Tag: arkisto

Keskitalven laakea auringonkaje katoilla pilviharson lomasta lupaa valon lisääntymistä, pimeydestä kohti keveyttä. Toinen asia on, voiko sen ymmärtää myös metaforaksi.

Miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen on ikuinen kysymys muutenkin kuin kaupunkirakentamisessa, jossa uusi tulee aina osaksi jo olemassa olevaa kaupunkia. Modernistisessa arkkitehtuurissa ihanteena tosin oli tyhjä tila, historiaton paikka, mutta se toteutui aniharvoin jos koskaan, onneksi. Kaupunki kertoo aikaa.

Jouluaattona kuolleen Harold Pinterin käsikirjoittamissa elokuvissa mennyt ja tuleva kietoutuvat yhteen. Sanansaattaja (The Go-Between, 1969) kuvaa englantilaista luokkayhteiskuntaa yli sata vuotta sitten mutta samalla sitä, kuinka rajoja ylittävät viestit muuttavat kaikkien osapuolten elämän ja ulottuvat 1950-luvulle saakka. Filmissä French Lieutenant’s Woman (1980) Pinter toteutti kerronnan monimerkityksellisyyttä limittämällä historiaan sijoitetun draaman näyttelijöiden kehittyvään suhteeseen. Katsoja näkee, kuinka mennyt selittää nykyisyyttä, mutta nykypäivä myös tuo uusia näkökulmia tapahtumien kulun ymmärtämiseen. Pinterin elokuvissa yksityinen on aina myös yhteiskunnallista, yhteiskunnalliset asiat yksityisiä asioita.

Samaa löydän Paavo Haavikolta, joka kuoli lokakuussa. Hänen kirjoituksissaan historia ja nykyisyys, yksittäinen ihminen ja kansakunta, kirjallisuus, elämä ja politiikka sulautuvat toisiinsa. Haavikolle kirjailijatyö ”on ollut ja on oleva poikkipoliittinen. Mitään asiaa ei voi yhteiskunnassa eristää, eikä ole mitään eri asioita. … Tavoitteena on kokonainen maailmankuva ja elämäntapa.” (Prospero, 1995)

Tänä vuonna, toukokuussa, Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura täyttää kymmenen vuotta. Perustimme Seuran vahvistaaksemme sellaista kaupunkitutkimusta, joka ei väistä vaikeitakaan kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia monitieteisin keinoin, eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyössä. Tämän näkökulman avauksessa ja syventämisessä olemme mielestäni onnistuneet. Kaupunkitutkimuksen päivät ja talvipäivä herättävät kiinnostusta. Seuran nuoruudesta huolimatta on jo nähtävissä, että uudenlaiset problematisoinnit tuottavat uudenlaisia vastauksia. Kansainvälisistä yhteyksistä tutut urbaanit ilmiöt löytyvät nykyään meiltäkin. Oman aikamme suurkaupungeissa muutosten ymmärtäminen ja hallinta ei enää ole mahdollista minkään yksittäisen tieteenalan perinteisiin nojautuen. Yhdessä olemme vahvempia.

Mitään automaattista ei Seuran toimintaan kuitenkaan sisälly. Seura on sen jäsenet, joihin kuuluu erilaisia kaupungista ja sen tutkimuksesta kiinnostuneita kansalaisia. Kukin tuo toimintaamme oman historiansa, omat intohimonsa, omat tulkintansa ja suhteensa omiin kaupunkeihinsa. Kansalaisjärjestössämme eri näkökulmat käyvät dialogia eikä kaikista asioista löydy yhtä mielipidettä, ei tarvitsekaan. Oleellista on yhteisen keskustelun avaama foorumi argumenteille ja niiden perusteluille. Se on mielestäni myös oivallinen menetelmä tuottaa ajassa kestäviä ratkaisuja.

Seuran juhlavuoden teema on urbaani kansalaisuus. Kansalaisjärjestöt vaikuttavat siihen, miten kaupungit muuttuvat ja millaista tulevaisuutta kaupungit meille lupaavat. Ajankohtaisiin kysymyksiin kiteytyy aina enemmän kuin vain se, miten jollekin yksittäiselle tontille tulisi rakentaa. Esimerkiksi Helsingin Eteläsatamaan hahmotellussa Katajanokan hotellihankkeessa kyse ei ole vain siitä, miltä suunniteltu rakennus näyttää, sopiiko historialliseen ympäristöön niin suuri tai sen muotoinen rakennus tai halutaanko paikalle hotelli, tai edes siitä, saako tonttia luovuttaa kansainväliselle sijoitusyhtiölle keinottelukohteeksi. Kyse on myös siitä, miten demokraattisesti tai epädemokraattisesti kaupungin hallinnossa tällaisia hankkeita yleensä valmistellaan, millä tavoin media vaikuttaa tämän kaltaisten prosessien kulkuun ja missä määrin kaupungin edustajat ja valtuutetut muutenkin kantavat huolta yleisestä edusta.

Näen urbaanin kansalaisen ja kansalaisjärjestössä aktiivisesti toimivan ihmisen sellaisena, joka seuraa kaupungissa tapahtuvia muutoksia elämäntapansa, yhteisöjensä tai työnsä vuoksi. Kun muutokset ovat toivottuja, hän ottaa uudet ympäristöt osaksi elämäänsä, ”äänestää jaloillaan” niiden puolesta. Kun asiat alkavat edetä haitalliseen suuntaan, hän reagoi: käyttää julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja, ottaa yhteyttä virkamiehiin ja poliittisiin päättäjiin, argumentoi vääriksi näkemiään valintoja vastaan ja tärkeinä pitämiensä päämäärien ja keinojen puolesta. Hänen tarkoituksensa ei ole vaikeuttaa rakentamista eikä repiä valmiiksi sovittuja päätöksiä vaan löytää parempia ratkaisuja, viime kädessä ajaa yleistä etua. Urbaani kansalainen ei vain esitä kantaansa, hän tuo myös päätelmiensä ketjun muiden arvioitavaksi. Hän tarjoaa oman asiantuntemuksensa ja ymmärryksensä yhteiseen käyttöön. Tässä mielessä urbaani kansalaisuus tarkoittaa julkista ääneen ajattelua, osallistumista.

Pinter ja Haavikko saivat kokea niin vastoinkäymisiä kuin menestystä ja joutuivat ajoittain kamppailemaankin tavoitteidensa puolesta, mutta vahvinta kummassakin oli ajattelun ja toiminnan kokonaisvaltaisuus, integriteetti, sisäinen eheys ja tasapaino. Ei ollut kirjallisista aiheista keskustelevaa kirjailija-ammattilaista erillään poliittisia kannanottoja esittävästä amatööripoliitikko-kansalaisesta. Niin Pinter kuin Haavikkokin otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin yhtä aikaa kirjailijana ja kansalaisena, erottelematta työtään ja yhteiskunnallisia ajatuksiaan. Tätä urbaani kansalaisuus merkitsee minulle: yhteiskunnallista ja henkilökohtaista vastuuta yhteisestä maailmasta, kokonaisena ihmisenä.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2009!

1.1.2009 Anja Kervanto Nevanlinna

Mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan arkkitehtuurista?

Puhutaanko silloin taiteesta ja taide-esineistä, kauneudesta, elämyksistä, visuaalisista virikkeistä? Tekniikasta ja materiaaleista, tehokkuudesta, rationaalisuudesta, rakentamisen järjestelmistä? Rahasta, sijoituksista, tuotoista, kiinteistökaupoista ja kansallisia rajoja ylittävistä sijoitusfirmoista?

Puhutaanko arkkitehdeista, Arkkitehtiliitosta, nimekkäistä kansainvälisistä arkkitehtuuritoimistoista, arkkitehtuurikilpailuista? Kansallisista instituutioista ja niiden johtajista, jotka haluavat ikuistaa itsensä rakennuttamiinsa monumentaalirakennuksiin?

Kun puhutaan arkkitehtuurista, puhutaanko kaupunkilaisista, kansalaisjärjestöistä, virkamiehistä, valitsemistamme edustajista kunnallisissa elimissä? Kaupungin valtuustoja jakavista ehdottomista rajalinjoista, vastakkain asetteluista, puolueiden kivettyneistä rakenteista, vallasta ja vallattomuudesta, politiikasta?

Vai puhutaanko ihmisten arjen ja juhlan ympäristöistä, jokapäiväisistä maisemista, yhteisistä paikoista, niiden kantamista kulttuurisista merkityksistä – muistoista, jatkuvuudesta ja elämän tarkoituksesta?

Arkkitehtuuriin voi sisältyä kaikkia näitä ulottuvuuksia eikä se ole ongelma. Ongelma on siinä, että arkkitehtuuria käytetään yhä useammin Troijan hevosena. Puhe arkkitehtuurista kätkee taakseen aivan muunlaisia motiiveja ja raadollisempia tarkoituksia. Arkkitehtuuripuheen katveessa tehdään vaivihkaa poliittisia päätöksiä, joista tulisi käydä julkista keskustelua. Kun ollaan keskustelevinaan arkkitehtuurista, osallistujiksi valikoituvat asiantuntijat, vaikka päätökset koskettavat kaikkia kaupunkilaisia.

Pari esimerkkiä.

Katajanokan hotellihanketta esitellään ikään kuin kyse olisi vain siitä, että kaupunkilaiset vastustavat ruman rakennuksen sijoittamista historialliseen kaupunkikuvaan. Kaupunkisuunnitteluviraston edustajat puhuvat siitä, kuinka uusimmassa versiossa hotelli ”ei peitä näkymiä naapurirakennuksiin ja asettuu kauniisti Stora Enson pääkonttorin jatkeeksi … Kauppatorilta päin” (HS 19.11.2008). Piirroksista näkyy, että aggressiivisen muotoinen rakennus on kerroksen leikkauksesta huolimatta edelleen paikalle aivan liian suuri ja peittää kokonaan näkyvistä mm. kauniin Tulli- ja pakkahuoneen. Hotellin ensiversioon oli selvästikin tarkoituksella tehty pienentämisvaraa, jotta voitaisiin luoda kuva myöntymisestä valittajien ehdottamiin muutoksiin.

Katajanokan hankkeessa arkkitehtuurin hienosäätö on epäoleellista. Merkittävää ja vaarallista on se prosessi, jossa kaupungin johtoon kuuluvat tahot ovat oma-aloitteisesti myymässä palan yhteisesti omistamastamme ikonisesta kansallismaisemasta kansainväliselle sijoitusyritykselle. Kauppaan kuuluu runsaasti rakennusoikeutta tuottoisan hotellikiinteistön rakentamiseksi. Arkkitehtuuri on tilattu globaalibrändinä esiintyvältä arkkitehtitoimistolta, jonka työt kautta maailman osoittavat piittaamattomuutta paikallisista reunaehdoista ja uskollisuutta kiinteistösijoittajien ylikansallisille jumalille. Piirustuksiin piirretty arkkitehtuuri on tässä marginaalista, sen funktio on saada tonttikauppa ja suuri rakennusoikeus keinolla millä hyvänsä hyväksytyksi laillisin menoin. Poliittinen päätös ei koske arkkitehtuuria, vaan tontin muodostusta, mahdollista myyntiä ja asemakaavassa määritettyjä ehtoja.

Menettelyn tunnemme vanhastaan. Muistamme Kone ja Silta Oy:n Sörnäisten teollisuusalueelleen arkkitehti Erik Kråkströmiltä tilaaman suunnitelman vuodelta 1965 uljaaksi uudeksi kaupunginosaksi. Piirustusten ja pienoismallin arkkitehtuuri tuotti halutun asemakaavan, mutta kun alue eri vaiheiden jälkeen toteutettiin, ei Merihaassa ollut nähtävissä jälkeäkään Kråkströmin suunnitelmasta. Samanlainen silmänkääntötemppu tehtiin 1970-luvulla Tampereen Verkatehtaan alueesta.

Perinteisin Troijan hevonen on arkkitehtuurikilpailu. Arkkitehtiliiton ja arkkitehtikunnan väittämän mukaan se on ainoa keino valaista tehtävää monipuolisesti ja löytää mahdollisimman korkealuokkainen ratkaisu. Mainitsematta jää, että kilpailut ovat Arkkitehtiliitolle tulonlähde ja arkkitehdeille väline saada suunnittelutehtävä ammattikunnan kontrolloimin ehdoin.

Arkkitehtuurikilpailuilla arkkitehtikunta ottaa lisää valtaa. Kilpailuohjelmalla ja palkintolautakunnan arkkitehtijäsenten valinnalla määritetään sitä, millaisia ehdotuksia kilpailussa tullaan palkitsemaan. Kilpailumenettely suuntaa keskustelua arkkitehtuurin pintailmiöihin, pois keskeisistä kysymyksistä. Kilpailumuoto estää rakennuttajien, arkkitehtien, rahoittajien, kaupunkilaisten, kiinteistönomistajien, kaupunkisuunnittelijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyön siinä vaiheessa, kun perusratkaisut tehdään, mikä karsii tärkeimmät vaihtoehdot. Kaupunkilaisten kannalta tämä on vahingollista.

Median roolia näissä prosesseissa ei voi ohittaa. Pintamuodit saavat enemmän palstatilaa kuin trenditön arkkitehtuuri. Mediassa arkkitehtuuri henkilöidään. Katajanokan kuten aikanaan Kiasman kohdalla media hehkuttaa suomalaisten arkkitehtien reviiriajattelua ja kateutta syyksi siihen, miksi he arvostelevat ”kansainvälisesti kuuluisien” brändiarkkitehtien suunnitelmia. Tiedoksi: kyllä nämäkin tekevät huonoja suunnitelmia ja rakennuksia, hinta on vain korkeampi.

Suomessa instituutiot ja yksilöt käyttävät arkkitehtuuria keinona legitimoida toimintaansa. Harva haluaa vastustaa modernia uudisrakennusta ja sen viimeistä huutoa edustavaa arkkitehtuuria ja teknologiaa. Aalto-innovaatioyliopistokin kiirehti julkistamaan tavoitteensa uudisrakennuksesta. Minkä tahansa instituution johto katsoo elämänsä tarkoituksen toteutuneen, kun uusi päärakennus ”tyydyttää kaikki ajanmukaiset tarpeet”. Arkkitehtuurin avulla monumenttihaaveet salakuljetetaan päätöksentekoon.

Ennustettavasti Helsingin Keskustakirjastoa viedään eteenpäin uudisrakennuksena, josta on tarkoitus järjestää arkkitehtuurikilpailu. Kaupunginjohdon tilaamassa selvityksessä (12.3.2008) jakso ”kurkistus kirjaston ohjelmaan 2020” ei sisällä lainkaan kirjojen tai muiden aineistojen lainausta, sen sijaan kyllä mm. tuote-esittelyjä, seminaareja, askarteluryhmiä ja elokuvia. Kirjaston tehtäviin ei tarvita uudisrakennusta. Postitalo, jonka julkiset tilat ovat nyt alikäytössä, tarjoaisi uudelle Keskustakirjastolle monessa suhteessa verrattomat puitteet. Samalla kirjaston vanha rooli kansalaisten yhteisenä paikkana herättäisi Postitalon taas urbaanin elämän keskiöön.

Poliittisista valinnoista voi puhua myös avoimesti ilman arkkitehtuurin mellakkakilpeä. Jos taloudellinen tilanne pakottaa Helsingin myymään tonttejaan, mistä tontista tuotto olisi paras ja vahingot vähäisimmät? Varmasti ei Katajanokalta, varmemmin Jätkäsaaresta tai Sörnäisistä, jonne hotelli toisi luontevan toimintalaajennuksen.

Arkkitehtuurin tarkoitus ei ole toimia julkisuudelta piiloteltujen poliittisten päätösten Troijan hevosena. Arkkitehtuuri on yksi keino muokata todellisuutta näkyvästi. Kaupunki muuttuu koko ajan monenlaisten yhteisöjen toimintojen kirjosta. Arkkitehtuuri luo kaupungille jatkuvuuden: paikan yhteiselle elämälle.

27.11.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Leppoisuuden vaalimisessa ja hitauttamisen trendissä, joka näyttää varsinaisesti syntyneen 1990-luvulla ja voimistuneen nyt uuden vuosituhannen alussa, on aina kysymys pysäytyksestä, hiljaisuudesta tai hidastuksesta. Kaupunkikeskustan sulkeminen tilapäisesti liikenteeltä merkitsee ennen kaikkea yksityisautoilun pysäytystä. Käytännössä toimenpide myös hiljentää kaupungin ja hidastaa keskimääräistä liikkumisnopeutta siellä.

Jos esimerkiksi liikenteen saasteet kävisivät Helsingissä sietämättömiksi, voisi kaupunginjohtaja varautumissuunnitelman mukaisesti ylipäällikön päiväkäskyllään ääritapauksessa kieltää yksityisautoilun kantakaupungissa ja jopa koko kaupunkialueella. Kaupunkilaiset ohjattaisiin käyttämään joukkoliikennettä tai jäämään lähitöihin kotiin. Etenkin talvisin ongelmana saattaa olla, että liikenteen päästöt eivät pääse laimenemaan, silloin esimerkiksi sydänpotilaat, astmaatikot ja pienet lapset ovat vaarassa saada oireita. Yksityisautoilun kieltäminen eli blocco totale toimii hätäapuna, mutta pitkän aikavälin tilanteen parantamiseksi tarvittaisiin kestävämpiä keinoja. Blocco totale -rajoitukset Euroopan kaupungeissa ovat kieltäneet autoilun esimerkiksi sunnuntaisin tai kullekin autolle rekisterinumeron mukaan on liikkuminen sallittu vain joka toinen päivä.

Kolmanneksi on pidetty autottomia päiviä, jos saastearvot kaupungissa ovat nousseet liian korkeiksi. Autottoman kaupungin kaduilla on liikkunut pyöräilijöitä, rullaluistelijoita, pyörätuolikulkijoita ja rullasuksihiihtäjiä. Sallittuja ovat olleet myös sähkö-, hybridi-, metaani- ja nestekaasuautot. Autioissa aavekaupungeissa ovat suunnistaneet hälytys- ja huoltoajoneuvot, taksit ja poikkeusluvan saaneet liikennevälineet sekä joukkoliikenne.

Jokapäiväiseen joukkoliikenteeseen voitaisiin imagollisesti hyvinkin liittää ajatus positiivisesta hitaudesta. Standardeista tinkien harvakseltaan liikkuva linja-autokaan ei olisi ongelma. Haasteena säilyy se, että kännykän tapaan yksityisauto antaa lupauksen joustavammasta ja helpommasta ajankäytöstä verrattuna julkiseen liikenteeseen.

01.11.2008

Timo Kopomaa

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat – syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto – voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

06.10.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Mikä voisi olla lapsiperheille arkipäiväisempää kaupunkitilaa kuin leikkipuisto? Urbaani ilmiöhän leikkipuistot pohjimmiltaan ovat, sillä maaseudulla riittää tilaa leikkiä ilman sille erikseen varattua tilaa ja laitteita. Leikkipuistoista ja niissä järjestystä toiminnasta on tullut niin tärkeä osa kaupungeissa asuvien pienten lasten perheiden tukiverkkoa, että niihin tutustutaan jo perhevalmennuksessa.

Kaupunkitutkimuksen seurassa on viime aikoina puhuttu paljon kansalaisjärjestöjen merkityksestä kaupunkien suunnittelussa. Myös leikkikentät saivat alkunsa kansalaisjärjestöistä: Yhdysvalloissa niitä ajoi 1900-luvun alussa leikkikenttäliike, jolla oli yhteys naisten äänioikeutta reformiliikkeeseen. Sen sivutuotteena osa reformisteista ajoi äitien ja lasten oikeuksia ja sai läpi monia koulua, päiväkoteja ja leikkipuistoja tukevia aloitteita. – Ja tässä nämä aktivistinaiset onnistuivat ennen kuin saivat äänioikeusvaatimuksensa läpi.

Leikkikenttätoiminnan suomalainen pioneeri – jälleen nainen – Anni Collan (1876­–-1962) tunsi henkilökohtaisesti amerikkalaisen leikkikenttäliikkeen. Hän julkaisi monia urheilu- ja leikkikenttiä koskevia opaskirjoja 1910-–30-luvulla. Collan, joka oli myös varhaisen naisvoimistelun ja tyttöpartioliikkeen aktiivi, painotti selkeää ikä- ja sukupuolijakoa leikkikenttien suunnittelussa ja sitä, että kentillä tuli järjestää huolellisesti organisoitua toimintaa, jota asianmukaisesti koulutetut aikuiset valvoivat. Collanin mukaan tänään rakennettu leikkikenttä tekee huomisen vankilat ja sairashuoneet tarpeettomiksi.

Leikkikentistä tuli osa kaupunkien kaavoitusta 1900-luvun alussa: esimerkiksi Helsingin leikkipuistoilla voidaan katsoa olevan jo yli 90-vuotinen historia. Kaupunkipuistot, hyödyllisen vapaa-ajan vieton tilat, olivat yksi 1900-luvun alkukymmenten kaavoittajien kiinnostuksenkohteista. Samalla kun kaupunkipuistojen pinta-aloja ja sijaintietäisyyksiä suhteessa asutukseen systematisoitiin, otettiin mukaan myös lasten ja nuorten tervehenkiseen leikkiin ja urheiluun tarkoitetut puistot. Toiseen maailmansotaan mennessä standardisoidut, toiminnallisesti ja ikäryhmittäin määritellyt leikkipuistot olivat vakiintunut osa kaupunkisuunnittelua. Nyt leikkipuistoista on tullut jo niin vankka osa kaupunkitilaa, että ne ovat jo suojelukiistojenkin kohteena, kuten viimekeväinen keskustelu Tornitason leikkipaikasta Tapiolassa osoittaa.

Sekä varhaiset suunnittelijat että kansalaisaktiivit argumentoivat leikkikenttien puolesta vetoamalla niiden terveelliseen ja sosiaalistavaan vaikutukseen. Leikkikentillä (työväestön ja Yhdysvalloissa erityisesti slummialueiden) lapsista kasvaisi kunnon kansalaisia. Ajatus perustui pitkälti siihen, että puistot pitäisivät lapset pois kaduilta sekä siihen, että kentillä olisi valvottua toimintaa eli läsnä olisi toimintaa ohjaava aikuinen.

Entä nyt, miten leikkipuistoista ajatellaan 2000-luvun Suomessa? Eräs ajatuksia herättävä esimerkki on Kotkan kaupungin viime keväälle suunniteltu kokeilu, jossa muutamaan leikkipuistoon oli tarkoitus sijoittaa valvontakameroita. Kameroiden kuva olisi lähetty suorana Kotkan kaupungin verkkosivuille, josta kuka tahansa voisi seurata kotikoneeltaan puistojen tapahtumia ja jopa ohjata minuutin ajan kerrallaan kameraa. Asiasta syntyi vilkas kansalaiskeskustelu, jossa epäiltiin vahvasti kameroiden kykyä lisätä lasten turvallisuutta. – ”Kamera ei taatusti puhalla, jos lapsi loukkaa polvensa keinussa”, totesi eräs Helsingin Sanomien verkkosivuilla keskusteluun osallistunut henkilö. Henkilökohtaisesti toivon, että tämä jää yksittäiseksi aloitteeksi ja puistoissa olisi vastaisuudessa mieluummin aikuisia, joiden läsnäoloa lapset ja nuoret tuntuvat tarvitsevan eli juuri sitä mainiota puistotoimintaa, jonka puolesta on jo 1900-luvun alusta lähtien puhuttu.

Välillä on hyvä kysyä myös lapsilta, millaisissa leikkiympäristöissä he viihtyvät. Lapin yliopiston tutkijat pyysivät muutaman vuoden takaisessa tutkimushankkeessa päiväkoti-ikäisiä lapsia piirtämään ihanteellisia leikkipaikkoja. Lapset piirsivät seikkailumaailmoita ja erilaisia, voimakkaitakin tunteita herättäviä ympäristöjä. Useassa kuvassa oli myös tietokoneita. Tutkimuksen yhtenä lopputuloksena on Rovaniemellä toimiva ”älykäs leikkikenttä”, jonka tavoitteena on tarjota leikin ja liikunnan lisäksi älyllisiä haasteita sekä aikuisille että lapsille ja joka palvelee opettajia opetuksen osana. Toinen tutkimuksen konkreettinen lopputulos oli kaiken ikäisille tarkoitettu leikkikenttä, jossa selvitettiin erityisesti toiminnan vaikutuksia ikäihmisille. Tulosten mukaan senioreiden fyysinen kunto parani, samoin uskallus liikkua. Lisäksi he ja lapset tuntuivat viihtyvän hyvin keskenään. Yhteinen tila myös laajensi lasten ja ikäihmisten käsityksiä toisistaan, kohtaamisen mahdollisuus loi uutta, paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

Kaupunkitilassa leikin mahdollisuudet ovat usein turvallisuussyistä rajattuja ja ihmisten kohtaamiselle on erikseen järjestettävä mahdollisuuksia ja tilaa. Voi kuitenkin kysyä, onko suunta oikea, jos lapsia valvovat kamerat ja yksityiskohtia myöten hiotut leikkivälineet on sidottu osaksi opetussuunnitelman toteutusta. Olisiko lapsista sittenkin leikki lopulta hauskinta siellä, minne kameran (ja välillä myös vanhemman) valvova silmä ei yllä ja siellä, minne voi itse rakentaa risumajansa? Siis vaikkapa kaupunkien välitiloissa, joutomailla, kuten omasta lapsuudestani muistan.

Ulla Salmela

10/2008