Olin joulukuussa Venetsiassa sen yliopiston kutsumana puhumassa kaupunkihistorian kirjoittamisesta, mikä tarjosi tilaisuuden pysähtyä arvioimaan eurooppalaista kaupunkikulttuuria toisesta horisontista. Vaikka olen ollut kaupungissa kolmasti aikaisemminkin, viimeksi vain kaksi vuotta sitten marraskuussa, tämänkertainen kokemus oli pysäyttävä.
Venetsia lienee yksi niistä paikoista, jotka herättävät romanttisia mielleyhtymiä: koristeellinen arkkitehtuuri, katujen salaperäinen verkosto, veden heijastumat kanavissa. Jotkut ehkä muistavat muitakin tunnelmia Hannu Raittilan Finlandia-palkinnon saaneesta Canal Grande-kirjasta. Todellinen Venetsia ei tarjoa romantiikkaa, ellei matkusta sopivassa seurassa (eikä siihen silloin enää Venetsiaa tarvita), mutta avaa kysymyksiä siitä, mitä kansainvälisestä brändistä voi kaupungeille seurata ja mitä rakennettujen kaupunkien suojelun pitäisi tarkoittaa.
Sain koulussa 1960-luvulla lukea Portian roolin Shakespearen näytelmässä Venetsian kauppias, jonka olen aina mielessäni liittänyt paikan erityiseen ilmapiiriin. Jo silloin näytelmän tapahtumien ympärille kietoutunut 1600-luvun alun kaupunki tuntui elävämmältä kuin se kulissimainen Venetsia, joka matkailijoille suunnatuista kuvista ja filmeistä välittyi. Ensimmäisiin kokemuksiini kaupungista elokuussa 1975 sisältyivät hienot vesibussimatkat isäni kanssa telakka- ja teollisuusalueiden kautta; gondoleista emme kumpikaan olleet kiinnostuneita. Vielä 1950-luvun alussa kaupungissa asui yli 170 000 asukasta, tänään vain runsaat 60 000.
Nyt saattoi helposti havaita, että kaupungin elinkeinorakenne oli muuttunut. Siitä oli tehty eräänlainen Disneyland, jossa amerikkalaiset ja japanilaiset (miksei eurooppalaisetkin) turistit saattavat tuntea olonsa kotoisaksi, mutta josta oikea elämä on kadonnut. Jo korttelin päässä pääreiteiltä monet rakennukset näyttivät autioilta tai asuttuinakin uskomattoman huonokuntoisilta. Huoneistoja myydään korkeaan hintaan ulkomaalaisille, joilla ei ole aikomustakaan asua siellä kuin kuukauden tai kaksi vuodessa. Kun pysyvää asiakaskuntaa ei synny, lähipalvelut katoavat.
Niin kauan kuin muistan, on sanottu, että Venetsia vajoaa, että se tuhoutuu uppoamalla vähitellen mereen. Ajatuksena on, että sen pelastaminen edellyttää teknisiä toimenpiteitä ja tietysti rahaa korjauksiin. Joulukuinen kokemukseni kaupungista viittaa pikemminkin siihen, että Venetsia kuolee, koska sen urbaania elämää ylläpitävä yhteisö on kuihtumassa tai jo hävitetty. Tekninen tuhoutuminen on vain tämän seuraus, eivätkä tekniset operaatiot muuta tilannetta ellei taloudellisiin ja sosiaalisiin perussyihin puututa.
Venetsian valinta UNESCOn Maailmanperintökohteiden luetteloon vuonna 1987 sai laajan kannatuksen. Suojelun tarvetta kukaan ei kiistänyt, ja valinnan kautta oli saatavissa lisää kansainvälisiä panostuksia. Mutta mihin kaupunkisuojelu on kohdistunut? Esimerkiksi: rakenteisiin, perustuksiin, teknisiin järjestelmiin, rakennusmateriaaleihin; käyttötarkoituksiin ja taloudellisuuteen; julkisivuihin ja kaupunkikuvaan. Jo rakennustekninen tehtävä on valtava. Kaupunkilaisyhteisöjä ei kuitenkaan suojella, ja keinot vaikuttaa suojelulla yhteiskunnallisiin prosesseihin ovat minimaalisia. Tuskin sitä on edes asetettu tavoitteeksi.
Paikka on kansainvälisesti tunnetuimpia kaupunkeja, monien ehdoton matkakohde. Kun teollisuuden rakennemuutos johti tehtaiden lakkauttamisiin tai siirtoihin 1970-luvulta alkaen, muutos uhkasi myös Venetsiaa. Aluksi massaturismin nopea leviäminen varmaan näytti hyvältä keinolta korvata teollisia työpaikkoja ja jatkaa taloudellista kasvua. Mutta kun matkailun pitempiaikaiset syövyttävät vaikutukset alkoivat näkyä, oli jo liian myöhäistä ainakin Italian kaltaisessa, epävirallisten hallitsemisjärjestelmien maassa. Tässä kehyksessä kaupunkisuojelu vaikuttaa laimealta yritykseltä sulkea silmänsä kansainvälistymisen paikallisilta seurauksilta.
Kaupunkisuojelua on meilläkin. Helsingin empirekortteleiden suojelusta keskusteltiin jo 1930-luvulla, vaikka Valtioneuvosto teki asiasta päätöksen vasta 1952. Rakennuslain muutos 1958 kumosi päätöksen ja siirsi kaupungille vastuun historiallisen kaupunginosan suojelusta asemakaavalla. Erityisesti piti säilyttää rakennusten katujulkisivut. Kun Kaupungintalokorttelia 1960-luvulla uudistettiin, kaupunkikuva säilyi mutta julkisivujen taakse, näkymättömiin, tuli pääosin uudisrakennuksia.
Nyt Pihlajamäen lähiön suojelusta on päätetty suuren yhteisymmärryksen vallitessa. Kaupunkisuojelua ei todellakaan ole liikaa tarjolla. Mutta kysymyksiä suojelu herättää. Mitä silloin suojellaan, kun suojellaan lähiö, esimerkiksi Pihlajamäki? Suojellaanko rakennuksia, kaupunkikuvaa, niiden alkuperäistä ideaa sellaisena kuin arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat sen tarkoittivat? Vaiko kaupunkikuvan nykyisyyttä, sitä miksi se on tullut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana? Vai sen monikerroksista historiaa? Suojellaanko samalla myös kaupunginosan yhteisöjä, heidän tapojaan elää lähiötä ja niitä merkityksiä, joita he rakennetulle kaupunginosalleen ovat antaneet? Keiden Pihlajamäki on suojelun kohteena?
Muistan Venetsian, mutta en filmien romanttista kaupunkia, vaan paikan, joka käy taistelua kuoleman kanssa. Sielunsa kansainväliselle matkailuteollisuudelle luovuttanut yhteisö ei siitä selviä, vaikka sille yritetään rakennussuojelun rajallisin keinoin antaa tekohengitystä. Helsingin vaatimattomampi mittakaava tekee toivottavasti hallittavaksi sen kaupunkikulttuurin muutoksen, mikä Venetsiassa on jo menetetty.
(16.2.2007)
Anja Kervanto Nevanlinna