Tag: arkisto

Historiankirjoituksessa kaupunkien muutoksia on ollut tapana kuvata jännittyneinä kahden valtapoolin väliin. Yhtenä poolina on (markkinataloudessa) kauppa ja teollisuus: yksityiset yritykset, jotka luovat yhteisön taloudellisen dynamiikan. Toisena on julkinen valta: valtion ja kaupungin hallinnot, jotka rajaavat yhteisön jäsenten ja yritysten oikeuksia ja velvoitteita.

Tässä kehyksessä kansalaisjärjestöt on mielletty valtapoolien katveessa toimiviksi epävirallisiksi ryhmittymiksi vailla erityisempää omaa painoarvoa, ne ovat vain eräänlaisia koristeita yhteiskunnan perusrakenteen pinnalla.

Näen asian toisin. Minulle kansalaisjärjestöt ja niissä toimivat ihmiset ovat modernin kansalaisyhteiskunnan ydin. Globaalein finanssialan käsittein: kaupunkikansalaisuus on pääomaa. Ilman sitä yhteiskunta ei toimi, tai vielä ankarammin, ilman sitä yhteiskuntaa ei ole, ei ainakaan eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa.

Käytän käsitettä pääoma viitatakseni kansalaisjärjestöihin yhtenä keskeisenä tuotantovoimana. Pääoman erityinen ominaisuus on sen kyky lisääntyä ja moninkertaistaa omat vaikutuksensa ajassa.

Kun tarkastelen kansalaisjärjestöjä pääomana, haluan korostaa erityisesti niiden vaikutusta yhteiskunnan perusrakenteisiin. Se ymmärrys, joka niissä kiteytyy, ei vain edistä hyvän ratkaisun löytämistä jossain tietyssä kaupunkisuunnittelun kysymyksessä. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle. Kansalaisjärjestöjen ymmärrys edistää hyvien ratkaisujen etsimisen ja löytämisen yleistymistä yleensäkin. Se vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa.

Mikä on eri osapuolten rooli, kun kaupungit muuttuvat? Suomessa kaupunkeja on suunniteltu vähintään 1600-luvun suurvalta-Ruotsin ajoista saakka. Kaupunkisuunnittelu on aina ollut osa julkista vallankäyttöä. Sen asettamilla ehdoilla ovat kaupunkien rakentamiseen osallistuneet sekä yksityiset rahoittajat että julkiset tahot. Vasta 2000-luvulla on kansalaisjärjestöille on annettu muodollisesti tärkeämpi rooli – Suomessa. Muualla maailmassa niiden asema on marginaalisempi niin autoritaarisissa yhteisöissä, joissa kaikki on ylhäältä ohjattua, kuin täysin markkinavoimien ohjaamissa kaupungeissa, joissa rajoituksia on niukasti.

Moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin välttämättömiä. Niiden merkitys kasvaa kun vallankäytön tavoitteet tulevat yhä kapea-alaisemmiksi, kuten on tapahtunut asiantuntijoihin nojaavassa julkisessa hallinnossa ja omistajiensa ahtaita taloudellisia etuja ajavissa yksityisissä yrityksissä.

Kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen pohja on sen sijaan laaja. Mikään yksittäinen asiantuntija tai asiantuntijoiden ryhmäkään ei kata samalla tavalla moninaista urbaania kenttää. Jokaisella kaupunkilaisella – ihmisellä joka elää kaupungissa ja tuntee sen ilmiöitä – on omat kokemuksensa siitä, mitkä ominaisuudet tekevät hyviä ympäristöjä.

Kansalaisjärjestöjen piiristä nousevat vaihtoehtoiset tavat nähdä ympäristön kokonaisuus ja suunnittelutilanne. Niihin kiteytyy erilaisten kaupunkilaisyhteisöjen ymmärrys kaupungista ja sen elämästä.

Ennen muuta kansalaisjärjestöt ovat vapaita: riippumattomia vahvoista intressiryhmistä. Tässä mielessä ne ovat vastakohta lobbausta harjoittaville ryhmille, jotka ajavat tarkasti kohdistettuja poliittisia päätöksiä ja lakeja toimintaansa rahoittavien tahojen etujen mukaisesti. Kansalaisjärjestöjen tavoitteet sen sijaan liittyvät yhteiskunnan ja kaupunkilaisten yhteisiin etuihin; tässä ne jatkavat valistusajan intellektuaalien hienoja perinteitä. Me kansalaisjärjestöissä toimivat haemme vaihtoehtoja, jotka tuottavat pitkällä tähtäimellä parhaan kaupunkielämän kaikille.

*

Mitä kansalaisjärjestöjen pääoma tuo kaupungeille sellaista, joka ei jo sisälly
hyvään julkiseen hallintoon ja aktiiviseen yritysmaailmaan? Vastausta voi hakea vertailemalla historiallisesta näkökulmasta muutamia kaupunkeja ja niissä toimivia kansalaisjärjestöjä. Esimerkkini ovat kaupunkeja, joissa olen itse asunut.

Helsinki on Suomessa erityistapaus. Täällä toimii yhä aktiivisesti yksi maan vanhimpia kaupunkirakentamiseen liittyviä kansalaisjärjestöjä, tänä vuonna 75 vuotta täyttänyt Helsinki-Seura. Se otti jo 1930-luvulla kantaa empirekortteleiden säilyttämisen puolesta, mikä johti 1952 Valtioneuvoston suojelupäätökseen. Helsingissä asui 1930-luvun lopulla noin neljännesmiljoona asukasta. Espoo on samansuuruinen nyt, mutta en ole toistaiseksi löytänyt sieltä kansalaisjärjestöä ajamassa kaikkien kaupunkilaisten yhteistä etua, vain kaupunginosa- ja kotiseutuyhdistyksiä, vanhimpana ilmeisesti Tapiolan Kilta, joka perustettiin 1953, samaan aikaan kuin kaupunginosakin.

Nairobissa, Kenian pääkaupungissa, asuin 1980-luvun alussa kun siellä oli noin miljoona asukasta, mutta ei Nairobi-Seuraa puolustamassa katoamassa olevaa 1920-luvun kaupunkikuvaa. Yhdysvaltain keskilännen St. Louisissa, joka tunnetaan Eero Saarisen Gateway Arch’ista, oli vuonna 1990 noin 2,5 miljoonaa asukasta. Siellä toimi Landmarks Association of St.Louis-niminen rakennussuojelujärjestö (ja varmasti muitakin), mutta niiden vaikutusvalta oli eurooppalaisia järjestöjä selvästi kapeampi. Amerikkalaisten järjestöjen toiminta perustuu yksityisiin lahjoitusvaroihin, mikä herättää kysymyksen, kohdistuuko niiden kiinnostus erilaisiin kohteisiin tasapuolisesti vai priorisoidaanko lahjoittajien suosimia rakennustyyppejä tai yhteiskuntaryhmiä. Pariisissa, jossa olen asunut sekä 1990-luvun alussa että sen lopussa ja jossa silloin oli noin 2,1 miljoonaa asukasta, toimii lukuisia kaupunkirakentamisen kysymyksiin vaikuttavia kansalaisjärjestöjä, joilla on todellista valtaa

Missä suhteissa kaupungit eroavat toisistaan? Hyvät julkisen hallinnon perinteet ja yhteiskunnallista vastuutaan kantavat yritykset luovat edellytyksiä kansalaisyhteiskunnan toiminnalle. Kaupungit, joissa kansalaisjärjestöt keskustelevat julkisesti kaupungin muutoksista, ovat samalla niitä kaupunkeja, joissa on ollut kansalaisaktiviteetteja pitkään, joissa uusia kansalaisjärjestöjä syntyy luontevasti tilanteiden mukaan ja joissa kaupunkilaisten näkökulmat pääsevät julkisuuteen ja otetaan vakavasti huomioon vallankäytössä.

*

Kaupunkitutkimuksen päivien teema tänä vuonna on urbaani kansalaisuus. Se on samalla eräänlainen omakuva. Suomen kaupunkitutkimuksen seura täyttää tänä vuonna, nyt toukokuussa, 10 vuotta. Kun puhumme kansalaisjärjestöistä, haluamme puhua myös Seuran ja muiden tieteellisten yhdistysten siitä roolista, joka lähenee kansalaisjärjestöjen toimintaa. Urbaani kansalaisuus perustuu ajatukseen, että kansalaisuuden idea sisältää sekä kansalaisten oikeuksia että velvoitteita. Oikeudet liittyvät yksilöihin ja heidän turvaansa, velvoitteet puolestaan siihen, miten yhteisön jäsenyys vaikuttaa yksilön toimintaan ja elämäntapoihin.Urbaani kansalaisuus painottaa jäsenyyksiä kaupunkiyhteisöissä.
Kaupunkilainen saa kaupungistaan monenlaista tukea. Mutta hänellä on myös velvoite ajatella ja edistää yhteistä hyvää, yhteisönsä hyvinvointia ja jatkuvuutta. Tätä on urbaani kansalaisuus. Monille kaupunkilaisille se on myös tärkeä eettinen arvo ja yksi merkittävä syy siihen, miksi haluaa kuulua kaupunkilaisten yhteisöön.

Paljon lainatussa kohdassa virkaanastujaispuheestaan 1961 John F. Kennedy puhui kansalaisuudesta tavalla, jota haluan soveltaa kansalaisjärjestöjen ja kaupunkilaisuuden ideaan: “Älkää kysykö, mitä kaupunkinne voi tehdä teidän hyväksenne; kysykää, mitä te voitte tehdä kaupunkinne hyväksi.”

Tätä yhteiskunnallista pääomaa kaupungeissa kansalaisjärjestöt edustavat. Tähän myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura haluaa tarjota oman panoksensa.

7.5.2009

Anja Kervanto Nevanlinna

Matkani eteläisen Viron Tarttoon ja sydän-Bretagnen Rennes’iin herättivät kysymyksiä eurooppalaisen kaupunkikulttuurin pitkistä linjoista. Miten eurooppalaisuus ilmenee maanosan eri reunoilla?

Tartto on pohjoisen Euroopan vanhimpia kaupunkeja, kirjallisia dokumentteja siitä on jo 1000-luvulta. Alkujaan Academia Dorpatensis-nimellä tunnetun Tarton yliopiston perusti Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf vuonna 1632, muutama vuosi ennen kuin Kuningatar Kristiina 1640 perusti Turun akatemian, josta sittemmin tuli Helsingin yliopisto. Suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa venäläiset sulkivat Tarton yliopiston, ja se avattiin vasta 1802.

Tartosta tuli 1800-luvun loppupuolella nousevan virolaiskansallisen ajattelun keskus. Neuvostoliiton aikana se oli sotilassyistä ulkomaalaisilta suljettu kaupunki. Tutkimusprojektiimme perustuva kiertonäyttely ”Dream Factories? / Unelmavabrikud?” avattiin Kööpenhaminan, Norrköpingin, Tampereen ja Helsingin jälkeen Tartossa, jossa helmikuun lopulla järjestettiin aiheeseen liittyvä konferenssi ”Industry and Modernism Revisited” Viron kansallismuseossa, entisessä Rautatieläisten klubin talossa.

Rennes’in historia on vielä pitempi. Julius Caesarin roomalaisjoukot valloittivat sen jo ennen ajanlaskun alkua. Englantilaisvalta Bretagnessa päättyi 1500-luvulla, siitä lähtien Rennes’issä oli oma parlamentti ja muita ranskalaisalueita itsenäisempi hallinto. Yliopisto perustettiin teollistumisen myötä 1800-luvun puolivälissä. Toisessa maailmansodassa kaupunkiin sijoittui miehitysvallan Bretagnen hallintokeskus, ja sodan jälkeen jälleenrakennus oli mittavaa.

Rennes 2-yliopiston kampus tavanomaisen kalseine lasilaatikkoineen sijaitsee kaupungin vanhan kaupunkirakenteen reunalla. Julkinen väitöstilaisuus, jossa olin yksi dosentuuria vaativamman habilitaatio-väitöskirjan arvioijista, pidettiin päärakennuksessa. Pääsisäänkäynti oli suljettu ja sivuovenkin lasi pirstaleina opiskelijamellakoiden seurauksena. Sekä opettajat että opiskelijat vastustavat hallituksen suunnittelemaa yliopistouudistusta.

Kummassakin kaupunkikuvassa historialliset kerrostumat erottuvat. Tarton herttaista vanhaa keskustaa hallitsee Yliopiston − Ülikoolin − päärakennus, jonka uusklassinen arkkitehtuuri viittaa yhteiseen eurooppalaiseen kulttuuriperintöömme, kuten Helsingin yliopiston päärakennuksenkin, mittakaava Tartossa on vain pienempi. Yliopiston takana, vanhan kaupungin reunalla kohoaa Tuomiovuori, Toomemägi, entinen linnoitettu alue ja nyt puisto.

Yöllä satanut paksu lumiharso teki siitä taianomaisen maiseman, josta erottuivat goottilaisen Tuomiokirkon osin keskiaikaiset punatiiliset rauniot ja sen viereisessä notkelmassa ilmeisesti 1930-luvulla toteutettu professorien tennisklubi ulkokenttineen. Tuomiokirkon kuoriin 1800-luvun alussa rakennettussa uudisosassa on Ülikoolin historiallinen museo neuvostoajalta periytyneine virkailijoineen. Sata vuotta sitten ja vielä 1980-luvun alussa tiloissa oli Yliopiston pääkirjasto, ns. Morgensternin kirjasto, jossa tallinnalaisystäväni aikanaan opiskeli ja josta pieni osa on museoituna yhä nähtävissä. Kirjoja rakastavalle ihmiselle paikan tunnelma oli vaikuttava. Kuulinko satakielen laulavan?

Rennes’in vanhimmassa kaupunginosassa erottaa mustavalkoisia ristikkotaloja 1600-luvun malliin, osa tosin myöhemmin rakennettuja. Keskellä kaupunkia asuu ystäväni 1680-luvulla rakennetussa ja 1770-luvun suurpalolta säästyneessä huoneistossa, jonka huoneet ovat tontinmuodon vuoksi epäsäännöllisiä, kaukana nykyihanteista. Bretagnen rautatie- ja teollisuushistoria näkyy kaupungissa selvemmin kuin vanhemmat vaiheet. Vilkas liikenne ja turvaseinämin varustettu metro kertovat vauraudesta. Nopea TGV-juna vie suoraan Pariisin lentokentältä Rennes’in keskustaan. Matka kesti suunnilleen yhtä kauan kuin autolla Tallinnan lentokentältä Tarttoon.

Eurooppalaisuutta näissä kaupungeissa on historian läsnäolo, ei niinkään vanhojen rakennuskerrostumien muodossa vaan erityisesti poliittisten ja yhteiskunnallisten muutosten kautta. Kansalliset rajatkin liittyvät vain osaan menneisyyttä. Tarton yliopiston museossa vironkielisten tekstien rinnalla näki saksankielisiä kadunnimiä sisältäviä karttoja, venäjänkielisiä kuvataulujen tekstejä, perustajaa muistavan pienen ruotsinkielisen näyttelyn, monenlaisia suomalaisyhteyksiä sekä eri kansallisuuksiin viittaavia merkkihenkilöiden nimiä. Kaupungin ymmärtämiseksi pitää tuntea Baltian voimakeskusten muutoksia pitkältä ajalta. Bretonia, joka toisen bretagnelaisystäväni mukaan oli hänen ensimmäinen kielensä 1950-luvun lopulla ennen koulussa alkanutta ranskaa, on viime vuosina alettu taas opettaa lapsille, kenties Euroopan Unionin aluetukien innostamana. Englantia kummankaan kaupungin katukuvassa ei näe.

Mitä yhteistä on näillä eurooppalaisilla kaupungeilla? Sadan vuoden takaisissa tapahtumissa molemmilla oli rooli kansallisen identiteetin muovaamisessa. Tartossa kehittyivät ajatukset Nuoresta Virosta ja kansallisesta kulttuurista vastapainoksi pitkille saksalais-balttilais- ja venäläisvaikutuksille. Rennes tuli tunnetuksi oikeudenkäynnistä, jossa elsassilaissyntyinen ranskalainen mutta juutalaisena epäillyttävänä pidetty upseeri Alfred Dreyfus tuomittiin uudelleen valtiopetoksesta saksalaisten hyväksi, yhtenä näyttönä tämän vierailut sairaan isänsä luona Mulhousessa, joka oli Ranskan-Preussin sodan yhteydessä siirtynyt Saksan hallintaan. Historia jatkuu, mutta kysymykset kansakunnasta, valtiosta ja kansallisesta yhtenäisyydestä ovat edelleen ajankohtaisia, eurooppalaisen kaupunkikulttuurin ytimessä.

15.3.2009

Anja Kervanto Nevanlinna

Asun Obaman naapurissa. Tai tarkkaan ottaen asuin, 20. tammikuuta 2009 saakka. Olihan tuota välimatkaa neljän poikkikadun verran. Globaalissa mittakaavassa se kuitenkin on sen verran lähellä, että vaimon onnistui jopa nähdä parturista saapuva Obama noin kuukautta ennen vaaleja. Kuulemma salaisen poliisin miehistä toinen oli sympaattinen.

Presidentin vaiheisiin tutustuneet tietävät, että seutu, josta puhutaan, on University of Chicagon yliopistoalue Hyde Park. Arkkitehtuuri on täällä amerikkalaiseen tapaan eklektistä. Vuoroin betonikerrostaloja, halpoja tiilirakennuksia, Tuulen Viemää-tyylisiä omakotitalolinnoja ja oudon tasakattoisia condoja. Niin, ja se yksi Frank Lloyd Wright.

Puistoalueiltaan Hyde Park on perin pittoreski, ja kun ensi kertaa näin keskeiset yliopistorakennukset, ne toivat mieleeni Oxfordin tai Cambridgen. Eikä ihme: pian opin, että rakennukset on sekä arkkitehtuuriltaan että interiööriltään tietoisesti kopioitu brittiläisestä collegetraditiosta. Sangen amerikkalaista, niin kuin tiedämme, moinen historiallisuuden simulointi.

Saavutuksiltaan Chicagon yliopistolla (suurin, mutta silti vain yksi kaupungin monista yliopistoista) ei todellakaan olisi syytä hävetä eurooppalaisten esikuviensa rinnalla. Nobelistien määrässä se hyvinkin hakkaa suurimman osan niistä.

Ja Nobel-mittarista viis, yliopisto on muutenkin kovatasoinen. Tämän huomaa jo parin
luento-otoksen perusteella. Yleensä yliopistoissa vaikutuksen tekevät, jos ketkään, loistavat opettajat. Opiskelijat nyt ovat kaikkialla aika lailla samanlaisia. Chicagossa on päinvastoin: vaikka opettajat toki ovat erinomaisia, vaikutuksen tekee nimenomaan opiskelijoiden taso. Tämän havainnon kanssa sopinee hyvin yhteen yliopiston motto: “This is where all fun comes to die”. It indeed does: seitsemältä illalla päättyvän opintopiirin jälkeen amerikkalaiset opiskelijat menevät takaisin kirjastoon, ja saan seurakseni pubiin vain pari eurooppalaista olutsieppoa.

* * *

Hyde Park on hyvin rauhallinen kaupunginosa. Suomalaiseen makuun, joka on tottunut ajoittaiseen rajoja kolkuttelevaan juhlintaan, se on jopa aavistuksen liian rauhallinen. Mahdollisuudet nauttia alkoholia viihtyisässä, istuskelun kannalta ergonomisessa ympäristössä ovat liki olemattomat. Täällä on kaksi ravintolaa, joissa myydään olutta ja viiniä: rähjäinen pubi, joka yhä kulkee vanhan omistajansa nimellä “Jimmy’s”, sekä yliopiston oma jäsenpubi. Jälkimmäinen on miljööltään kohtuuviihtyisä, mutta sen pitkästyneet opiskelijavetäjät soitattavat rockia niin lujaa, ettei keskustelusta tahdo tulla mitään.

Muissa ravintoloissa alkoholia joko ei tarjoilla tai sitten kyseessä on BYOB-paikka (Bring Your Own Bottle = ota oma pullo mukaan). BYOB on mainio instituutio, jos mielii saada halvalla ruokaviininsä, mutta istuskeluun se ei kannusta. Enemmistö ruokakaupoista ei myy olutta. Orgaanista limonadia on sen sijaan saatavilla yllin kyllin. Tämä heijastaa kampusalueen tarpeistoa: USAssa alkoholi assosioituu alaluokkaan, ja täkäläiseen tulkintaan liberaalista ekologismista sopii juoda luonnonmukaista dieettilimua. (Kertakäyttömukista.)

Hyde Parkin akateeminen konteksti takaa sen, että alue on sosiaalisesti melko yhtenäinen ja yksi vähiten segregoituneista alueista Chicagossa. Mustavalkoiset avioparit ja seurueet ovat yleinen näky. Ei ole silkka sattuma, että Yhdysvaltain ensimmäinen afrikkalais-amerikkalainen presidentti on kotoisin juuri täältä.

* * *

Kaikki nämä totuudet ovat kuitenkin suhteellisia. Hyde Parkilla on historiallisesti huono turvallisuusmaine.

Muistatko Leopoldin ja Loebin? He olivat Chicagon yliopiston opiskelijoita, jotka 20-luvun puolivälissä päättivät huvikseen ja älyllistä ylemmyyttään osoittaakseen tehdä täydellisen murhan. (Hitchcockin elokuva “Köysi” perustuu väljästi tähän tapaukseen.) Naapurin poikia hekin. Muutenkin Hyde Parkissa oli noihin aikoihin oikea murto- ja rikosaalto. Aiheesta lukiessani silmiini osui eritoten muudan ratkaisemattomaksi jäänyt kidnappaustapaus, jonka uhri siepattiin täsmälleen nykyisen asuntoni kohdalla. Hyvät uutiset: hän jäi henkiin. Huonot uutiset: hänet kastroitiin.

Rauhallisuus ei kuulu myöskään Hyde Parkin nykyiseen itseymmärrykseen. Paikalliset tuntuvat olevan sitä mieltä, että se on sangen vaarallinen paikka, jossa hädin tuskin uskaltaa käyskennellä. Tämä johtuu siitä, että Hyde Park on eräänlainen Kauniainen slummialueiden keskellä.

Tunnetusti amerikkalainen pelon maantiede perustuu sosiaali- ja yhdyskuntapolitiikan sijasta eristämiseen: rikkaat suojamuuraavat talonsa ja hyvinvoivat alueet, joissa ne sijaitsevat, eristetään etäisyydenkasvattamisen, aitaamisen ja vartioinnin keinoin “huonoista” alueista.  Hyde Parkissa etäisyys slummialueisiin on nähtävästi liian vähäinen, jotta paikalliset voisivat tuntea olonsa turvalliseksi.

Alueella partioi kolme eri poliisia: Chicagon poliisi, Illinoisin sheriffi ja yliopiston omat poliisivoimat. Yöllä kulkee tilattavissa oleva turvabussi. Ruokakauppojen ilmoitustauluilla on etsintäkuulutusilmoituksia. Yliopiston verkkoon kuuluva voi tilata itselleen “turvallisuusraportin”, jossa kerrotaan päivän pahimmista uhista, liikkeelläolevista raiskaajista ja murhaajista jne.

Turvallisuusraportti on hyvä esimerkki siitä, miten massiiviset turvajärjestelyt nimenomaan luovat pelon ilmapiirin eivätkä vähennä sitä. En ole kertaakaan täällä tuntenut oloani uhatuksi. Varmaankin olen naiivi, ja vieläpä mies, enkä tunne paikallisia olosuhteita tarpeeksi hyvin. Mutta vasta luettuani turvallisuusraportin minkäänlainen pelko edes häivähti mielessäni.

Slummien läheisyys ei ole estänyt niiden tehokasta eristämistä. Olen siellä vieraillut, ja tiesin yhtäkään opaskirjaa lukematta milloin ghettoalue alkoi. Varoituksetta, yhden kadunpätkän ylittämisen jälkeen, alkoi lasinsirpaleiden, katuasfaltin reikien ja pahvilla paikattujen ikkunoiden valtakunta. Skandinaavi ei voinut olla ihmettelemättä: vaikka köyhyys ja rikollisuus nähtäisiinkin ylittämättömiksi luonnonolosuhteiksi, miksei edes infrastruktuurista pidetä huolta?

Tuomas Nevanlinna

4.2.2009

Teknologia on ympäristömme muokkaamista käyttökelpoiseksi. Se on yhdyskuntarakenteita ja -teknisiä verkostoja; rakennuksia joissa asumme ja työskentelemme; laitteita joita käytämme ruumiimme jatkeina ja joilla siirrymme paikasta toiseen reaalisesti ja virtuaalisesti…

Teknologia vapauttaa. Esimerkiksi henkilöauto on vapauttanut meidät liikkumaan nopeammin ja mukavammin. Se on mahdollistanut pendelöintiin perustuvan elämäntyylin, jossa kohtuullisen työmatka-ajan ja –kustannusten puitteissa voidaan yhdistää työ kaupungissa ja asuminen maalla. Mutta teknologia myös vangitsee. Yksityisautoiluun perustuva elämäntapamme on johtanut yhdyskuntarakenteiden hajautumiseen, missä autolla liikkumisesta on tullut myös välttämättömyys. Alueelliset väestöntiheydet julkisen liikenteen kannattavuudelle jäävät riittämättömiksi, etäisyydet palveluihin kasvavat, ja näin perheet tarvitsevat arkensa järjestämiseen usein vähintään kaksi autoa. TKK:n Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa (YTK) on meneillään tutkimushanke (kumppanina SYKE, Ympäristöklusterin Ekotehokas yhteiskunta –ohjelma) jossa tarkastelemme tällaista kaupunkirakenteen ’autoriippuvaisuutta’ ja kehittelemme vaihtoehtoja sille (ks. .

Auton keksiminen ja kaupunkirakenteen asteittainen mukauttaminen siihen ilmentää, miten uuden teknologian käyttöönotto ja yleistyminen johtaa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, joissa teknologia käyttää myös meitä. Teknologian käytettävyys meille merkitsee myös meidän käytettävyyttä teknologialle, kun teknologiset innovaatiot vakiintuvat niitä ylläpitäviksi teknologisiksi kulttuureiksi ja poliittis-taloudellisiksi rakenteiksi. Tässä yhteydessä puhutaan ’juurtuneesta teknologiasta’ (embedded technology) joka määrää paljolti myös tulevien ratkaisujen suunnan.

Iso kysymys innovaatiotoiminnan kannalta on, tyydymmekö innovoimaan nykyisten rakenteiden puitteissa vai tavoittelemmeko innovaatioita, joilla nykyiset rakenteet murretaan ja luodaan uusia. Kun nykyisiä hajautuneita kaupunkirakenteitamme tarkastellaan ilmastonmuutoksen haasteen näkökulmasta, nähdään selkeästi tarve nykyrakenteita murtavalle innovatiivisuudelle. Toisin kuin pääministeri Matti Vanhanen on polemisoinut, nykyisentyyppiseen liikenneinfraan tukeutuva sähköauto ei innovaationa ole riittävä vastaus tähän haasteeseen. Se ei ratkaise, miten sen tarvitsema sähköenergia voitaisiin tuottaa puhtaammin, se ei poista liikenneruuhkia, se ei vähennä autoliikenteen tilavaatimuksia suojavyöhykkeineen ja pysäköintialueineen eikä se lisää liikenneturvallisuutta.

Yhdyskuntien ja niissä eletyn arjen kestävyys ja toimivuus edellyttävät autoriippuvaisuudesta vierottautumista. Tämä on erityisen ajankohtaista Helsingin seudulla, missä Greater Helsinki Vision –kilpailun ohjelman mukaan tulisi varautua väestön kasvuun 700 000:lla vuoteen 2050 mennessä. Millaisia yhdyskuntia rakennamme näille ihmisille ja millaiseen liikkumiseen ja energiankäyttöön ehdollistamme heidät yhdyskuntarakenteillamme?

01.02.2009

Raine Mäntysalo