettiin aluksi erityisesti uusille asuinalueille kuten Töölöön, Ullanlinnaan ja Katajanokalle.

Taloyhtiöt olivat osa uutta kansalaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset saattoivat vaikuttaa oman asuinympäristönsä kehitykseen. Taloyhtiöiden perustajaosakkaina kaupunkilaiset pääsivät vaikuttamaan oman kotitalonsa ja asuinympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen. Ensimmäiset talo-osakeyhtiöt olivat työväenasuinosakeyhtiöitä, joiden osakkaat itse rakensivat oman talonsa nykyajan ryhmärakentamisen tapaan. Myös virkamiesten ja liikemiesten uusi yritteliäs keskiluokka perusti Helsinkiin taloyhtiöitä kivikerrostalojen rakennuttamiseksi. Kolmas talo-osakeyhtiön perustajajoukko olivat rakennusmestarit ja muut rakennusalan ammattilaiset, jotka usein olivat aluksi mukana taloyhtiön toiminnassa ja myös asuivat taloissa. Myöhemmin 1900-luvun alun jälkeen uusia kerrostaloja rakensivat enää rakennusyhtiöt. Näin asukkaiden vaikutus omaan ympäristönsä suunnitteluun rakennusvaiheessa väheni.

Helsingin kerrostalot ikääntyvät, ja monet kantakaupungin asuinkerrostaloista ovat jo yli 100-vuotiaita. Myös tämän myötä talohistoriikit ovat tulleet suostutuiksi, kun taloyhtiöt haluavat juhlistaa historiikilla juhlavuosiaan. Talohistoriaprojekteja on yleensä kahdenlaisia: taloyhtiö teettää tutkimuksen historiantutkijalla, joka taloyhtiön ohjauksessa tekee kirjan, tai jotkut talon asukkaat tekevät historiikin. Lopputuloksilla on yleensä yhtä suuri ero kuin ammattilaisen ja amatöörin tekemillä huoneistoremonteilla: ammattitutkijan tekemä kirja on historiantutkimusta, joka liittää talon vaiheet osaksi yleistä kehitystä kuten kaupungin kasvua ja muutosta, kun taas ”amatöörihistorioitsijoiden” tekemät historiikit keskittyvät pääasiassa itse talon vaiheisiin ja asukkaiden tarinoihin.

Parhain lopputulos syntyy, kun talohistoriaprojekteissa asukkaiden keräämät kertomukset ja muu aineisto yhdistyvät ammattitutkijan tekemään tutkimustyöhön. Näin syntynyt kirja ei ole pelkästään kapea-alainen historiikki vaan historiateos, joka palvelee myös muuta kaupunkitutkimusta ja historiantutkimusta. Tutkija on myös ammattilainen kirjojen tekijänä, joten hänellä on yleensä myös paras näkemys siitä, millainen on tietokirja, jonka avulla talon arvostus nousee ja jonka avulla osakkaat ja asukkaat voivat olla ylpeitä talostaan, ja miten kirjan avulla menneisyys tulee lähelle nykypäivän kaupunkilaista ja antaa tartuntapintoja entisajan kaupungin arkielämään.

20.11.2011
Tero Halonen