Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asiantuntijoilla on perinteisesti ollut hyvin merkittävä rooli kaupunkeja rakennettaessa ja kaupunkien palveluja kehitettäessä. Kun tarkastellaan tilannetta 1900-luvun alkupuolella, ero Pohjoismaiden ja esimerkiksi Ison-Britannian välillä oli silmiinpistävän selvä.
Pohjoismaiden kaupungeissa terveyslautakuntaan kuului yleensä itseoikeutetusti useitakin lääkäreitä, kun taas Isossa-Britanniassa lääketieteellinen asiantuntemus saattoi puuttua terveyslautakunnasta kokonaan. Saarivaltakunnan kaupungeissa terveyspolitiikan suunnasta päättivät – toki yhteistyössä kaupunginlääkärin ja muiden kaupungin virkamiesten kanssa – kauppiaat, tehtailijat, lakimiehet ja heidän joukossaan ehkä joku tehdastyöläinen ja ”rouvakin”. Samanlainen oli tilanne lautakunnissa, jotka vastasivat asemakaavoista ja kaupungin rakentamisesta. Pohjoismaisissa lautakunnissa istui usein vieri vieressä arkkitehteja ja insinöörejä, kun taas Isossa-Britanniassa kokouspöytien ääressä asemakaavoja tarkastelivat usein niin sanotut maallikot.
Pohjoismaissa arvostettiin asiantuntijoita ja heidän tietoaan niin paljon, että asiantuntijat olivat yleensä valmistelemassa, päättämässä ja toteuttamassa uudistuksia. Eikä ollut ollenkaan harvinaista, että yksi ja sama asiantuntija oli kaikissa näissä rooleissa. Britanniassa asiantuntijoiden vaikutusvallan kasvuun suhtauduttiin selvästi epäilevämmin ja sitä jarruteltiin monissa tilanteissa antamalla poliittiselle mandaatille asiantuntijuutta suurempi merkitys. Ero suhtautumisessa asiantuntijuuteen säilyi pohjoismaisen ja brittiläisen päätöksenteon välillä toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikkakaan ei yhtä voimakkaana.
Niin asiantuntijat kuin poliitikotkin joutuivat puolustuskannalle toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun vaatimuksia yhteiskunnan ja sen päätöksenteon demokratisoimisesta esitettiin monelta suunnalta. Molemmilla ryhmillä oli nyt tarve osoittaa, että he kuuntelivat myös asukkaita kaupunkia ja sen palveluja suunnitellessaan. Muutoksen tarpeesta oltiin usein samaa mieltä retoriikan tasolla, mutta käytännössä muutokset olivat hyvin vähäisiä ja hitaita.
Kun esimerkiksi Isossa-Britanniassa jälleenrakennettiin kaupunkeja sotaa seuranneina vuosina, suunnitelmia esiteltiin kaupunkilaisille pienoismallien avulla. Tapa, jolla näyttelyt rakennettiin ja jolla ne yleisölle esiteltiin, paljasti kuitenkin niiden tarkoituksen. Pienoismallit tuotiin kaupunkilaisten katsottavaksi, koska haluttiin heidän hyväksyntänsä uudistuksille. Kukaan ei odottanut eikä halunnut kaupunkilaisten tekevän mitään muutosehdotuksia. Jos joku omapäinen kaupunkilainen niitä teki, kukaan ei kuunnellut. Samalla tavoin toimittiin Helsingissä, kun suunniteltiin Puu-Käpylän uudelleenrakentamista 1960-luvulla. Ymmärrettiin, että asukkaiden haastattelu oli tärkeää päätösten legitimoinnin kannalta ja että tällaiset haastattelut vahvistaisivat kuvaa demokratian toimivuudesta. Kukaan päätöksentekijöistä ei kuitenkaan odottanut käpyläläisiltä uusia avauksia keskusteluun.
Nykyisin vuorovaikutus asukkaiden kanssa on virallisesti hyväksytty osaksi kaupunkisuunnittelua ja ainakin joidenkin palvelujen kehittämistä. Esteitä hedelmällisen vuorovaikutuksen tiellä on kuitenkin vielä runsaasti. Monet päätöksentekijät (niin poliitikot kuin asiantuntijatkin) näkevät kaupunkilaisten konsultoinnin edelleen enemmän osana päätösten legitimointiprosessia kuin osana uusien innovatiivisten ratkaisujen hakemista. Monet kaupunkilaiset taas ovat periaatteessa kiinnostuneita vaikuttamisesta, mutta käytännössä heillä ei ole tarpeeksi aikaa eikä energiaa perehtyä asioihin.
On tärkeää muistaa myös se, ettei päätöksentekoon ole yhtä oikeaa ratkaisua. Kuten Doreen Massey on muistuttanut, valta ei aina ole jotain negatiivista. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen tiivis yhteistyö ei ole tuottanut pelkästään huonoja tuloksia. Eivätkä kaikki asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia lisänneet uudistukset puolestaan ole olleet menestystarinoita. Kaupunkilaisilla on kuitenkin arvokasta tietoa (eikä pelkästään mielipiteitä) omasta elinympäristöstään ja käyttämistään palveluista. Tämän tiedon käyttäminen jättäminen on silkkaa resurssien tuhlausta.
01.06.2005
Marjaana Niemi