Heinäkuussa 2010 astui voimaan uusi asunto-osakeyhtiölaki, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä asunto-osakeyhtiömuotoisen asumisen turvallisuutta ja kannustaa osakkaita pitämään huolta huoneistoistaan aikaisempaa paremmin. Nykyisin noin neljännes Suomen koko asuntokannasta on asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Erityisesti kaupunkien ja taajamien asuinkerros- ja rivitalot ovat usein asunto-osakeyhtiöiden omistuksessa. Muissa maissa on käytössä muun muassa osuuskuntamuotoinen taloyhtiömalli, joissa huoneistojen siirto on monimutkaisempaa kuin asunto-osakeyhtiöissä.
Asunto-osakeyhtiöiden velvoitteena on hoitaa asuinrakennuksia ja niiden ympäristöä. Taloyhtiöiden uudenlaiseksi toimintatavoitteeksi on tullut yhteisöllisyyden rakentaminen – myös hyvän ilmapiirin vaaliminen on tärkeä osa ympäristön vaalimista: taloyhtiöt järjestävät talkoita, pihajuhlia ja muita tilaisuuksia, joiden tarkoitus on koota talon asukkaat yhteen ja tutustuttaa heidät toisiinsa. Erilaisista vapaamuotoisista tilaisuuksista on tullut suosittuja, kun taas vuotuiset yhtiökokoukset kiinnostavat asukkaita lähinnä vain silloin, kun niissä käsitellään suuria remontteja.
Yhteisöllisyys rakentuu yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Siksi asunto-osakeyhtiöt haluavat vaalia menneisyyttä myös talohistoriikkiprojektien avulla. Historiikkihankkeiden tavoitteena on selvittää talojen menneisyyttä, taloyhtiöiden perustamista, talojen rakentamista, asukkaita ja osakkaita sekä elämää vuosikymmenien aikana talossa sekä talon korjauksia ja tapahtumia. Tavoitteena on ollut saada asukkaat ja osakkaat näkemään kotitalojensa menneisyyden eri kerrostumia sekä ketkä ovat aikaisemmin asuneet huoneistoissa ja miten he ovat asuneet.
Asunto-osakeyhtiömuoto syntyi Suomessa vuonna 1926 asunto-osakeyhtiölain myötä. Lain tarkoitus oli helpottaa erityisesti kaupunkien taloyhtiöiden rahoitusta ja rakennustoimintaa, turvata taloyhtiöiden osakkaiden asema ja sitoa osakkeiden omistus huoneistojen hallintaan. Se oli maareformien ja muiden samantapaisten uudistusten tavoin osa vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä eheyttämispolitiikkaan.
Jo ennen varsinaista asunto-osakeyhtiömuotoa Suomessa oli perustettu taloyhtiöitä 1800-luvun lopulta alkaen. Ne liittyivät aikakauteen, jolloin suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkeihin ja kaupungit alkoivat kasvaa. 1800–1900-lukujen vaihteessa suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin kasvu paisutti rakennustoimintaa. Aikaisemmin asuintalot olivat olleet pääasiassa yhden omistajan tai perhekunnan omistuksessa. Kun enää ei ollut kannattavaa rakentaa matalia puutaloja kalliille kaupunkitonteille, kerrostalojen rakentaminen vaati paljon pääomia. Tämän vuoksi perustettiin taloyhtiöitä, jotka mahdollisti myös talouselämän kehittyminen. Niitä perustettiin aluksi erityisesti Helsingissä, sillä muissa suurissa kaupungeissa kuten Viipurissa ja Turussa yhtiömuotoiset talot eivät vielä olleet yhtä suosittuja. Helsingissä vuosina 1890–1910 rakennetuista 740 asuintalosta osakeyhtiöt rakensivat yli 40 prosenttia, ja yhtiömuotoisia asuinkerrostaloja rakennettiin aluksi erityisesti uusille asuinalueille kuten Töölöön, Ullanlinnaan ja Katajanokalle.
Taloyhtiöt olivat osa uutta kansalaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset saattoivat vaikuttaa oman asuinympäristönsä kehitykseen. Taloyhtiöiden perustajaosakkaina kaupunkilaiset pääsivät vaikuttamaan oman kotitalonsa ja asuinympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen. Ensimmäiset talo-osakeyhtiöt olivat työväenasuinosakeyhtiöitä, joiden osakkaat itse rakensivat oman talonsa nykyajan ryhmärakentamisen tapaan. Myös virkamiesten ja liikemiesten uusi yritteliäs keskiluokka perusti Helsinkiin taloyhtiöitä kivikerrostalojen rakennuttamiseksi. Kolmas talo-osakeyhtiön perustajajoukko olivat rakennusmestarit ja muut rakennusalan ammattilaiset, jotka usein olivat aluksi mukana taloyhtiön toiminnassa ja myös asuivat taloissa. Myöhemmin 1900-luvun alun jälkeen uusia kerrostaloja rakensivat enää rakennusyhtiöt. Näin asukkaiden vaikutus omaan ympäristönsä suunnitteluun rakennusvaiheessa väheni.
Helsingin kerrostalot ikääntyvät, ja monet kantakaupungin asuinkerrostaloista ovat jo yli 100-vuotiaita. Myös tämän myötä talohistoriikit ovat tulleet suostutuiksi, kun taloyhtiöt haluavat juhlistaa historiikilla juhlavuosiaan. Talohistoriaprojekteja on yleensä kahdenlaisia: taloyhtiö teettää tutkimuksen historiantutkijalla, joka taloyhtiön ohjauksessa tekee kirjan, tai jotkut talon asukkaat tekevät historiikin. Lopputuloksilla on yleensä yhtä suuri ero kuin ammattilaisen ja amatöörin tekemillä huoneistoremonteilla: ammattitutkijan tekemä kirja on historiantutkimusta, joka liittää talon vaiheet osaksi yleistä kehitystä kuten kaupungin kasvua ja muutosta, kun taas ”amatöörihistorioitsijoiden” tekemät historiikit keskittyvät pääasiassa itse talon vaiheisiin ja asukkaiden tarinoihin.
Parhain lopputulos syntyy, kun talohistoriaprojekteissa asukkaiden keräämät kertomukset ja muu aineisto yhdistyvät ammattitutkijan tekemään tutkimustyöhön. Näin syntynyt kirja ei ole pelkästään kapea-alainen historiikki vaan historiateos, joka palvelee myös muuta kaupunkitutkimusta ja historiantutkimusta. Tutkija on myös ammattilainen kirjojen tekijänä, joten hänellä on yleensä myös paras näkemys siitä, millainen on tietokirja, jonka avulla talon arvostus nousee ja jonka avulla osakkaat ja asukkaat voivat olla ylpeitä talostaan, ja miten kirjan avulla menneisyys tulee lähelle nykypäivän kaupunkilaista ja antaa tartuntapintoja entisajan kaupungin arkielämään.
20.11.2011
Tero Halonen