Seitsemänkymmentäluvulla maan kirjoittamaton tapa oli, että rakennuksen säilyttämistä karsastanut omistaja tilasi paikalle puskutraktorit välttyäkseen kiusalliselta rakennussuojeluesitykseltä. Ilmoitusvelvollisuutta rakennuksen purkamisesta ei ollut kuin poikkeustapauksissa. Joskus salaperäisesti syttynyt tulipalo hoiti loput. Näin tapahtui esimerkiksi Fontellin talolle Pietarsaaressa syksyllä 1984 pitkän suojeluprosessin ja valtioneuvoston jo tekemän suojelupäätöksen jälkeen.
Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki (1999) antaa suhteellisen hyvät perusteet kaupunkien rakentamiselle olemassa olevan ympäristön ehdoilla. Lain mukaisen alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on edistää rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista. Kaiken rakennettuun ympäristöön kohdistuvan toiminnan lähtökohta tulisi lain mukaan olla perinne-, kauneus- tai muiden arvojen säilyttäminen. Tämä vaatimus koskee koko rakennettua ympäristöä, ei pelkästään suojeltuja kohteita. Purkaminen tulisi aina perustella painavasti.
Kaupunkiemme todellisuus on kuitenkin toinen. Kaupunkiympäristöä kehitetään edelleen turhan usein purkamisten tietä. Tämä on ainakin Tampereen tapa. Tällä hetkellä kaupungissa puhuttaa kahden, kaupunkilaisten näkökulmasta varsin keskeisen kulttuuriympäristön kohtalo.
Ensimmäisessä tapauksessa Senaattikiinteistöt haki purkamislupaa rautatieläisten seuraintalolle ja sen viereiselle asuinrakennukselle Tampereen tavara-aseman ja ratapihan alueella. Kysymyksessä on yksi viimeisistä säilyneistä nurkkauksista Tammelan perinteikkäässä kaupunginosassa ja alue, jolla kaavoitus on kesken. Maanomistajan logiikka on yksinkertainen: suunnittelualue tyhjennetään ensin rakennuksista yksittäisten purkulupien turvin. Vasta tämän jälkeen aloitetaan suunnittelu. Osin ilmeisesti kansalaisjärjestöjen aktiivisuuden johdosta Senaattikiinteistöt on vetänyt purkamisluvan pois käsittelystä toistaiseksi, mutta tavoite säilynee samana.
Toisessa tapauksessa kaupungin tilakeskus suunnittelee konsulttivoimin huimia kehittämisvisioita Näsijärven rannalla ja lähellä kaupungin keskustaa sijaitsevalla ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla Koukkuniemen vanhainkotialueella. Vaikka nykytilan säilyttävä vaihtoehtokin esitetään, nousee raportissa keskeiseen asemaan kysymys siitä, kuinka paljon puretaan. Kaikkein radikaaleimmassa vaihtoehdossa purettavaksi ehdotetaan 80 prosenttia alueen rakennuskannasta, mukaan luettuna kaikki 1950-luvulla rakennetut hoitolaitoksen osat. Vaikka kyseistä vaihtoehtoa tuskin valitaan, hämmästyttää, kuinka se nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain aikana voi nousta esille edes vaihtoehtona. Todennäköisesti hyväksytyksi tulee vähän vähemmän radikaali vaihtoehto, sellainen, jossa alueen kannalta keskeinen Jukola-niminen 1950-luvun rakennus puretaan. Hanke viedään pitkälle osana selvitystyötä, jonka lähtökohdat ovat aivan muualla kuin kaupunkisuunnittelussa. Kaupunkilaisten vaikutuskanavat ovat harvassa.
Molemmissa edellä kuvatuissa tamperelaisissa tapauksissa olemassa oleva ympäristö ollaan ohittamassa suunnittelun todellisena lähtökohtana. Säilyttämisen ja uudisrakentamisen tavoitteet ovat kaukana toisistaan. Tavoitteena on tyhjä tila. Kokonaisvaltaisempaa suunnittelua odotellessa – Tampereelle ja muualle Suomeen.
20.5.2009
Tanja Vahtikari