Tag: arkisto

Kun Charles Marville tallensi filmille kaupunkikuvia 1860-luvun Pariisista ja Signe Brander 1900-luvun alun Helsingistä, kumpikin dokumentoi muutoksia kaupungin historiatoimikunnan tilauksesta. Tarkoituksena oli osoittaa tuleville sukupolville, millainen oli ollut se kaupunki, joka visioiden toteutuessa jätettäisiin taakse. ”Ennen” ja ”jälkeen” kuvat osoittaisivat, mitä kehitys ja modernisaatio olivat merkinneet kaupunkikuvalle. Keskiaikaisen Pariisin ahtaat kadut korvattiin leveillä bulevardeilla ja Helsingin epäsäännöllisesti rakentuneet reuna-alueet saivat antaa tilaa asemakaavoitetuille kaupunginosille. Suunnittelu tuotti ”jälkeen”-kuvien kaupungin.

Samankaltaisia kuvia olemme viime aikoina saaneet nähdä kotimaisemista, liiankin läheltä. Millainen oli Töölön tavara-asema ”ennen”, 1960-luvulla, Makasiinit ”ennen”, 1990-luvulla, Makasiinit ”ennen”, huhtikuussa 2006? Millainen on sama paikka nyt, elokuussa 2006? Ja ”jälkeen”: Musiikkitalo, kehitystäkö? Kaupunkitutkimuksen päivistä, joilla keskustelimme kaupungin kriiseistä – viime toukokuussa, Makasiinien vappumellakan ja räjähdysmäisen tulipalon välipäivinä – tuli arvaamattoman ajankohtaiset.

Viime vuonna voiton päivänä, 8. toukokuuta, jolloin oli kulunut 60 vuotta Toisen maailmansodan päättymisestä, puhuin Aalborgin yliopistossa siitä, kuinka Euroopassa sodan kauhut olivat vahvistaneet kansalaisten halua jättää taakse kaikki mennyt ja katsoa eteenpäin. Berliinin kortteleista osa oli vuosia sodan jälkeen, vielä 1950-luvullakin, raunioina. Modernistinen arkkitehtuuri ja kaupunkikuva edustivat aikalaisille uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sen itsestään selvänä edellytyksenä oli rauhan jatkuminen. Sitä on osaltaan vahvistanut myös Euroopan Unionin perustaminen ja vaiheittainen laajentaminen.

Muutama vuosi sitten katselin innostuneena lehtijutun kuvapareja Beirutin keskeisistä kortteleista sisällissodan tuhojen aikaan ja jälleenrakennuksen tuloksena. Kuvien pohjalta kaupunki näytti selviytyneen jaloilleen onnistuneesti. Tänään meillä on käytettävissä uusia ”jälkeen”-kuvia, jotka muistuttavat ikävällä tavalla ”ennen”-kuvia ennen jälleenrakennusta, ennen lyhytaikaiseksi jäänyttä rauhantilaa.

Beirutin kuvissa minua eivät järkytä niinkään materiaaliset tuhot sellaisinaan. Jos sotakorvauksia, kansainvälisiä avustuksia tai yksityisiä sijoituksia riittää, uudet liiketalot ja asuinkorttelit on mahdollista rakentaa nopeasti – edellyttäen, että maahan saadaan rauha. Mutta kun rakennettua kaupunkia hävitetään, tuhotaan samalla ne yhteisöt, jotka ovat kortteleissa eläneet, ja heidän kaupunkiin liittynyt historiansa.

Kaupunkilaisyhteisöjen rikkoutuminen on vaikeasti korjattavissa. Jälleenrakentaminen ei tuo yhteisöjä takaisin. Viipurissakaan eivät sotien tuhoilta jääneet rakennusfragmentit riittäneet säilyttämään viipurilaisuuden kulttuuriperinteitä. Beirutin tapahtumat osoittavat, kuinka hauras on moderni, betonista ja teräksestä rakennettu kaupunkikin, jos se halutaan tuhota. Muutama päivä täsmäohjuksia riitti. Kaupunkilaisten yhteisöt ovat vielä hauraampia: jos yhteisöjen usko tulevaisuuteen tuhoutuu, tuhoutuu kaikki.

Kaupunkitutkimuksen kannalta kaupunkikuvat ennen ja jälkeen ovat myös ongelmallisia. Kriittinen tutkija kysyy: Millä kriteereillä kuvien kohteet on valittu? Keiden todellisuudesta kuvat on pantu kertomaan? Ketkä puhuvat kuvien kautta, keiden intressejä tapahtumien tai paikkojen kuvaus palvelee ja keiden maailmat jäävät kuvien ulkopuolelle? Mistä ei kuvien avulla ole mahdollista puhua?

Rakennettujen kaupunkien tutkimuksessa on kaupunkisuunnittelu ollut itsestään selvä lähtökohta ja tutkimuskohde, jota ennen- ja jälkeen-kuvatkin ovat osaltaan vahvistaneet. Harvemmat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita kaupungista ajallisten ja yhteisöllisten kerrostumien kokonaisuutena. Mutta myös silloin ennen- ja jälkeen-kuvilla on käyttöä. Kuvien kriittinen vertailu ei kerro vain siitä, miten kaupunkisuunnittelu usein homogenisoi ympäristöjä. Jos kuvia lukee tarkasti, ne kertovat myös siitä, miten moninaisin muodoin yhteisöt elävät kaupunkiaan – ennen ja jälkeen.

01.07.2006

Anja Kervanto Nevanlinna

Muutin perheineni puolitoista vuotta sitten Arabianrantaan. Lukemattomat tunnit uuden kaupunginosan leikkipaikoilla ja hiekkalaatikoilla on avannut historiantutkijalle täysin uusia maanläheisiä näkökulmia kaupunkihistoriaan.

Arabianranta on pääosin rakennettu Arabian tehtaiden taakse kasatulle täyttömaalle, joten alue on historiallisessa mielessä neitseellinen. Toisin kuin naapurissa Toukolassa tai Koskelassa, ei alueella ole aikaisemmin ollut keskiaikaista kylää tai tilaa, joiden synnystä lähtien niiden asukkaat ovat olleet määrittelemässä alueensa tilaa ja historiaa. Uusien talojen kohdalla on ollut rantakaislikkoa, jonka ohi laivat ovat purjehtineet vanhaan Vantaan Helsinkiin ja jonka reunoilla Arabian tehtaiden työläiset ovat kalastaneet onkineen. Arabianrannassa voi näin tarkastella läheltä uuden kaupunginosan muodostumista, kaupunkihistorian syntyä nollapisteestä.

Alueen virallinen identiteetti on lainattu Arabian tehtaiden perinnöstä, jolloin on voitu näppärästi yhdistää nykyaikaisen kaupunkitilan nimeämisen trendejä: historiaa ja kaupallisuutta. Historiantutkijana hieman harmittaa, ettei vanhan Helsingin perintöä hyödynnetty alueella laajemmin, vaikkakaan alue ei pääosin olekaan kuulunut vanhan Helsingin alueeseen (vanhasta Helsingistä ainoa rakennuttu kohta alueella lienee ollut hirsipuukallio, joka sekin on tosin sijainnut kaupungin ulkopuolella).

Tämän vuoden kaupunkikirjoituspalkinnon voittaneessa artikkelissa Jani Vuolteenaho ja Terhi Ainiala käsittelivät mielenkiintoisesti arjessa käytettyjä urbaaneja paikannimiä ja niiden tutkimisen tarjoamia mahdollisuuksia. Artikkelissaan he toteavat, että ”kaupunkien käyttönimistö on kerroksellinen ja alati uusiutuva kokonaisuus”. Antamalla paikoille omia nimityksiään erilaiset ryhmät pyrkivät määrittelemään ja rajaamaan kaupunkitilaa omista lähtökohdistaan. Näin käytetyt nimitykset vaihtelevat mm. ikäryhmittäin. Myös tässä suhteessa uusi kaupunginosamme on täysin neitseellinen. Koska alueella ei ole omaa menneisyyttä, on toistaiseksi ainoana nimistönä virallinen nimistö.

Naapuripihalla asuva sisarseuramme YSS:n puheenjohtaja Timo Heikkinen nosti esiin lähibaarissamme käydyssä keskustelussa ajatuksen lapsista alueen käyttönimistön määrittelijöinä. Timon ajatus herätti allekirjoittaneen pohtimaan paitsi lapsia asuinalueensa käyttönimistöä määrittelemässä, myös yleisemmin lapsia kaupunkitilan kokijoina.Lasten käyttämä nimistö ja paikat, jotka määritellään, kertovat hyvin, miten erilailla lapset kokevat ja hahmottavat kaupunkitilan.

Nopeasti ajateltuna kyse on yksinkertaisesti siitä, missä kaupunkitiloissa arkinen päivärutiini suoritetaan ja mitkä asiat kyseisessä tilassa herättävät huomiota. Kun aikuisille kaupunkitila hahmottuu esim. liikenneväylien, rakennusten, ravintoloiden ym. kautta, hahmottavat lapset saman tilan esim. kivien, mäkien, puiden ym. kautta. Tätä voi jokainen testata empiirisesti omien muistojensa kautta: mitkä asiat lapsuuden kaupunginosassa tuntuvat tutuilta ja nostavat esiin lapsuuden arkeen (leikkeihin) liittyviä muistoja. Näitä voi sitten verrata asioihin, jotka nousevat esiin myöhemmistä asuinpaikoista. Lyhyt epätieteellinen kysely kaveripiirissä vahvisti olettamustani: lapsuuden kaupunginosasta muistetaan helpommin leikkipaikan kivet tai kiipeilytelineet kuin vaikka talon kivijalassa ollut kahvila. Vaikka vanhemmat viettävätkin paljon aikaa samoilla hiekkalaatikoilla lastensa kanssa, jää heille paremmin mieleen vaikka juuri se kivijalan kahvila tai vaikka naapurin kirjasto. Kun minun ja Timon lapset muistavat myöhemmin Arabianrannasta esim. pihojen erilaiset kiipeilytelineet, me luultavammin muistamme, että yhden talon kivijalassa oli laadukas olutravintola. Samalla lapsilla lienee omat nimityksensä kyseisille kiipeilytelineille ympäristöineen ja meillä aikuisilla kenties lempinimi lähibaarillemme.

Elin lapsuuteni kaupunginosassa, jonka lasten käyttämän perusnimistön ja leikkipaikat olivat jo aiemmat sukupolvet pääosin määritelleet. Näin meidän tehtäväksemme jäi vain nimien vääntäminen oman sukupolvemme kieleen sopiviksi. Arabianrannan lapset pääsevät sen sijaan nimeämään ja määrittelemään alueemme ensimmäisenä polvena. Onkin mielenkiintoista seurata vieressä, miten ja milloin virallinen nimistö alkaa kääntyä lasten arkea ja kieltä paremmin vastaavaksi. Esimerkiksi alueen kolme pihaa, jotka virallisesti on nimetty omaperäisesti hallintomuodon mukaisesti ”yhtenäispiha 1-3” saanevat nopeasti täysin erilaisista lähtökohdista nousevat nimitykset. Lisäväriä prosessille antaa se, että suurin osa alueen suuresta lapsilaumasta on tullut paikalle suoraan synnytyslaitokselta tai hyvin pieninä, jolloin heillä ei ole omia kokemuksia arkinimistön muodostamisesta.

Jäänkin hiekkalaatikon reunalle mielenkiinnolla seuraamaan miten nämä uudet helsinkiläiset synnyttävät ja määrittelevät uutta Helsinkiä ja rakentavat siten kaupunginosansa historiaa alusta alkaen. Ainakin alueen kaupunkikuvaan ja äänimaisemaan kuuluu mielestäni kaksi Helsinkiin keskeisesti kuuluvaa asiaa, jotka yhdistänevät helsinkiläisiä useammassa polvessa: raitiovaunut ja lokit. Aurinkoista ja rentouttavaa kesää kaikille!

01.06.2006

Samu Nyström

Viisi vuotta sitten Eduskunnan tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti seminaarin otsikolla Vihreä kaupunki. Tässä tilaisuudessa todettiin että voimassa oleva maankäyttö- ja rakennuslaki perustuvat kestävän kehityksen periaatteelle Sen mukaan kaikilla kuntalaisilla on oikeus mahdollisimman monipuoliseen, terveelliseen, esteettiseen ja elämykselliseen ympäristöön. Laissa on nostettu esiin luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttäminen.

Ensimmäisestä pykälässä lain yleiseksi tavoitteeksi määritellään edellytyksien luominen hyvälle elinympäristölle sekä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen edistäminen.

Tänään ekologinen osa jää käytännössä syrjään taloudellisuusnäkökulman tieltä. Tuossa tilaisuudessa esitettiin kansanedustajien suulla strategisen viheralueohjelman perustamista., sillä tiivistetyn ja yhä tiivistyvän yhdyskuntarakenteen ja riittävien viheralueiden välille ei tahdo löytyä tasapainoa. Tällöin tilaisuudessa ehdotettiin myös ekologisten polkujen rakentamista. Mutta sellainenhan oli Helsingin keskuspuistosuunnitelma, joka oli innovatiivinen aikanaan. Alue joka varattiin virkistyskäyttöön jo vuonna 1908 ja johon on liitetty urheilullisia toimintoja. Historiasta löytyy viisautta ja malleja, joita tämän päivän suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden on syytä kunnioittaa.

1990-luvulla ympäristöpsykologian tutkijat ovat lähestyneet kaupunkien asukkaita ja kysyneet asukkaiden mielipaikkoja. Kaikilla tutkituilla alueilla asuinalueen mielipaikka oli jokin puisto, metsikkö, ranta tai ulkoilupolku, toisin sanoen kaupungin sisäinen luonto, vesi ja viheralue. Mielipaikassa käynti helpotti stressiä, pahaa oloa ja päänsärkyä. Melulle haettiin vastapainoa luontoympäristöistä.

Professori Peter Clarkin Lontoon, Tukholman, Helsingin ja Pietarin viheralueita koskeva tutkimus syntyi oikeaan aikaan. ”The European City and Green Space. London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg 1850-2000” on monitieteinen teos ja siinä käsitelty aikajänne on pitkä. Kirjasta käy ilmi miten samanlaisia elementtejä kaipuuta luontoon esiintyy tutkituissa kaupungeissa ja kuitenkin miten toisenlainen on suomalaisten ja ruotsalaisten luontosuhde verrattuna Lontoossa asuvaan. On pitkä matka kaupunkien vartioiduista puistoista pohjoismaiseen joka miehen oikeuden sisältävään metsään. Suomeen tullessaan Peter Clark kohtasi ulkomaalaisia ihmetyttävän suomalasien luontosuhteen: ihmiset katoavat viikonloppuina kesämökeille, lähtevät veneillä saarille ja luodoille. Miksi. Esimerkiksi Helsinki on täynnä kauniita puistoja ja luonnonmetsää löytyy keskuspuistosta Selitys saattaa löytyä mainitsemastani erityislaatuisesta suhteesta metsään ja rakentamattomaan ympäristöön ja kaupungistumisen nuoruuteen.

Enin osa Helsingin asukkaista oli tutkimusajanjaksolla muualla syntyneitä. Varsinaiset kaupunkilaissukupolvet ovat syntyneet vasta itse asiassa 1960-luvulla.

Ympäristöhistorialliset teemat ajankohtaistuivat 1990-luvulla. Luonnonkatastrofit, tulvat, hirmumyrskyt ja maanjäristykset osoittivat luonnon voiman, jonka edessä ihmisen olo oli voimaton. Miten näistä oli selvitty siivitti tutkimusta eteenpäin. Historiasta olikin käyttöä tänä päivää ja suuntaa tulevaisuuteen. Ympäristöongelmat kuten Silent Spring – teoksessa esitettiin eivät tunteneet rajoja. Lapissa satoi mustaa lunta ja saastepilvet kulkivat satojen kilometrien päähän.

Peterin Clarkin tutkimusryhmä oli 2000-luvun alussa valmis vastaamaan uusiin haasteisiin historiantutkimuksen keinoin. Vihreä kaupunki ei ole koskaan ollut staattinen tila, vaan ainaisessa muutoksessa. Kirjassa kysytään, kuinka viheralueita ja puistoja on suunniteltu ja muokattu. Aluksi mallia on otettu toinen toisilta. Uusia innovaatioita ja hyviä käytäntöjä on seurattu kaikissa tutkituissa kaupungeissa aktiivisesti – kuuluihan se arkkitehdin ja kaupunginpuutarhurin ammattitaitoon. ja ideat ovat levinnet pienellä viiveellä Lontoosta ja Tukholmasta Helsinkiin useimmiten henkilökohtaisten havaintojen kautta, opintomatkoilla, kongresseissa ja näyttelyissä . Esplanadi sai kaktusistutukset Ruotsin mallin mukaan ja Kaisaniemen puiston lammikko katosi geometristen puistosuunnitelmien myötä, joihin vaikutti pyrkimys luoda villistä luonnosta järjestetty kokonaisuus.

Viheralueiden, puistojen ja puutarhojen suunnittelussa on kysymys siitä, mitä arvostetaan asuinympäristössä, minkälaista virkistystä puistoista ja puutarhoista odotetaan sekä kenelle puistoja ja viheralueita suunnitellaan ja minkälaisia toimintoja varten.

1900-luvun alussa Euroopan suurkaupungeissa kohdattiin kasautuvia ongelmia, jotka oli ratkaistava energiakysymykset, ratkaistava liikenne ongelmia, eliminoitava pölyhaittoja autoistumisen ja liikenteen kasvun myötä. Eliminoitava taudinpesäkkeitä. Ratkaisu oli paluu luontoon, joka omistaa maata ei tee vallankumousta. Työnteko koulupuutarhoissa oli hyvää kasvatusta ja liittyi kansakunnan rakentamisprojektiin terveen nuorison avulla. Siirtolapuutarhoja rakennettiin ja 4 H kerhot alkoivat toimintansa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa syntyi monia uusia innovaatioita, joita sovellettiin Suomeen. Esimerkkinä Saarisen Munkkiniemi-Haaga ja SuurHelsinki suunnitelma, jossa voi aistia eurooppalaisten metropolien hengen.

Ebeneser Howardin Puutarhakaupunkimalli löysi toteutuksensa Kulosaaressa ja uudet mallit sovellettiin nopeasti Suomeen. Innovaatioiden nopeasta leviämisestä ovat siirtolapuutarhat erityinen esimerkki.

Yhteistä kirjan artikkeleille on läpitunkeva taistelu tilasta, joka on koventunut kaikissa kaupungeissa asutuksen tiivistyessä. Vastakkain ovat suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkemys hyvästä kaupungista tai elinympäristöstä ja asukkaiden odotukset. Onnellisuus saavutetaan kun odotusten ja reaalisen todellisuuden välinen ero ei kasva liian suureksi. eli kun asukkaille jätetään se pihapuu, puistikko tai luontopolku. Jo 1980-luvun alussa Kaarina Helakisa esitti teoksessa Elli velli karamelli hellyttävän kuvaukset Elllin taistelusta kiipeilypuunsa säilyttämiseksi. Hattu, Kettu kermalettua, tehtailijaa vastaan. Taistelua pihapuista on Helsingissä käyty Käpylässä 1960-luvulla sekä Ruoholahden villojen säilyttämisen yhteydessä 1980-luvulla.

Liikenneväylät ovat pahimmillaan tuhonneet laajoja miljöitä kuten Lontoossa ja Tukholmassa ja autoille on uhrattu arvokkaita ympäristöjä. Puiston puiden kaatamista perustellaan edelleen niin että ne saattavat kaatua autojen päälle.

Kirjassa taistellaan. Vastakkain ovat olleet : Suunnittelijat – asukkaat, Moderni, rationaalinen – Vanha, epämukava, Luonnonpuistot – istutetut puistot, Puistot – urheilukentät, ja kysymme kuka voitti. Joutomaat, rakentamisalue reservit on otettu käyttöön, satama-alueet ja rantavyöhykkeet valloitetaan. Näyttää siltä kuin sittenkin 1990-luvun trendeistä huolimatta taloudellisesti, ei ekologisesti kestävä kehitys on voittamassa. Uusia suuria kaupunkipuistoalueita ei Ruotsin mallin mukaan ole syntynyt 2000 luvulla , sillä seudullinen yhteistyö on tässäkin ongelma. Helsingin lähikunnat kilpailevat nekin asukkaista ja työpaikoista. Toimiessani seutukaavoituksessa nuoruudessani joku laski, että vielä 1970-luvulla kaikki suomalaiset olisivat mahtuneet asumaan 500 neliömetrin tonteille silloisen Uudenmaan läänin alueelle omakotitaloihinsa. Kirjasta voi löytää sen, miten pienet sittenkin ovat olleet yksityisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet byrokratian ja rakennusliikkeiden maailmamassa. Taistelutanner supistuu taisteluun kiipeilypuun tai metsikön puolesta.

01.05.2006

Marjatta Hietala

Toukokuu tuo meille monta aihetta juhlaan. Vapun jälkeen, 4.-5. toukokuuta, vuorossa ovat Kaupunkitutkimuksen päivät, nyt neljättä kertaa. Tai viidettä, riippuen siitä keneltä kysytään.

Monet meistä, jotka 1990-luvun lopussa olimme järjestämässä suurta International Planning History Societyn kansainvälistä konferenssia elokuulle 2000, muistavat innostuneen yhteistyön yli tieteenalojen rajojen. Konferenssihuuma synnytti sekä ajatuksen monitieteisen Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran perustamisesta että omista, uusinta suomalaista kaupunkitutkimusta käsittelevistä vuotuisista tapaamisista. Koimme tekevämme silloin ensimmäisiä kaupunkitutkimuksen päiviä Suomessa. Seura perustettiin heti mutta päivät saatiin käyntiin vasta muutama vuosi myöhemmin.

Tämänvuotinen teema – muutos, kriisi, poikkeustila – tuntuu olevan mahdollisimman kaukana juhlista. Mitä kaupungeille ovatkaan eri aikoina aiheuttaneet kansainvälinen valtapolitiikka, sodat, pyörremyrskyt, tsunamit, maanvyörymät, tulvat, apartheid, kulttuurinen ja sosiaalinen segregaatio, syrjäytymisen monenlaiset muodot, terroristien operaatiot, maanlaajuisiksi levinneet lähiömellakat, ympäristöuhat, teollisen rakenteen perustavat muutokset, tehtaiden lopettamiset ja poliittiset kumoukset?

Myöskään nopea taloudellinen kasvu ja siihen usein liittynyt kiivas kaupungistumisprosessi eivät ole olleet ongelmattomia. Muutoksen hallinta edellyttää vahvaa ymmärrystä keinoista ja kykyä niiden käyttöön, mihin kaikki muutostilanteet eivät välttämättä tarjoa mahdollisuuksia. Mutta yhteiskunnallinen muutos voi alkaa näennäisesti pienistä asioista ja kasvaa voimaksi, joka siirtää melkein vuoria, kuten muistan kokeneeni Pariisin kevään 1968 tapahtumat ja niiden Suomeenkin ulottuneet vaikutukset. Silloin kaupunki oli myös paikkana tapahtumien fokuksessa.

Kaupungeissa on kyse muutosprosesseista, on aina ollut. Siinä mielessä ne ovat keskellä elämää. Muutokseen sisältyy haaste uudelleenajattelun välttämättömyydestä. Mutta siihen sisältyy myös lupaus: mahdollisuus tehdä kaupungista parempi paikka toimia ja elää yhdessä. Tässä kaupunkitutkimuksella on oma tehtävänsä.

Juhlat merkitsevät eräänlaista suvantopaikkaa elämän vuolaassa muutosten virrassa. Tarvitsemme tilaisuuksia pohtia menneisyyttä ja asettaa uusia paaluja tulevaisuudelle. Mitä tutkijat voivat tuoda juhliin kaupungissa? Historiallista perspektiiviä, kuvia menneiden aikojen toisenlaisesta todellisuudesta ja kadonneista maailmoista. Oman ajan tapahtumien tarkkaa havainnointia, muutosprosessien sijoittamista laajempiin kulttuurisiin ja historiallisiin yhteyksiinsä, yhteiskuntapolitiikan kriittistä arviointia. Visioita paremmasta tulevaisuudesta, vaihtoehtojen vertailua, uusien tutkimusnäkökulmien avaamista niille kentille, jotka avautuvat vakiintuneiden tieteenalojen väliselle ei-kenenkään-maalle. Näistä toukokuun Kaupunkitutkimuksen päivilläkin keskustellaan. Tervetuloa juhliin.

Laura Kolbe jätti maaliskuun vuosikokouksessa monivuotisesta puheenjohtajuudesta luopuessaan vahvan perinnön uudelle hallitukselle ja minulle Kaupunkitutkimuksen seuran uutena puheenjohtajana. Lauran aikana seura on toiminut aktiivisesti monin eri tavoin. Kaupunkitutkimuksen päivät on vakiinnuttanut paikkansa tärkeänä ja odotettuna keskustelufoorumina, joka tuo yhteen sekä tutkimusten tekijöitä että niiden käyttäjiä, eri yhteisöissä toimivia, kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita ihmisiä. Kuin pisteenä i:n päälle Tieteellisten seurain valtuuskunta hyväksyi seuramme jäsenekseen muutama päivä ennen Lauran puheenjohtajakauden päättymistä.

Kiitän seuran hallituksen puolesta ja omasta puolestani Lauraa lämpimästi näistä yhteisistä inspiroivista vuosista kaupunkitutkimuksen ja urbaanien elämänarvojen hyväksi. Yhteistyömme jatkuu uusilta näköalapaikoilta.

01.04.2006

Anja Kervanto Nevanlinna