10/2010: Kaupunkipareja

Eurooppalaisen kaupunkihistorian suuri linja on jo pari vuosikymmentä ollut vertaileva tutkimus. Sen mukaan tietyn kaupungin historiaa ei kirjoiteta niinkään sen sisäisten, hallinnollisten ja sosiaalisten vaiheiden näkökulmasta kuin suhteessa toisiin kaupunkeihin ja kansainvälisiin prosesseihin. Vertailtaessa etsitään esimerkiksi kaupunkipareja, joilla on riittävästi samanlaisuuksia yhteiseksi pohjaksi, mutta myös sopivasti erilaisuuksia kiinnostavuuden turvaamiseksi. Maantieteellisesti kaupungit voivat sijaita lähekkäin tai sitten ei. Miksi tutkija vertaa juuri tiettyä kahta tai useampaa kaupunkia, voi johtua sattumasta tai välttämättömyydestä, mutta yhtä lailla muuta kautta syntyneen yhteistyön jatkeena.

Huoletonta vertailua harjoittaa kaupunkihistorian konferenssimatkailijakin, joka syyskesän sesongin aikana löytää itsensä eri kaupungeista. Tänä vuonna kohteinani olivat Belgian Gent ja meidän Tampereemme, joita yhdistää menneisyys eurooppalaisina tekstiiliteollisuuden kaupunkeina, samaa sarjaa kuin Englannin Manchester, Ruotsin Norrköping ja Ranskan Lyon, ja Intian Ahmedabad. Gentin merkkivuodet osuivat 1800-luvulle, Tampereen 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1960-luvulle. Kummallakin kaupungilla on vaikuttava vanha keskusta veden äärellä ja molempien nykyinen jälkiteollisen ajan identiteetti perustuu osittain yliopistoon. Tampereen elokuisen konferenssin ”Reusing the Industrial Past” teemat liittyivät teollisuushistoriaan ja kulttuuriperinnön suojeluun. Gentissä syyskuun alussa keskustelimme European Association for Urban Historyn (EAUH) konferenssissa eurooppalaisten ja vähän muidenkin maanosien kaupunkien historiasta ja sen tutkimuksesta.

Seuramme antoi panoksensa kumpaankin konferenssiin. Tampereella järjestimme oman session ”Values and meanings in urban industrial heritage”, joka keräsi lähes 60 kuulijaa pieneen luentosaliin keskustelemaan Maailmanperintökomitean valintaperusteista, Tammerkosken teollisuusmaisemasta, Sunilan teollisuusyhteisön modernin arkkitehtuurin kansallisesta ulottuvuudesta ja historian käytöstä kulttuuriperinnön suojelupolitiikassa. Gentissä oli useampiakin sessioita, joiden puheenjohtajista toinen ja yhdessä jopa molemmat toimivat aktiivisesti myös Seuran piirissä. Esitelmätarjonta läheni jo liiallista ja ohjelman kanssa kilpaili myös omaehtoinen tutkimusretkeily kaupungilla. Seuraava EAUH:n kaupunkihistorian konferenssi järjestetään kahden vuoden kuluttua Prahassa.

Gentillä ja Tampereella on suorakin kosketuskohta. Suomen ensimmäisen modernin tehdasrakennuksen, vuonna 1837 valmistuneen ns. Vanhan tehtaan suunnittelivat Finlaysonin alueelle Tampereelle Viipurin kaupunginarkkitehti Carl Leszig ja tehtaan tekninen johtaja John Barker, joka oli ollut hankkimassa oppia tekstiiliteollisuuden vaatimuksista ja arkkitehtuurista juuri Gentissä. Gent on portti suomalaisen teollisuusarkkitehtuurin historiaan. Finlayson oli edelläkävijä. Vanhan tehtaan kantavana rakenteena käytettiin innovaatiota, Fiskarsin tehtailla sarjatuotantona valmistettuja valurautapylväitä, joiden ohuus teki mahdolliseksi koneiden sijoittamisen aikaisempaa suurempiin yhtenäisiin huonetiloihin. Paloturvallisuutta lisäsivät ylimpään kerrokseen sijoitetut vesisäiliöt, joista sammutusvesi oli nopeasti johdettavissa suoraan palokohteeseen, eräänlainen sprinkler-järjestelmän prototyyppi. Finlaysonin tehtaan kutomosalissa otettiin myös käyttöön Suomen ensimmäinen sähkövalo vuonna 1884. Teollisuusrakennusten uudet käytöt ovat tuoneet Tampereen teollisen historian osaksi kaupunkilaisten nykypäivää. Sitä esittelevät myös Museokeskus Vapriikki ja Työväenmuseo Werstas Tammerkosken yläjuoksun molemmin puolin.

Konferenssimatkojen varjopuoli on sellaisten kaupunkien jääminen etäälle, joissa ei järjestetä konferenssia tai jossa järjestettävään konferenssiin ei halustaan huolimatta pääse. Heinäkuinen International Planning History Societyn – jonka puheenjohtaja on Seuran entinen puheenjohtaja Laura Kolbe – konferenssi ei mahtunut ohjelmaani, vaikka paikka houkutteli. Istanbulista minulla on suoria kokemuksia vain yhdeltä liian lyhyeksi jääneeltä matkalta monta vuotta sitten. Sen jälkeen olen halunnut vahvistaa yhteyksiäni siihen toiveiden toistaiseksi toteutumatta. Päämäärä on ennallaan, vaikka kaupunki ei ihan lähellä sijaitsekaan.

Kirjoitukset ovat kuitenkin tuoneet Istabulin lähemmäksi. Orhan Pamukin kirjat Istanbul ja Other Colors herättivät pysyvän kiinnostukseni kaupunkiin, jonka piirteistä löydän jotain hyvin tuttua ja omaakin. En osaa heti nimetä toista, johon se vertautuu. Pamuk kutoo yhteen todellisuuden ja fiktion: paikkoja, tapahtumia, muistoja, ihmisiä, esineitä, tunteita. Hän on tavoittanut jotain tärkeää siitä, miten kaupunkilaisen suhde omaan kaupunkiinsa rakentuu ja vähitellen lujittuu. Se ei elämän myrskyissäkään ohene eikä koskaan katkea. Kaupungista tulee osa ihmistä, joka elää sitä, osa hänen identiteettiään.

Luonteva kaupunkipari on Helsinki ja Tallinna, joiden yhteisyyttä viime vuoden toukokuussa julkaistussa Talsinki-Hellinna-kirjasessa kehitettiin Suomenlahden ylittävän kaksoiskaupunkiajatuksen kautta. Vaikka kaupungeilla on historiallisista syistä erilainen identiteetti, yhdistäviäkin tekijöitä on runsaasti, muun muassa samanlainen maailmankatsomus ja huumori. Yhä tärkeämmäksi koettua ja kiinteämmäksi toivottua yhteistyötä hallinnollisista päätöksistä riippumatta voisi kirjoittajien mukaan lisätä yhteisten projektien avulla. Tämän soisin minäkin toteutuvan.


Muistakaa kaupunkikolumnit: Juha Vuorinen kirjoittaa nyt otsikolla ”Minä Porissa, Pori meissä”.

10.10.2010
Anja Kervanto Nevanlinna