Tag: arkisto

Tampereella tapahtuu jatkuvasti, kaupunkia laajennetaan sivuille ja ylöspäin. Tampereen tornihotelli nousee vanhan veturitallin keskeltä kerros kerrokselta. Entisen teollisuuskaupungin savupiippusiluetti on kohta muisto vain. Kaupunginvaltuusto päätti juuri, että rantatunneli rakennetaan, jolloin Näsijärven ranta vapautuu kokonaisuudessaan rakentamiselle. Rakentajien sormet syyhyävät päästä käsiksi alueeseen, johon tulevaisuudessa voisi nousta jo 1990-luvulla ensimmäisen kerran kaavailtu Ranta-Tampellan kaupunginosa. Tammerkosken toisessa päässä, Pyhäjärven rannalla sijaitseva Eteläpuisto on saamassa kansainvälisen suunnittelukilpailun, jonka tavoitteena on saada alue edustavaksi osaksi kaupunkia. Alueella sijaitseva Birger Federleyn aikoinaan suunnittelema kulkutautisairaala on kilpailuohjelmassa mainittu huonokuntoisena ja täten siis purettavana rakennuksena. Tampereen vanha tavara-asema on myös joutumassa moukarin alle uuden toimisto- ja asuinalueen tieltä. Kaikkea ei voi säästää, mutta…

Pienemmässä mittakaavassa tapahtuu Tampellan alueella, oman väitöskirjatutkimukseni ytimessä niin sanoakseni. Olen käynyt läpi lukuisia dokumentteja koskien Tampellan tehdasalueen muutosta uudeksi toimisto- ja asuinalueeksi, ja tämä hienovarainen muutos sai mielenkiintoni heräämään. Hienovarainen siksi, että se ei tule suuresti muuttamaan kaupunkikuvaa, rakennuksen suojelumääräykset varmistavat sen. Kuitenkin siinä kiteytyy (taas kerran) keskustelu siitä, miten kulttuuriperintöön tulisi suhtautua. Kuuluuko kansallismaisema kaikille vain Satakunnan sillalta katsottavana maisemana vai onko sen tarkoitus olla jotain enemmän?

Kyseessä oleva tehdasrakennus sijaitsee paraatipaikalla tehdasmaisemassa Tammerkosken rannalla. Rakennuksen voisi nähdä jopa teollisuuskaupungin ikonina, joka 1990-luvulla kansallismaisema-nimityksen yhteydessä kuvattiin 20 markan seteliin. Sama rakennus on positiivisessa mielessä noussut otsikoihin mm. vuonna 2006, jolloin Tampellan kyltti palautettiin rakennuksen katolle vajaan kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Ennen teollisuusyrityksenä tunnettu Tampella edustaa nykyään useammin uutta kaupunginosaa, joka on noussut vanhan teollisuusalueen paikalle.

Entinen pellavatehtaan kiinteistö on ollut tyhjillään viimeiset kaksi vuotta ja rakennuksen omistaja Kiinteistö Oy Koskitammi teki aloitteen asemakaavan muuttamiseksi. Omistajan tavoitteena on muuttaa kiinteistö kokonaisuudessaan asuinkäyttöön. Kaupungin päättäjät sitä vastoin halusivat selvittää myös mahdollisuuden kiinteistön julkiselle käytölle. Tampereen kaupunki on laatinut alueesta, joka kattaa tehdaskiinteistön lisäksi sen edessä sijaitsevan Työnpuiston alueen, kaksi vaihtoehtoista kaavaluonnosta. Ensimmäisessä vaihtoehdossa rakennukseen sijoitettaisiin pääasiassa asuntoja, toisessa vaihtoehdossa rakennus varattaisiin museokäyttöön.

Kaupunki pyysi kaupunkikuvatoimikunnalta ennakkolausunnon asemakaavaluonnoksen vaihtoehdoista. Kaupunkikuvatoimikunnan ”yksimielinen näkemys on, että arvokkaassa teollisuusmaisemassa sijaitsevalle, merkittävän kaupunkikuvallisen roolin ja vaikuttavat historialliset sisätilat omaavalle rakennukselle tulisi löytää ensisijaisesti julkista käyttöä”. Kaupunkikuvatoimikunta päätyikin esittämään vaihtoehdoksi niin sanottua hybridi-mallia, jossa kiinteistöön sijoitettaisiin sekä asuntoja että museo- ja liiketiloja.

Kaupungin ikuisena ongelmana tuntuu vain olevan taloudelliset resurssit. Pellavatehtaan kiinteistön omistaja oli tarjonnut rakennusta kaupungille jo kaksi vuotta sitten, mutta kaupunki ei ollut halunnut sitä. Edelleenkin museovaihtoehdon toteutuessa kaupunki joutuisi ostamaan rakennuksen. Toisaalta Tampereen museot kaipaavat lisää tilaa. Museoverkkotyöryhmä jätti viime syksynä esityksen, jossa uuden museokeskittymän paikaksi ehdotettiin Onkiniemeä. Pellavatehdas ei ollut esityksessä, mutta työryhmä haluaa tutkia myös sen vaihtoehdon. Museoiden tilojen järjestäminen ei kuitenkaan ole lähivuosien ohjelmassa ja Pellavatehtaan kiinteistö odottaa ratkaisua nyt.

Onneksi asenne teollisuusperintöä kohtaan on kuitenkin muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Aiheeseen liittyvistä dokumenteista huokuu aito halu saada kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus kaikkien kansalaisten käyttöön. Vaikka tehdasrakennuksen kaupunkikuvallinen rooli on merkittävä, enää ei rajoituta pelkästään ulkokuoreen teollisuusperintöä määritettäessä. Rakennusyhtiö Hartela Oy:n tilaama rakennushistoriaselvitys korostaa erityisesti säilyneiden sisätilojen merkitystä. Rakennuksessa on säilynyt mm. alkuperäisiä valurautarakenteita ja kattoholvauksia 1880-luvulta, lattialaattoja 1900-luvun alusta, rautakarmeja ja pääkonttorin portaat ja kaiteet 1880-luvulta. Samoin sisätiloista on erotettavissa eri rakennusvaiheiden rajapintoja, jotka osaltaan kertovat teollisuuden muutoksista. Voidaanko näin merkittävä rakennus muuttaa vain muutamien ihmisten kodiksi? Asemakaavaluonnoksen selvityksessä korostetaan sitä, miten rakennuksen muuttaminen asuinkäyttöön muuttaisi pysyvästi alkuperäistä tilajakoa hävittäen suuret tehdassalit. Sitä vastoin rakennuksen julkinen käyttö avaisi ”ainutlaatuisen rakennusperinnön ja koskimaisemien kokemisen kaikille: pääsyn tehdassaleihin ja tornin näköalapaikalle”.

Jos Tammerkosken tehdasmaiseman paraatipaikalle rakennetaan asuntoja, mihin vedetään yksityisen ja julkisen raja? Mieleeni muistuvat omakohtaiset kokemukset turistina Porvoossa ja Fiskarsin ruukkialueella, joissa turistien harha-askeleisiin on varmasti paikoin kyllästytty. ”Pääsy kielletty” ja ”yksityisalue” –kyltit pyrkivät pitämään julkisen ja yksityisen rajan selkeänä. Elämyshakuisilla ja uteliailla turisteilla vain on paha tapa vaellella ja aina raja ei ole niin selvä. Asuminen paikassa, joka on samalla yksityinen koti ja turistinähtävyys tai kansallismaisema, ei ole ristiriidatonta. Tehdassalien valtavat ikkunat herättävät mm. kysymyksen, minkälaiset verhot kansallismaisemaan saa ripustaa ja mitä kaikkea ikkunoista saa näkyä tai nähdä.

Pitkän rapistumiskauden jälkeen Tampereen kaupunki on kunnostamassa Finlaysonin alueella sijaitsevaa Näsilinnaa yhdistetyksi museo- ja ravintolatilaksi. Se on mielestäni iso askel oikeaan suuntaan kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä Tampellan kulmaukseen tulee.

Kangasalla 17.9.2013 Marja Lähteenmäki

Amerikkalaisille autoteollisuus on kansallinen monumentti ja talouden tukipilari, kuten myös presidentti Obama on muistuttanut. Detroit, ”Motor Town”, edusti jo 1950-luvulla amerikkalaista vapaaseen liikkumiseen, kulutukseen ja omakotiasumiseen perustuvaa elämäntapaa. Kaupungin konkurssissa on kyse pitkän prosessin seurauksista.

Vuonna 1950 Detroit oli 1.85 miljoonalla asukkaallaan USAn 4. suurin kaupunki. Sen jälkeen kaupungin väkiluku ja samalla merkitys ovat jatkuvasti supistuneet. Nyt asukasluku on 700.000. Muutoksen katalysaattorina olivat USAn liittovaltion investoinnit sodan jälkeen valtateiden rakentamiseen. Valtatiet tekivät asukkaista ja yrityksistä riippumattomia suurkaupunkien rajoista. Kaupunkialueet alkoivat hajautua. Samankaltaisia seurauksia näkyi Helsingissä yli 100 vuotta sitten, kun rautatien varteen syntyneet yhdyskunnat johtivat seudun ohjaamattomaan kasvuun. Detroitissa merkitystä oli myös paikallisyhteisöillä. Monissa suurissa autoteollisuusyrityksissä valkoisten ammattitaitoisten työntekijöiden järjestöt estivät pitkään mustien työnhakijoiden pääsyn koulutusta vaativiin tehtäviin ja yritysten ammattikoulutukseen. Se sitoi mustat tehdastyöläiset pienituloisiksi. Valtateiden myötä Detroitin rajojen ulkopuolelle syntyi kymmeniä kokonaan valkoisten työläisten asuttamia itsenäisiä yhdyskuntia, jotka estivät mustien perheiden muuton alueelleen. Myös monet teollisuusyritykset sijoittuivat yhdyskuntiin. Yritysten maksamat kiinteistöverot eivät hyödyttäneet Detroitia, jossa pääosa pienituloisista mustista työntekijöistä asui.

Taloudellis-etninen segregaatio tuotti segregoidun kaupunkirakenteen. Vanha Detroit ja sen pääosin mustat ja köyhät asukkaat olivat ydin, jota ympäröi vauraiden valkoisten asukkaiden yhdyskuntien kehä. Detroitia on pidetty kuvana yhdysvaltalaisen apartheidin keskuksesta. Segregoitu kaupunkirakenne on tavallinen USAn suurkaupungeissa. Detroitin seudulla (Metropolitan Detroit) on 4.2 miljoonaa asukasta noin 10.000 km²:n alueella. Helsingin seudulla on 1.4 miljoonaa asukasta noin 3.000 km²:n alueella. Detroitin seutu käsitti vuonna 1980 kaikkiaan 86 kuntaa (municipalities) ja 45 pikkukaupunkia (townships), ja vuonna 2010 niitä oli yhteensä jo yli 185. Helsingin seudulla on 12 kuntaa.

Vuonna 1977, kun energiakriisi ja ulkomaisten autojen pääsy USAn markkinoille heikensivät autoteollisuuden kannattavuutta, Detroitin ongelmat olivat jo selvästi nähtävissä. Keskustassa oli hylättyjä vuosisadanvaihteen merkkirakennuksia, autioita liiketaloja ja ruohottuneita tehdasalueita. Autoilijoita varoitettiin ajamasta keskustan asuntoalueen kautta ryöstöuhan takia. Samankaltaisia kokemuksia minulla on myös mm. Bostonista, Philadelphiasta, San Franciscosta, Chicagosta ja St. Louisista. Detroitin on annettu rapistua vuosikymmeniä. Se on joutunut marginaaliin vallankäytön kaikilla tasoilla liittovaltiosta kaupunginhallintoon. Vaaleissa valitut edustajat kuuntelevat vain hyvin organisoituja valkoisten yhdyskuntien äänestäjiä ja leikkaavat julkisia investointeja koulutukseen, köyhyyden vähentämiseen ja kehittämisohjelmiin. Detroitin ja muiden suurkaupunkien oheneva veropohja ei riitä kasautuvien ongelmien ratkaisemiseen. Detroitin konkurssi kertoo USAn yhteiskuntapoliitikan pitkästä linjasta. Sitä on hallinnut ajatus yhteisten asioiden hoitamisen – ja sen aiheuttamien kulujen – minimoinnista ja oman ryhmän etujen edistämisestä, myös muiden kustannuksella. Vain eräissä itärannikon ja luoteisosavaltioiden kaupungeissa on kannatusta eurooppalaisille, yhteisiin etuihin perustuville näkemyksille, joiden mukaan yhteiskunnan heikoimpien turvana on koko yhteisön voima.

Millaisia Detroit ja muut suuret teollisuuskaupungit nyt olisivat, jos amerikkalainen yhteiskunta ei olisi sallinnut kaupunkirakenteen fragmentoitumista ja taloudellista ja etnistä segregaatiota? Jos 185 kunnan tilalla olisi yksi nykyistä paljon suurempi Detroit? Helsingissä ympäristön hajautuminen herätti keskustelun liitoksesta jo 1900-luvun alussa. Alueliitos, jossa kaupunki laajeni viisinkertaiseksi, toteutettiin valtiovallan päätöksellä 1946. Sen johdosta Helsinki pystyi hoitamaan siirtoväen asuttamisen ja maaltamuuton valtavat haasteet. Myös Vuosaaren ja Östersundomin liitokset ovat olleet tärkeitä koko pääkaupunkiseudulle.

Kaupunkihistorian näkökulmasta Detroit on varoittava esimerkki. Helsingin seudulla on jo huolestuttavia merkkejä kaupunkirakenteen hajautumisesta ja segregoitumisesta. Yksi kokonaisuus, johon kuuluisivat nykyiset naapurit Kirkkonummea, Vihtiä, Hyvinkäätä ja Sipoota myöten, avaisi uusia mahdollisuuksia kehittää yhteistä kaupunkiamme. Kyllä: uusi liitos tarvitaan.

14.9.2013

Anja Kervanto Nevanlinna

Viereisessä kuvassa hymyilee kaksi kaupunkitutkijaa taustanaan helsinkiläinen kaupunginosa, johon kytkeytyy monitasoisia ja -merkityksellisiä muistoja. Toiselle meistä se on lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu, toiselle siitä on tullut merkityksellinen vasta aikuisiällä. Muille alueen tunteville sen merkitykset voivat kummuta kaupunginosan muuttuneista toiminnoista, kansallisesta historiasta, arkkitehtuurin kerrostuneisuudesta tai kenties siitä pienestä saaren kulmasta, jonka käyttötarkoitusta viime vuosina niin kovasti on mietitty.

Merkitykselliseksi tämäkin paikka muodostuu itse kullekin kuitenkin vasta, kun siihen liittyy joko henkilökohtaisia, yhteisesti jaettuja tai ”vain” siirrettyjä kokemuksia. Tähän merkityksellistämisen prosessiin tarvitsemme katalysaattoriksi muistia. Samalla muistin rinnalla kulkee koko ajan myös unohtaminen ja muistojen valikoituminen vaikuttaen käsityksiimme, ei vain tämän kaupunginosan, vaan paikkojen luonteeseen yleensä.

Kaupunkiympäristöissä muistamisen problematiikka tiivistyy kuitenkin monella tapaa. Voidaan pohtia, miten paikkaan liitettyihin mielikuviin vaikuttaa esimerkiksi se, että sitä ovat jakamassa useat toisistaan eroavat yksilöt ja ryhmät, jotka edelleen hyödyntävät kaupunkiympäristön tarjoamia moninaisia julkisia ja yhteisiksi koettuja tiloja omista lähtökohdistaan. Lisäksi kaupungin eri toimijat ovat eri yhteyksissä, kuten imagon rakentamisessa, kaupunkisuunnittelussa tai museoiden toiminnassa, aktiivisia tuottamaan ja ylläpitämään niihin liitettyjä merkityksiä erilaisilla muistoja ja muistamista hyödyntävillä tavoilla.

Näitä muistamisen, kaupunkien ja kaupunkilaisuuden eri risteymäkohtia pohtii 15 eri tieteenalojen kaupunkitutkijaa elokuussa julkaistavassa artikkelikokoelmassa Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Se on ensimmäinen Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran aloitteesta syntynyt tieteellinen teos. Julkaisijana toimii SKS. Kokonaisuuden toimittajina meillä on ollut mielenkiintoinen asema seurata sitä, minkälainen kokonaisuus syntyy, kun hyvinkin erilaisilla aineistoilla ja erilaisista tieteellisistä lähtökohdista erilaisia kaupunkiympäristöjä ja ajanjaksoja tarkastelevat tutkijat tuovat näkemyksensä yhteen kokonaisuuteen.

Lukijoille artikkeleista välittyy toivottavasti se, että muistot ja muistaminen eivät ole ainoastaan menneisyyttä, vaan niille perustuu myös se, miten ympäristömme nykyisyyteen ja tulevaisuuteen vaikutetaan. Muistoissa henkilökohtainen kohtaa jaetun, yksityinen julkisen ja vaalittu sivuutetun. Muistot ja muistaminen eivät ole vain spontaania, vaan ne ovat alttiita monenlaisille sekä meistä itsestämme että ympäristöstämme nouseville vaikutteille. Se. että opimme tuntemaan edes joitakin muistamisen muotoihin ja sisältöihin liittyviä prosesseja, auttaa meitä toivottavasti ymmärtämään sitä, miksi oma ympäristömme on juuri sellainen kuin on.

Me toimittajat olemme oppineet ainakin sen, että Muistin kaupunki ei ole yksinkertainen: se kattaa alleen niin meidän kokijoiden muistot omasta ympäristöstämme kuin kaupunkien rakenteissaan säilyttämät merkitykset, jotka avautuvat niitä lukeville kullekin omanlaisinaan ja erityisinä.

Pia Olsson & Katri Lento

Monitieteisen artikkelikokoelman Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana (toim. Katri Lento & Pia Olsson) julkistamistilaisuus oli 27.8. klo 14–16 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa (ohjelmasta tarkemmin ks. tapahtuma-arkisto).