Avainsana: arkisto

Euroopassa aikajakso 1940-50-luvuilta 1970-luvun alkupuolelle oli suuren optimismin aikaa. Talouskasvu oli huimaavaa − Ranskassa puhuttiin kultaisista vuosista ja Italiassa talousihmeestä − ja teollisen tuotannon tarpeisiin kehitetyt rationalisoinnin tavoitteet ja menetelmät ulotettiin yhteiskunnan muillekin toimintakentille. Kansallismielisyys, joka oli 1930-luvulla saanut kannatusta mutta johtanut katastrofiin, haluttiin korvata universaaleimmilla arvoilla, jotka ylittäisivät kansakuntien ja kulttuuripiirien rajat.

Pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta tuli lännessä tavoiteltu yhteiskuntamalli samalla kun itäeurooppalaiset ottivat Baltian maiden erityiset sosialismin variaatiot esikuvikseen. Kylmän sodan poliittinen vastakkainasettelu suosi läntisten ja itäisten yhteiskuntien eroavuuksien korostamista, mutta yhtäläisyyksiäkin esiintyi. Molemmissa esimerkiksi moderni arkkitehtuuri nähtiin yhtenä keinona tehdä unelmista totta.

Standardisointi ja siihen liittynyt kustannusten leikkaus teki mahdolliseksi tuottaa suuria määriä teknisesti korkeatasoisia rakennuksia ja tuotteita nopealla aikataululla yhä uusien asukasjoukkojen ja liikeyritysten ulottuville. Modernismi tarkoitti teknologista edistystä, taloudellisen kasvun tuomaa turvallista tulevaisuutta, suhteellista poliittista vakautta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa: asioita, jotka kuuluvat eurooppalaisuuden ytimeen. Modernista arkkitehtuurista tuli aikalaisille myös symboli yhdessä rakennetusta hyvästä yhteiskunnasta.  

Miksi kirjoittaa tästä juuri nyt? Syyni ovat henkilökohtaisia, niitäkin. Monivuotinen ja monitieteinen pohjoismais-balttilainen tutkimusryhmä, jota johdin, on saanut valmiiksi kirjan ”Industry and Modernism. Companies, Architecture, and Identity in the Nordic and Baltic Countries during the High-Industrial Period” (toim. AKN, kust. SKS).

Koska tieteellinen tutkimus ei saa jäädä vain akateemisen maailman yksityiseksi iloksi, tavoittelemme laajempia kansalaispiirejä yhdessä 9 museon kanssa tehdyllä kiertonäyttelyllä ”Dream Factories?”. Näyttely perustuu tutkimusryhmän työhön, mutta lähestyy teemoja eri suunnalta kuin kirja. Näyttelyyn on kustakin maasta valittu yritys tai tuotantoyksikkö ja sen työntekijä, joiden vaiheiden kautta kuvataan sodanjälkeisen Euroopan muutoksia Pohjoismaiden ja Baltian näkökulmasta. Suomalainen yritys on Elanto. Näyttely avataan nyt 11.10. Kööpenhaminan Arbejdermuseetissa. Ensi vuonna se ehtii meille: Tampereen Vapriikkiin toukokuussa ja Helsingin Kaupunginmuseoon syyskuussa. Esimakua näyttelystä 8 kielellä: www.dreamfactories.eu  

Modernistinen arkkitehtuuri on aikojen kuluessa herättänyt myös vastustusta, eri syistä. Se, mikä minusta on kiinnostavaa erityisesti 1940- ja 50-lukujen eurooppalaisessa modernismissa, on erilaisten kansalaisryhmien yhteinen innostus tehdä parempaa maailmaa ja vahva usko tavoitteen saavuttamiseen. Keinoista oltiin kyllä monta mieltä eikä jännitteiltä vältytty. Arkkitehtien roolia tässä prosessissa ei ole syytä liioitella, vaikka heidän osallisuutensa sekä uudisrakentamiseen että vanhanaikaisina pidettyjen rakennusten purkamiseen jätti pitkäaikaisia haavoja eurooppalaisiin kaupunkeihin, eikä tämä modernismin perinne ole vieläkään katkennut.

Usko tulevaisuuteen on edelleen välttämätöntä. Mistä unelmista me tänään haluamme tehdä yhdessä todellisuutta?

*

Post festum

Syntymäpäiväonnittelut Lauralle, Seuran edelliselle puheenjohtajalle.

Hänen syyskuisissa juhlissaan esitetty näytelmäni, jonka työnimenä oli urbaanisti ”Keskustaan!”, (ja lopullisena otsikkona Minna Canthilta varastettu ”Hän on Sysmästä” kaksine eli-kehitelmineen), on jälkikäteen herättänyt kysymyksiä näyttelijöistä. Anagrammien taakse piiloutunut ensemble oli:

Elaka Bulor  *  Sonja Ankero eli Onnekas Orja – Arja Kosonen

Tarjoilija  *  Renne Tohola eli Herne Taloon – Tero Halonen

Marcel Proust  *  Magni Keltti eli Nattlig Kemi – Matti Klinge

Konduktööri  *  Etos Konnala eli Askel Natoon – Anton Eskola

Kapteeni Thomas  *  Vesa O. Moppi-Ällikkä eli Keskipäivä Mopolla – Mikko-Olavi Seppälä

Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja  *  Ira Astalo eli Airot Alas – Sari Aalto

Ylioppilas  *  Otso Kalanen eli Alaston Kone – Anton Eskola

Uutisankkuri  *  Uno Aitokillinki eli Unionilta Loikki – Ilkka Niiniluoto

Ravintolapäällikkö  *  Annalen Tervavannanjoki eli Kanaverannan Linjanveto – Anja Kervanto Nevanlinna

Kampanjavastaava  *  Tor Niilimato eli Rikoit Lomani – Ilmari Kontio

Dekaani  *  Ali Totonuora eli Tauoton Railo – Arto Aniluoto

Säestäjä  *  O. Monnirekka eli Kirkon Omena – Marko Ikonen

Anagrammit  * Vesa O. Moppi-Ällikkä ja Herne Taloon – Mikko-Olavi Seppälä ja Tero Halonen

*

Ensi-iltoja odotettavissa

Syksyn ohjelmamme Euroopan rakennusperintöpäivään liittyvä retki ”Sisätila ulkotilassa” järjestetään lauantaina 20.10.2007. Ks. Ajankohtaista. (Huomaan ilmoittautumisajan päättyvän tänään, mutta ehkä bussiin mahtuu vielä.) Lisätietoja Riitta Niskaselta (riitta.niskanen(at)koti.fimnet.fi).

Kaupunkitutkimuksen syyspäivästä tullee talvipäivä, koska ajankohta on siirtymässä tammikuun kolmannelle viikolle (toivon), teemana moderni kaupunki sodanjälkeisessä Euroopassa.

Anja Kervanto Nevanlinna

(5.10.2007)

Suomen kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään käynnissä suuri muutto kaupunkien rajojen ulkopuolelle kehyskuntiin. Koti on saatava sinne missä riittää tilaa ympärille eikä lähiöilläkään ole enää tarjota toivottua asumisväljyyttä. Suomen Gallupin vähän aikaa sitten teettämän tutkimuksen mukaan puolet pääkaupunkiseudulla asuvista haluaisi ensisijaisesti asua omakotitalossa. Ikäryhmässä 18–34-vuotiaat 60 prosenttia valitsi ihanneasumismuodokseen omakotitalon ja vain eläkeläisten ryhmässä yli puolet valitsi kerrostalon parhaaksi asumismuodoksi.

Jos korvaa sanan omakotialue sanalla maaseutu tai maaseutumainen ympäristö niin nyt käytävä keskustelu muistuttaa 1900-luvun alun reformistien käyttämää retoriikkaa paremman asumisen puolesta. Sata vuotta sitten houkuteltiin kaupungin köyhempää väkeä muuttamaan ulos ahtaista ja epäterveellisistä kaupunkiasunnoistaan asumaan väljästi ja maaseutumaisesti Helsingin rajojen ulkopuolella. Kulosaaren ja Kauniaisten huvilakaupungit taas perustettiin tarjoamaan nousevalle keskiluokalle luonnonläheisempää asumisen mahdollisuutta. Puoli vuosisataa sitten jälleenrakennusvuosina suunniteltiin taas lähiöitä ja niiden puolesta pidettiin palopuheita, joissa luonnonläheisyys ja asumisen väljyys tuotiin taas kerran esille.

Tänä päivänä omakotiasuminen on saavuttanut aseman ns. vehreimpänä vaihtoehtona asumismuodoista käytävissä keskusteluissa. Entisen metsälähiönkin vihreys usein unohtuu vaikka monissa tahallisen väljästi suunnitteluissa lähiöissä viheralueiden pinta-ala on suurempi kuin vieri viereen kaavoitetulla omakotitonteilla.

Onneksi nykykeskustelu kuitenkin eroaa aiempina vuosikymmeninä käytyihin siinä että enää ei uskota tiukasti yhden mallin ylivertaisuuteen vaan kaupunkimaiselle, lähiö- tai maaseutumaiselle asumiselle löytyy kaikille omat puolustajansa. Entisenlainen uhkakuvilla repostelu, jossa kaupunkiasuminen kuvattaisiin terveyttä tai moraalia vaarantavana, nähtäisiin jo ennen kaikkea huvittavana. Yksi argumentti kaupungista poismuuton puolesta on keskusteluissa kuitenkin säilynyt. Lapset tulisi yhä kasvattaa mahdollisemman ei-kaupunkimaisessa ja luonnonläheisessä ympäristössä. Välillä kuulee jopa väitteen maaseudulla kasvamisen ylivertaisuudesta. Silti maaseudun lasten usein kokema yksinäisyys epäilyttää. Maaseudulla kun ei ole ollut vuosikymmeniin takeita ikätoverien seurasta. Haja-asutusseudulla varttumisen voisi kärjistäen nähdä olevan lapsen viihtyvyydelle jopa joissain tapauksissa haitaksi. Silti väljän asumisen paremmuudesta lapselle tuntuu olevan yhtä mieltä myös se vannoutunut kantakaupungissa asuva lapsiperheellinen, joka selittelee tai jopa pahoittelee ratkaisuaan lastensa kannalta.     

Onko lapsen kehitykselle ja onnellisuudelle joku tietty asumismuoto paras?

Itse vietin koko lapsuuteni kantakaupungissa. Tarhaan, kouluun, kauppoihin ja kirjastoon oli lyhyt kävelymatka ja kerrostalon takana alkava kaupunkipuisto korvasi lähimetsän. Yhden kerran muistan selvästi olleeni kateellinen kerrostalolähiössä asuville tuttavaperheen lapsille. Heidän kerrostalopihallaan koko korttelin lapset pelasivat yhdessä pesäpalloa taloyhtiön omalla kentällä. Muutoin olin tyytyväinen ja kun teini-iässä jouduin muuttamaan lähiöön, tuntui se ensimmäisten viikkojen jälkeen elämää ratkaisevasti rajoittavalta. Vasta silloin ymmärsin miten paljon päivittäistä aikaa voi kulua pelkästään matkustamiseen. Toisaalta nuoremmat sisarukseni jotka viettivät samaisessa lähiössä lapsuutensa pitävät sitä yhä parhaimpana mahdollisena paikkana.

Lapselle asumismuodolla ei tunnu olevan niin väliä kunhan tietyt perusedellytykset kuten asuinalueen suhteellinen rauhallisuus ja edes kohtuulliset leikkimahdollisuudet muiden lasten kanssa täyttyvät. Myöhemmin omat lapsuuden maisemat ovat usein kuitenkin ne parhaimmat. Oma piha kuten maallemuuttokin ovat melkein aina aikuisten kaupunkilaisten haaveita. Kaipuu luonnonläheiseen asumiseen on ainakin omalla kohdallani lisääntynyt iän myötä. Toisaalta jos on niin onnekas, että on mahdollisuus säännölliseen mökkielämään, voi miettiä oman pihan tarpeellisuutta päivittäisessä arjessa. Talvella kun oma piha kuuleman mukaan tarjoaa lähinnä lumitöitä. 

(5.9.2007)

Katri Lento

Kun viettää koko kesän kaupungissa, urbaani maisema tulee toisella tavalla lähelle kuin talvella. Keskeneräisyys on tyypillistä helsinkiläiskesää. Uudisrakennuksen työmaa aloitetaan, jalkakäytävän putkistosuolet avataan näkyville, korjaustyön muovit levitetään julkisivun peitteeksi. Sen jälkeen alkaa työporukan loma, tietysti.

Kesän kävelyillä olen seurannut Eduskuntatalon edustalle avautuvaa maisemaa Helsingin sydämessä. Runsaat kaksi vuotta sitten siinä oli vielä tuttu rakennusryhmä, entinen Töölön tavara-asema. Sen jälkeen on toteutettu valtavia muutoksia. Vanhat rakennukset hävitettiin nopeasti lyhyttä fragmenttia lukuunottamatta, maastoa muokattiin ottamaan vastaan uutta. Viime kuukausina kaupunkikuvassa ei kuitenkaan ole tapahtunut paljoakaan, ei maanpinnan yläpuolella. Voimme vain odottaa uudisrakennuksen etenemistä. Työmaa on keskeneräinen.

Kaupunkilaiselle ei omaksi ympäristöksi lopulta taida riittää menneisyydestään riisuttu maa-alue eikä kuvien ja kirjoitusten visiot joskus mahdollisesti toteutettavasta Musiikkitalosta. Pitkähkön epävarmuuden ja spekuloinnin tilalle olisi hyvä saada konkretiaa, uudisrakentamisen alkaminen tai edes varma tieto sen aikataulusta. Kuvista tulee kaupunkilaiselle todellisuutta vasta sitten, kun hän saa koskettaa Musiikkitalon seiniä, hengittää sitä, rakentaa oman suhteensa siihen, ottaa sen osaksi elämäänsä; pian, toivon.

Vain pari viikkoa ennen Ingmar Bergmanin äskettäistä kuolemaa satuin katsomaan nauhalta TV-version hänen elokuvastaan Fanny ja Alexander. Hollywood-elokuva se ei ole, Bergman ei sellaisia tehnyt. Fannyn ja Alexanderin sadan vuoden takaiset rakennukset olivat paljon enemmän kuin vain tapahtumien kehyksiä. Ne olivat yhteisöjensä kuvia: Uppsalan teatteriyhteisön intensiteetti, piispantalon sisäänpäin kääntynyt tuska, kesäpaikan esille houkuttelemat keveys ja ilo. Bergman kuvasi rakennusten ja elämänmuotojen välisiä yhteyksiä oivaltavasti mutta alleviivaamatta, osin lapsen näkökulmasta mutta vuosikymmenien kokemusten tuomalla ymmärryksellä. Hänen kuvissaan näkyy elämän hauraus ja miltei ihoon kiinni tuleva läheisyys.

Kesä tuo esiin kaupunkilaiselämän ytimen. Oman ympäristön keskeneräisyyttä on mahdollista sietää jonkin aikaa. Keskeneräiset paikat ovat eräänlaisia kaupunkielämän epäjatkuvuuskohtia, joiden toteutusta joutuu pakosta odottamaan. Mutta keskeneräisinäkin ne voivat antaa uskoa jatkuvuuteen, jos horisontista erottaa jotain pysyvämpää.

***

Sivujen päivitysongelmat ovat valitettavasti jatkuneet, mitä pahoittelen. Toivottavasti saamme hankaluudet selvitettyä lähiaikoina.

Ennakkotietoja syksyn ohjelmasta:

* Euroopan rakennusperintöpäivään liittyen on suunnitteilla iltapäiväretki Helsingin seudun urheilupaikkoihin syyskuun alussa (luultavasti n. 7.9. – 9.9.) yhteistyössä rakennussuojelujärjestö ICOMOSin ja Puutarhahistorian seuran kanssa.

* Kaupunkitutkimuksen syyspäivän teemaksi olemme pohtineet mm. historiallisten kontekstien merkitystä kaupunkien identiteetille: kaupunkien paikallishistoriallista tutkimusta tradition luomisena. Ajankohta on vielä avoin.

Mutta eihän kesä ole vielä päättynyt, vaan kesken. Hyvää keskeneräistä loppukesää.

(5.8.2007)

Anja Kervanto Nevanlinna

Rakennettu kulttuuriympäristömme muuttuu jatkuvasti, mutta onko meillä nyt korkeasuhdanteen ja rakennusbuumin aikana malttia pohtia, minkälaista tulevaisuuden kaupunkiympäristöä rakennamme ja kenen ehdoilla sen teemme?

Maankäyttö- ja rakennuslain ”tavoitteena on järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä.” Museoviranomaisia ja muita kulttuuriperinnön puolestapuhujia ja lain toteuttajia pidetään kuitenkin kehityksen jarruina. Nykyihminen viettää valtaosan elämästään rakennusten sisällä ja niiden välittömässä läheisyydessä; ne ovat irrottamaton osa jokaisen ihmisen elämää. Rakennettu ympäristö muodostaa meille tärkeitä ankkuripaikkoja omaan elämäämme ja lähiyhteisömme tapahtumiin. Rakennuksiin ja kulttuuriympäristöön kiinnittyvät muistot rakentavat identiteettiämme, jonka avulla asetumme yhteisöön ja yhteiskuntaan. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaiseksi rakennettu ympäristö muotoutuu.  

Sortavalassa kävellessäni takerrun omituisella tavalla tuttuun ja turvalliseen kaupunkiympäristöön. Minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja tai edes suvun välityksellä kantautuvia kiinnekohtia toista maailmansotaa edeltävään kaupunkiin. Kuitenkin jo ensi käynnillä muutama vuosi sitten tuntui Sortavalassa olevan jotain kovin tuttua. Toki kaupunki on muuttunut sotaa edeltävistä ajoista, mutta ollessaan neuvostoaikana syrjäinen pikkukaupunki ei siihen myöskään panostettu erityisen paljon. Suomalainen rakennuskanta oli sangen hyvää ja käyttökelpoista. Niinpä rakennukset ja kaupunkirakenne säilyivät. Taloja vähän muutettiin, korjailtiin ja ympärille ja sekaan rakennettiin uutta, mm. Hrutshovin ajan betonielementtitaloja. Kuitenkin kaiken muutoksen keskeltä ja sangen erilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista huolimatta kaupungista huokuu suomalainen henki. Sinne on mukava palata kerta toisensa jälkeen. Samanlaisia tuntemuksia voi kokea muissakin entisissä suomalaiskaupungeissa, jotka eivät ole kohdanneet meikäläisen tehokkaan yhteiskunnan muutosvimmaa.

Rakennetun kulttuuriympäristön maltillinen muutos voisi löytyä jostain näiden kahden – prinsessa ruususen unen ja vimmatun muutoksen – välistä. Purkaminen ja vanhojen rakennusten korvaaminen uudella ei monessakaan tapauksessa ole ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti tai kulttuurisesti perusteltavissa. Uuden rakentaminen on kuitenkin helppoa verrattuna korjaamiseen. Vanhoja rakennuksia harkiten uusin tarkoituksiin muunnettaessa voidaan kuitenkin luoda mielenkiintoisia, tavallisuudesta poikkeavia ja inspiroivia tiloja niin asuin- kuin liike- tai toimistokäyttöönkin. Samoja ominaisuuksia on vaikea luontevasti luoda uutta rakentamalla. Luonnollinen patina ja historiallinen syvyys ainakin puuttuvat. Korjattaessa tarvitaan kuitenkin kekseliäisyyttä mahdollisuuksien löytämiseksi ja joustavuutta kouluoppien soveltamisessa tiukkojen normien puristuksessa. Rakennetun kulttuuriympäristön muutosta emme voi ja tuskin haluammekaan estää, mutta muutoksen tulisi olla maltillista, hallittua, kestävää ja ympäristön laatua parantavaa.

(25.7.2007)

Tuija Mikkonen