10/2008: Bonjour tristesse

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat – syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto – voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

06.10.2010

Anja Kervanto Nevanlinna