Keskustelutilaisuus Tiedekulmassa (Yliopistonkatu 3) 2.4. klo 16.00–17.30
Mitä kaupunkilainen haluaa ympäristöltään? Entä kenen ehdoilla kaupunkia tulisi rakentaa? Helsingin ranta-alueille on noussut uusia asuinalueita samanaikaisesti, kun välillä kiihkeäkin keskustelu rantojen ja saarten tulevasta käytöstä jatkuu.
Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran järjestämässä keskustelutilaisuudessa rantojen kohtaloa avataan niin kaupunkitutkimuksen, kaupunkisuunnittelun kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmasta.
Keskustelua on virittämässä viisi asiantuntijaa ja vaikuttajaa:
Arkkitehti Johanna Backas työskentelee Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa asemakaavaosaston itäisessä toimistossa, jossa hänen vastuualueenaan ovat muun muassa suurin osa Helsingin saaristosta ja merialueista.
Eversti evp. Jarmo Nieminen on kokoomuksen kaupunginvaltuutettu ja Yleisten töiden lautakunnan puheenjohtaja. Hän on ajanut Santahaminan sotilassaaren jäämistä Puolustusvoimien haltuun. Jarmo Nieminen on myös historioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut muun muassa Santahaminaa ja sotahistoriaa käsitteleviä teoksia.
Tutkija Anu Suoranta on Kivinokka kaikille -kansalaisliikkeen aktiivina sitä mieltä, että aluetta tulisi kehittää kaikille kaupunkilaisille avoimena virkistysalueena. Anu Suoranta on myös varakaupunginvaltuutettu vasemmiston riveissä.
Tekniikan tohtori Kaarin Taipale on kaupunkitutkija, jota kiinnostavat kestävä kehitys ja rakennetun ympäristön muutokset. Karin Taipale on sosialidemokraattisen puolueen varavaltuutettu kaupunginvaltuustossa.
Keskustelun vetäjänä toimii Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe. Hän on Suomen johtavia kaupunkihistorioitsijoita, joka on julkaissut laajasti myös Helsinkiä käsittelevää tutkimusta. Laura Kolbe on kaupunginvaltuutettu keskustapuolueesta.
Tervetuloa kuuntelemaan ja esittämään oma näkemyksesi!
Elokuvissa kaupungit ovat joskus saaneet miltei pääosan. Televisiosarjan kehyksenä olevan kaupungin avulla ohjaajat loivat tapahtumia selittävän ilmapiirin. Perhe on pahin (All in the Family) -sarjan taksinkuljettaja ja hänen perheensä New Yorkin Bronxista tuulettivat 1970-luvun asenteita. Oxfordin yliopistokaupungissa Morse ratkoi ristikoita ja rikoksia ajattelun avulla. Kaupunkien tähtiroolit näyttävät kuitenkin harvenevan.
Viime vuosina kansainvälistä menestystä ovat saavuttaneet tanskalaiset televisiosarjat. Silta (Broen / Bron) sijoittuu kahden maan, kahden kielen ja kahden kaupungin piiriin. Kuvista ei kuitenkaan erota Kööpenhaminan tai Malmön tunnistettavia paikkoja kuin satunnaisesti. Ohjaajan tavoitteena näyttää olleen nimenomaan häivyttää paikallisuus ja tehdä tarinoista näillä keinoin universaalimpia, kenties helpommin ymmärrettäviä amerikkalaisten elokuvien kyllästämälle katsojakunnalle. Nimetyistä kaupungeista on näin tehty Mikä-Tahansa-Kaupunki, paikka ilman ominaisuuksia, historiaa ja omaa kaupunkikulttuuria. Samalla tarinoista on tullut alkeellista yksilöpsykologiaa soveltavia yhdentekeviä ja heti unohtuvia filmejä.
Silta (Broen/Bron) -sarjaa on kuvattu Kööpenhaminassa ja Malmössä. Kuva: commons.wikimedia.org
Toista oli ennen. Elokuvassa Loma Roomassa (Roman Holiday) kehyksenä on sodasta vapautunut Rooma, jonka nähtävyyksiin vapaata ottanut prinsessa ja lehtimies tutustuvat skootterilla, lähietäisyydeltä. Kepeä juoni saa painoa elämäntapojen vertailusta. On mahdotonta kuvitella toista kaupunkia Rooman ja sen menneisyyden jälkien tilalle. Elokuvassa My Fair Lady tarina on vanha ja tuttu, mutta filmi tuntuu tuoreelta. Kehyksenä ollut Lontoo 1900-luvun alussa ja sen yhteiskunnan kerrostumat tekivät niitä edustaneen pääparin kiistoista todellisempia kuin jos tarina olisi irrotettu erityisestä historiallisesta kaupunkikontekstistaan.
Monissa jännityselokuvissa kaupunki on jäänyt ohikiitäväksi postikorttimaiseksi esittelyksi tapahtumien keskittyessä sisätiloihin tai yönpimeisiin kulmauksiin. James Bond -filmien eksoottisempien kaupunkien joukossa näkyy Amsterdamkin, elokuvassa Timantit ovat ikuisia (Diamonds are Forever). Jean Gabinin Maigret-elokuvissa Pariisi pitää kuitenkin itsestään selvää ykkössijaa.
Woody Allen on palauttanut kaupunkeja elokuviensa päärooleihin. Niitä on lukuisia. New York City tietysti, esimerkiksi elokuvassa Annie Hall, mutta myös Barcelona, Vicky Cristina Barcelona, Lontoo, Match Point ja Pariisi, Keskiyö Pariisissa (Midnight in Paris). Ja varsinainen kaupunkien ilotulitus elokuvassa Kaikki sanovat I love you (Everybody says I love you), jossa elämänilosta kertovat New York, Venetsia ja Pariisi musiikin ja laulujen säestämänä. Elokuvan nimi ja tunnussävelmä ovat lainaa Marx-veljeksiltä.
Erityisen paljon pidän yhä Ingmar Bergmanin ohjaamasta elokuvasta Fanny ja Alexander, jossa Uppsala on yhtä aikaa monta urbaania maailmaa: iloinen suuren teatterilaisten perheen joulukaupunki ja erilaisia eurooppalaisia kulttuuriryhmiä yhteen saattava kotikaupunki. Uskonnollista ahdasmielisyyttä henkivästä piispankaupungista päähenkilöt vapautuvat valoisan kesän helmaan, sekin on osa kaupunkilaisten elämää.
Eikä saa unohtaa toista hienoa elokuvaa ja kirjaa, johon se perustuu. Hotelli Firenzessä (A Room With a View) kertoo sattumalta tapahtuneesta kohtaamisesta, joka liittyi pienen hotellin huoneesta avautuneeseen näköalaan. Sattuman vaikutus jatkuu vielä matkan jälkeen, kun hotellivieraat ovat jo palanneet kotiinsa Englantiin. Muistikuvat eivät katoa, ja lopulta tapahtuma on muuttanut päähenkilöiden elämän ennalta aavistamattoman onnellisella tavalla. Elokuvassa viimeiset kuvat ovat Firenzestä. Hotellin ikkunanäkymä näyttää kaupunkia, josta kaikki alkoi.
Elokuvien yhtenä päätähtenä kaupunki välittää sanattomia viestejä näyttelijöiden repliikkien ja ilmeiden rinnalla. Katsojalle elokuvan tarina syntyy monikerroksisista dialogeista ihmisten elämänmuotojen ja heidän kaupunkikulttuurinsa kesken. Elokuvien kaupungit voivat kuulua kaikkein todellisimpiin kaupunkeihin.
Helsingin ja Istanbulin markkinoinnissa käytetyt iskulauseet ovat hämmentävän samankaltaisia. Matkailumainosten mukaan molemmat kaupungit ovat ”idän ja lännen kohtauspaikkoja”. Helsinkiä myydään länsimaisena kaupunkina, jossa voi aistia ripauksen slaavilaista eksotiikkaa. Istanbulia puolestaan markkinoidaan Euroopan ja Aasian maantieteellisenä saumakohtana. Se näyttäytyy muiden eurooppalaisten suurkaupunkien tavoin sivistyksen ja vapauden tyyssijana sekä poliittisen ja sosiaalisen järjestäytymisen keskuksena. Samaan aikaan Istanbulin valtavat mittasuhteet, Bysantin ja Ottomaanien valtakunnan aikainen arkkitehtuuri sekä rukouskutsujen rytmittämä elämä ruokkivat käsitystä salaperäisestä itämaisesta kaupungista.
Kulttuuriset ideat idästä ja lännestä kohtaavat myös näiden kaupunkien rakennetussa maisemassa, jossa ihmisten henkilökohtaiset kokemukset, jaetut muistot ja ideologiset näkemykset ruumiillistuvat. Vieraillessani Istanbulissa syksyllä 2013 muistelin uutisia levottomuuksia, jotka täyttivät Beyoğlun kaupunginosan edellisenä kesänä. Kun ylitin Taksimin aukiota, mieleeni vyöryi kuvia väkivaltaisista ja arvaamattomista poliiseista, jotka uhkasivat kyynelkaasulla länsimaisia arvoja kannattavia uudistusmielisiä mielenosoittajia. Tapahtumien ketju sai alkunsa rauhanomaisesta mielenilmauksesta Gezi-puistossa, jossa joukko istanbulilaisia vastusti hallituksen suurisuuntaista rakennusprojektia. Poliisien väkivaltaisen väliintulon seurauksena mielenilmaukset laajenivat hallituksenvastaisiksi. Samalla ne levittäytyivät viereiselle Taksimin aukiolle, jonne ihmiset kokoontuivat vastustamaan muun muassa Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin itsevaltaisia otteita.
Moskeija iltavalaistuksessa. Kuva: Salla Jokela.
Vierailuni aikaan Taksimin aukio oli rauhallinen. Aloin pohtia omia mielikuviani ja kesän tapahtumia suhteessa Istanbuliin liitettyihin kulttuurisiin ideoihin. Idän ja lännen välinen vastakkainasettelu ei elänyt ainoastaan omissa kuvitelmissani, vaan se muodosti myös yleisemmän tulkintakehyksen alkukesän tapahtumille. Länsimaisessa mediassa kertomus näistä tapahtumista pelkistyi ajatukseen kaupunkitilasta näyttämönä, jolla konservatiivinen ”itä” ja liberaali ”länsi” kamppailivat yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta ja näkyvyydestä. Arkisissa keskusteluissa ajatusta idän ja lännen yhteenotosta vahvisti käsitys ”arabimaailmasta” yhtenäisenä kokonaisuutena. Kuvat Taksimin aukion mellakoista kytkeytyivät vuoden 2011 ”arabikeväästä” alkaneeseen kansannousujen ja mielenilmauksien sarjaan, vaikka monet toimittajat korostivat, ettei näitä tapahtumia pitäisi rinnastaa toisiinsa.
Istanbulilaisten kanssa keskustellessani havaitsin, että hallituksen toimia kritisoivan puheen rinnalle oli noussut huoli Istanbulin imagon saamista kolhuista ja sen vaikutuksista kaupungin vetovoimaan. Paikallinen mattokauppias harmitteli länsimaalaisten asiakkaiden vähenemistä mielenosoituksia seuranneina kuukausina. Hän halusi kumota kielteisiksi olettamiaan käsityksiäni Istanbulista osana vaikeasti ennakoitavaa Lähi-itää.
Taksimin aukio. Kuva: Salla Jokela.
Kauppiaan hätä tuntui tutulta ja ymmärrettävältä, sillä se muistutti minua identiteettipoliittisesta keskustelusta Suomessa. Erdoğanin aikaisessa Istanbulissa ei kampanjoida ainoastaan sananvapauden ja monimuotoisuuden puolesta, vaan myös ”länteen” kuulumisen puolesta. Mieleeni palautui kaavamainen kuva suomalaisista, jotka pohtivat, mitä muut heistä ajattelevat. Kauppiasta häirinneet itäiset mielikuvat Istanbulista muistuttivat kirjallisuudentutkija Edward Saidin määritelmää ”orientalismista”, joka tarkoittaa eurooppalaislähtöistä käsitystä eksoottisesta, viettelevästä, arvaamattomasta ja toisinaan pelottavasta Lähi-idästä ja Aasiasta. Tämä käsitys vertautuu kylmän sodan aikaisen ”suomettumisen” muovaamaan kuvaan Suomesta osana Neuvostoliiton valtapiiriä. Vaikka Euroopan unionin jäsenyys ja Nokian menestystarina ovat liittäneet Suomen symbolisesti osaksi ”länttä”, suomettumiskeskustelun kaikuja on kuultu vielä 2000-luvulla esimerkiksi silloin, kun Helsingin markkinoimisen ”venäläisyydellä” on pelätty vahvistavan vääriä mielikuvia Helsingin identiteetistä.
Sekä Istanbul että Helsinki haluavat tarjota matkailijoille ja asukkaille monikulttuurista kaupunkielämää helposti lähestyttävissä, ”länsimaisissa” puitteissa. Istanbulin esimerkki osoittaa, että ei-toivottujen ihmisryhmien ulossulkeminen julkisilta paikoilta voi käynnistää arvaamattomia tapahtumaketjuja. Ollakseen elävä ja rauhanomainen kulttuurien kohtauspinta kaupungin on annettava tilaa myös niille, jotka eivät sovi vallitsevan ideologian määrittelemään muottiin. Helsingissä kaupunkitilan kaupallistuminen uhkaa marginalisoida ne, joilla ei ole varaa tai halua osallistua urbaaniin elämään yksilöllisinä kuluttajakansalaisina. Meidän on tärkeää keskustella siitä, mihin laajempaan ideologiaan tämä hienovarainen ulossulkeminen liittyy ja millaisia seurauksia sillä voi olla.
Suomen kaupunkitutkimuksen seuran perinteinen syysretki tehtiin lokakuun alussa Santahaminan sotilassaarelle. Santahaminan, kuten muidenkin Puolustusvoimien hallussa olevien saarten kohtalo on ollut jo vuosia ajankohtainen aihe Helsingissä, sillä kaupunki on ilmaissut halukkuutta ottaa saaret käyttöönsä ja laatia niille uudelleenkäyttösuunnitelmia. Ehdotuksia on tehty sekä saarten kaavoittamisesta asutukseen että kaupunkilaisten virkistys- ja retkeilykäyttöön. Tämän vuoden alusta vapautui kolme Helsingin edustan saarta Vallisaari, Kuninkaansaari ja Kuivasaari puolustuskäytöstä. Näistä ainakin Vallisaari on päätetty avata kaupunkilaisille vapaa-ajanviettokohteeksi. Metsähallituksen hallinnoimaan saareen on mietitty muun muassa luontopolkua , pop-up-ravintolaa ja elokuvafestivaalia.
Jarmo Nieminen kertoo Santahaminan alueen historiasta taustanaan Leijonatalo. Kuva AKN.
Edellä mainittuihin kolmeen saaren verrattuna Santahamina on pinta-alaltaan ylivoimaisesti suurin, mikä lisää sen houkuttelevuutta. Vihreiden kaupunginvaltuutettu Osmo Soininvaara on ehkä innokkaimpana ajanut Santahaminan kaavoitusta asuinkäyttöön. Soininvaaran visioissa se olisi 20 000:nen helsinkiläisen koti. Muutos olisi suuri, sillä tällä hetkellä vakituisia asukkaita saarella on runsaat 400, minkä lisäksi 1500 varusmiestä käy saarella vuosittain varusmiespalvelunsa.
Oppaanamme Santahaminassa toimi eversti evp., sotahistorioitsija ja kaupunginvaltuutettu Jarmo Nieminen. Niemisen kanta saaren uudelleenkaavoitukseen tuli retkemme aikana selväksi. Hän toivoo saaren jäävän armeijan haltuun jo siitäkin syystä että saarella asuva runsas eläin- ja kasvilajisto säilyisi. Jarmo Nieminen korosti miten ilman sotilassaaren suljettua luonnetta saari tuskin olisi säilynyt niin luonnontilaisena. Eriäväkin mielipide asiaan on, jotkut näkevät ammunnoissa maastoon jäävien hylsyjen saastuttavan maaperää.
Kadettikoulun koulurakennus valmistui vuonna 1939. Sen suunnitteli arkkitehti Olavi Sortta. Kuva AKN.
Aivan oma näkökulmansa saareen on entisillä santahaminalaisilla. Heitä on runsaasti, sillä asumisoikeus saarella päättyy kun oma tai vanhempien työ saarella loppuu. Sen jälkeen entiselle kotisaarelle ei ole asiaa kuin kutsutuksi tulon kautta. Historian ja kansatieteen oppiaineiden viime syksynä pitämällä yhteisellä kurssilla opiskelijat haastattelivat Santahaminassa eri vuosikymmeninä asuneita saarelaisia. Haastattelut ovat luettavissa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa. Moni lapsuusvuosiaan saarella viettänyt näki elon saarella lähes paratiisimaisena, jossa saaren luonto rantoineen ja metsineen sekä yhteisöllisyys loivat lapsille kasvuympäristön, jossa asuntojen ulko-ovetkin jätettiin lukitsematta. Tämä muistojen saari oli jäänyt monelle suureksi kaipauksen kohteeksi, kuten yhdellä joka muisteli miten vietti kesänsä saarella kavereidensa kanssa aamusta iltaan uimahousuissa. Monia suretti, ettei entiselle kotisaarelle ollut enää kuin satunnaista pääsyä. Tästä huolimatta suurin osa entisistä saarelaisista toivoi Santahaminan säilyvän Puolustusvoimien hallussa.
Keskustelu Santahaminasta jatkuu. Armeijalta mahdollisesti vapautuvien saarten lisäksi helsinkiläisiä puhuttaa myös muun muassa Kivinokan kohtalo. Kaupunkitutkimuksen seura järjestää keväällä keskustelutilaisuuden Helsingin rantojen ja saarten uudelleenkäyttösuunnitelmista. Tilaisuuteen kutsutaan eri näkemyksiä omaavia alustajia ja keskustelijoita. Tervetuloa kuulemaan ja kertomaan oma mielipiteesi!
Kiinnostavatko kaupungit ja kaupunkilaiset? Tutkitko opinnäytteessäsi kaupunkeihin liittyviä ilmiöitä ja prosesseja? Pohditko kaupunkitutkimuksen uusimpia näkökulmia? Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura (SKTS) järjestää marraskuussa 2013 työpajan Tieteiden Talolla Helsingissä. Työpajan kohderyhmänä ovat kaupunkiaiheisia opinnäytteitään tekevät perus- ja jatkotutkinto-opiskelijat.
Yksipäiväisen työpajan tavoitteena on yhdistää kaupunkitutkimuksesta kiin- nostuneita opiskelijoita eri korkeakouluista keskustelemaan aihepiiristä, siihen liittyvistä ongelmista ja niiden ratkaisuista. Samalla se tukee kaupunkitutkijoiden verkostumista ja yhteistyötä. Työpajaa ei ole rajattu mihinkään aikakauteen, alueeseen, oppiaineeseen tai tutkimussuuntaan, vaan haluamme koota yhteen mahdollisimman monenlaisia näkökulmia.
Työpaja rakentuu osallistujien omista esitelmistä ja niihin perustuvasta keskustelusta. Toivomme, että osallistujat esittelisivät tutkimustaan oman tutkimusalansa viitekehyksessä. Esitykset voivat tarkastella esimerkiksi tutkimusmenetelmien tai -ongelmien suhdetta tämän tutkimusalan traditioihin ja lähestymistapoihin. Esitelmien pituus on 15–20 minuuttia. Ilmoittautuminen tapahtuu lähettämällä enintään kahden sivun mittainen työpaperi järjestäjille sähköpostilla viimeistään 11.11.2013. Ilmoittautuminen: skts@kaupunkitutkimuksenseura.fi
Työpajan osallistumismaksu on 10 €, joka sisältää kahvitarjoilun. Osallistumismaksusta ja mahdollisen matkatuen hakemisesta lähetetään erilliset ohjeet ilmoittautuneille.
Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran puolesta
Matti O. Hannikainen, Samu Nyström, Salla Jokela & Lieven Ameel
Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran (perustettu 1999) tarkoituksena on edistää suomalaista monitieteellistä kaupunkitutkimusta, toimia tutkijoiden yhdyssiteenä ja lisätä tietoa kaupunkitutkimuksen merkityksestä.
Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki skts@kaupunkitutkimuksenseura.fi
