Tag: arkisto

Kaupunkirakentamisessa ”entä jos”-ajattelu on tavallisesti liittynyt vain tulevaisuutta koskeviin visioihin. Esimerkiksi 1980-luvulla kysyttiin: entä jos rahtitavaran satama siirrettäisiin kokonaan pois Helsingin keskustasta Vuosaareen, mitä uusia vaihtoehtoja avautuisi kaupungin kehittämiselle? Myös menneisyyden tapahtumia voi lähestyä ”entä jos”-kysymyksin, kuten poliittisen historian tutkijat ovat tehneet mm. pohtimalla, mitä olisi seurannut siitä, ettei Suomi olisikaan julistautunut itsenäiseksi 1917. Kaupunkihistoriassa tämä on ollut harvinaisempaa, vaikka menneisyyden tulevaisuusvisioita olisi runsaasti tarjolla toteuttamattomista pilvenpiirtäjäunelmista Aallon keskustasuunnitelmaan ja Smith-Polvisen moottoritiesolmuihin.

Historian ymmärtämiseksi muutosprosessien analyysi on tärkeää. Kaupunkien tulevaisuudelle sillä voi myös olla käytännöllistä merkitystä, jos historiasta osataan ottaa opiksi. Kaupunkirakentamiseen vaikuttaa monenlaisia voimia, joista osa on kotimaisia, julkisia ja avoimen keskustelun ulottuvilla, mutta lopputuloksen kannalta kenties merkittävämpi osa kansainvälisiä, yritysten intressien mukaisesti vain rajoitetusti julkistettuja ja kansalaisten päätösvallan ulottumattomissa. Kokonaiskuvan muodostaminen eri vaiheista voi niiden samanaikaisuuden ja keskinäisten vaikutusten vuoksi olla vaikeaa.

Prosesseja voi tarkastella suhteessa mahdollisuuksien ikkunaan ( window of opportunity ) eli aikajaksoon, jolloin perustava muutos tulee mahdolliseksi ilman että sille on vielä ehtinyt nousta esteitä. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla kaupunki suunnitteli Kaapelitehtaan purkamista, mutta päätös lykkääntyi, kun maan talous meni lamaan, ja sadat kulttuuritoimijat saivat käyttää tiloja tilapäisesti. Kun investoinnit taas vilkastuivat monen vuoden jälkeen, yhteisö oli ehtinyt vakiintua, teollisuusrakennusten uusiokäyttö oli tullut muotiin, ja talo säilyi. Lama yhdessä muiden otollisten ehtojen kanssa tarjosi Kaapelitehtaalle mahdollisuuksien ikkunan.

Makasiineille kävi toisin. Mutta milloin Makasiinien mahdollisuuksien ikkuna sulkeutui? Tapahtuiko se jo kauan sitten, kun Museovirasto ei liittänyt niitä kansallisesti arvokkaiden suojeltavien rautatiekohteiden joukkoon? Silloinko kun kaupunginjohto kiisti huomanneensa Makasiinien arvon? Vai kun nuorempi sukupolvi valloitti paikan? Kun kannattajat pitivät Makasiinien säilymistä itsestään selvänä vaikka vastassa oli instituutioiden voima? Kun eräät muusikot painottivat Musiikkitalon olevan tärkeä Suomen kansainväliselle brändille? Kun valtuusto otti etäisyyttä vaihtoehtoon ja hyväksyi Musiikkitalon rakentamisen mahdollistavan asemakaavan? Menettivätkö avainhenkilöt uskonsa siihen, että Makasiineilla voisi olla tulevaisuutta, eikä sanottavaa ollut? Sulkeutuiko mahdollisuuksien ikkuna, kun hankkeen ajajat pitivät kiinni asemistaan ja Yleisradio muutti kantaansa ja suostui mukaan kiinteistösijoittajana? Nyt on vaikea nähdä, mikä oli ratkaisevaa. Ehkä ne kaikki vaikuttivat siihen, mitä tapahtui. Ihmeitä ei kannata enää odottaa. Makasiinit ovat poissa ja Musiikkitalo on valmistumassa niiden paikalle. Epäilemättä musiikkitalolobby voi olla tulokseen tyytyväinen; muista en ole vakuuttunut.

Mitä tästä opimme? Helsingin Keskustakirjaston mahdollisuuksien ikkuna on vielä auki, vaikka kirjaston johto, kaupunginjohto ja hanketta valmisteleva työryhmä on päätynyt uudisrakennukseen, julkisuuteen annetun tiedon mukaan ”yksimielisesti”, pahaenteisesti. Kirjastojohto ei näytä ottaneen opiksi epäonnistumisestaan vain 24 vuotta sitten Pasilaan valmistuneen pääkirjaston uudisrakennuksessa. Kaupunginjohto ei ole ollut kiinnostunut keskustelemaan avoimesti kansalaisjärjestöjen kanssa; ehdotuksemme Postitalon korjaamisesta Keskustakirjastoksi toisi kirjaston keskelle kaupunkielämää. Töölönlahden viime aikojen uudisrakennukset asemahotellista Musiikkitaloon eivät lisää luottamusta arkkitehtien, poliitikkojen tai rakennuttajien kykyihin. Mikään uudisrakennus tai maahan upotettu monumentti muutama sata metriä pohjoiseen ei tule yltämään Postitalon paikan ja historian ylivoimaisuuteen. Ihmeisiin en jaksa enää uskoa, mutta vielä voi toivoa kokonaistaloudellisuuden, kaupunkilaisten edun ja Postitalon hienojen arkkitehtonisten arvojen johtavan tulokseen.

Katsotaan maisemaikkunasta tulevaisuuteen. Kysyykö joku silloin Keskustakirjastosta ”entä jos”? Entä jos ei olisi tuhlattu väärälle paikalle haluttuun uudisrakennukseen taas kerran, kuten jo Pasilan pääkirjastossa ja Musiikkitalossa? Entä jos ei olisi tavoiteltu monumenttia johtajien muistoksi? Vai voidaanko kysyä: entä jos ei olisi ymmärretty kehittää Postitalosta paikkaa kaikille kirjoista eläville helsinkiläisille?

---

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit, uusimman ”Urbaani moninaisuus ja toiseuden pelko” on kirjoittanut Samu Nyström.

Hyvää alkanutta vuotta 2011.

4.1.2011
Anja Kervanto Nevanlinna

”50 % heistä on syfiliksen ja syyhelmän saastuttamia. heidän täällä olonsa mitä suurin vaara yhteiskunnalle. Naiset ja lapset eivät uskalla käydä ulkona pimeän tultua. Nuo puolivillit väijyvät heitä.”

Näin kirjasi päiväkirjaansa valtioneuvos, professori Eliel Aspelin-Haapkylä Helsingissä lokakuussa 1916. Pelkoa herättävät ”puolivillit” olivat linnoitustöihin tuotuja kiinalaisia, jotka herättivät kaupunkilaisissa uteliaisuutta ja pelkoja. Sota-ajalle tyypillisesti kaupungilla liikkui pian kiinalaisten saapumisen jälkeen toinen toistaan hurjempia huhuja: heidän kerrottiin syövän kastematoja, sairastavan ruttoa, ahdistelevan naisia ja lapsia, pahoinpitelevän miehiä ja syyllistyneen tappoihin. Kokonaan vieraan kulttuurin edustajien ilmestyminen kotiseudulle ei ilahduttanut helsinkiläisiä – ja kielimuuri esti lähemmät kontaktit.

Jo ennen kiinalaisten saapumista oli helsinkiläinen lehdistö ollut huolestunut juutalaisten elinkeinonharjoitusoikeuksien mahdollisesta laajentamisesta maan kaikkiin kaupunkeihin. Kun maahan sodan seurauksena syntyi paheneva pula-aika, epäiltiin keinottelun ja pulan takana olevan suurten kaupunkien juutalaisten. Sodan aikana Helsinki ”puhdistui” muista kansalaisuuksista: aluksi kaupungista poistettiin akselivaltojen kansalaiset (saksalaiset, itävaltalaiset ym.) ja sisällissodan jälkeen venäläiset.

Maailmansodan aikaiseen lähdeaineistoon tutustuessa tulee usein tunne, että lukee tämän päivän helsinkiläisten verkkokeskustelua. Kiinalaisten paikalle voisi helposti vaihtaa maahanmuuttajat, romanit tai monet muut vähemmistöt. Toiseus mietityttää ja pelottaa edelleen.

Monissa kaupunkisosiologian klassikoissa on todettu kaupunkielämän paradoksin olevan, että pienelle tiiviille alueelle asumaan hakeutuvilla ihmisillä tuntuu olevan suurempi tarve eristäytymiseen kuin yhteiseloon. Erityisesti tämä on näkynyt nopeasti kasvaneissa kaupungeissa. Pohjanmaalta Helsinkiin tulleet hakeutuivat 1900-luvun alkupuolella pohjanmaalaisten asuttamille asuinalueille ja taloihin. New Yorkin asuinalueet jakautuivat pitkään siirtolaisten kansalaisuuksien mukaan. Uudessa ja kasvavassa kaupunkiympäristössä haettiin rajoja joka suuntaan: aiemmin tulleet pyrkivät erottumaan myöhemmin saapuneista, sosiaaliluokat toisistaan ja etniset vähemmistöt pysyttelivät omina ryhminään.

Pitkällä aikavälillä ja sukupolvien vaihtuessa kaupunki on usein sulatusuuni, joka yhdistää lukuisat alaryhmät yhteiseen paikalliseen identiteettiin – toki osin erotukseksi muista alueista ja uusista tulokkaista. Onnellisessa kaupungissa kaupunginosien rajoilla tapelleet pojat päätyivät myöhemmin naimisiin toisia ryhmiä edustaneiden tyttöjen kanssa. Usein nuoret ovat omaksuneet tai kehittäneet itsellensä uuden asuinalueensa puhekielen ja kulttuurikoodiston – kuten esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosien työläiskaupunginosien nuoret slangin tai New Yorkin siirtolaiset englannin. Arvo Turtiaisen runon mukaisesti Polvijärven ja Kiimingin yhtyessä syntyy Helsinki.

Integraatio edellyttää yhteiseloa. Varoittavista esimerkeistä kuulimme mm. vuoden 2006 Kaupunkitutkimuksen päivillä, professori Sebastian Rochén täyttäessä salin kuvilla Pariisin palavista lähiöistä, tai lukiessamme Tuomas Nevanlinnan aiempaa kolumnia Chicagon kaupunkirakenteesta ja turvattomuudesta. Kaupungin erilaisten asukasryhmien linnoittautuminen omille asuinalueilleen ja toiseuden torjuminen tuottavat entistä suurempia pelkoja ja epäluuloja. Ensimmäisen maailmansodan Helsingissä kiinalaishysterialla ei ollut katetta – vaikka kyseessä ilmeisesti olikin pakkotyöhön komennettu vankijoukko – ja juutalaissyytökset unohtuivat pian kun keinottelun huomattiin olevan koko kansan huvi. Tästä huolimatta pelot – puolin ja toisin – olivat koettuna todellisia ja ohjasivat ihmisten käyttäytymistä.

Marraskuun lopulla seuran järjestämässä tilaisuudessa emerituskaupunkisuunnittelija Mikael Sundman nosti Helsingin 1900-luvun viimeisten vuosikymmenien menestystarinaksi alueellisen segregaation vähentämisen ja estämisen – varoittaen samalla aikojen olevan muuttumassa. Sundmanin ajattelun kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Kaupungissa asutaan yhdessä muiden ihmisten kanssa, eikä tämä ole mahdollista, jos ei vähintäänkin siedetä ja hyväksytä myös omasta taustasta poikkeavia kanssakaupunkilaisia. Erilaisten kulttuurien ja sosiaaliryhmien kohtaamisesta taisi osaltaan olla kyse myös ajankohtaisessa kertomuksessa, jossa kerrotaan tapahtumista Betlehemissä parituhatta vuotta sitten.

Mukavaa joulun odotusta kaikille!

9.12.2010
Samu Nyström

Turun pääkirjaston uusi osa avautui yleisölle vuonna 2007. Kirjaston arkkitehtuuri herätti ihailua alusta asti, ja olenkin viime vuosina saanut ilokseni esitellä rakennusta useille ulkopaikkakuntalaisille. Nyt kun kirjasto on ollut käytössä jo usean vuoden ajan, voi sitä jo tarkastella myös käyttäjän näkökulmasta. Tuliko siitä sellainen kaikki kaupunkilaiset yhteensaattava olohuone, joksi se lanseerattiin? Kuinka pitkälle ylipäätään voidaan etukäteen suunnitella rakennusten käyttötapoja ja sitä, millaisen paikan rakennus kaupungissa ja kaupunkilaisten arjessa saa?

Uuden kirjaston edellytykset olivat siinä mielessä hyvät, että vanhakin pääkirjasto oli sijainniltaan loistava ja sisätiloiltaan viihtyisä, vaikkakin ränsistynyt. Asiakaskunta oli siis jo olemassa ja rakennuksen huonosta kunnosta olivat luultavasti kärsineet enemmän kirjaston työntekijät (ja kirjat!) kuin asiakkaat. Tarpeeseen kirjasto kuitenkin tuli, sillä tilanahtaus alkoi olla tosiasia myös asiakkaille.

Tuntuu siltä, että kirjasto on suorastaan ylittänyt sille asetetut odotukset; siitä on tullut juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone kun kulttuurilaitoksen nykyaikana haluttaisiin olevan. Kirjastosta löytyvät omat houkuttelevat tilansa kaikenikäisille, ja siellä viihtyvät teinit ja pikkulapset, mutta myös tutkijat, tavalliset kaupunkilaiset ja kirjastossa päivän lehden lukevat ohikulkijat. Myös yliopisto on jalkautunut kirjastoon, ja esimerkiksi monia kirjanjulkistamistilaisuuksia on pidetty kirjaston studiossa. Uskoisin, että tämä on mahdollista siksi, että tilat ovat niin viihtyisät. Akustiikka on onnistunut, portaikko on upea ja rauhallista tilaa on riittävästi. Yksi hämmästyttävimmistä seikoista on kuitenkin se, että tämä viihtyisyys syntyy lasiseinien sisällä.

Lasi on kiehtonut arkkitehteja ja kaupunkilaisia aina ensimmäisistä näyteikkunoista lähtien. Sen kiehtovuus piilee sen ilmeisimmässä ominaisuudessa, läpinäkyvyydessä, joka paitsi keventää rakennuksen ilmettä, myös mahdollistaa näkymän rakennuksen sisään. Tätä ominaisuutta onkin pyritty hyödyntämään rakennusten markkinointipuheessa. Suuret lasiseinät vaikkapa Helsingin Sanomatalossa ja tulevassa Musiikkitalossa viestittävät, tai niiden halutaan viestittävän, arkkitehtuurin keveyttä ja avoimuutta mutta myös rakennuksessa toimivien instituutioiden läpinäkyvyyttä. ”Avoimuus on Musiikkitalon keskeinen toiminta-ajatus”, kerrotaan Musiikkitalon kotisivuillakin.

Usein kuitenkin unohdetaan, että vaikka lasi materiaalina mahdollistaa avoimuuden, se ei voi sitä taata. Turhaan ei puhuta naisten työelämässä tai poliittisella urallaan kohtaamastaan lasikatosta; lasi voi materiaalina olla myös torjuva ja esteitä luova ja sen läpinäkyvyys näennäistä. Siksi laajojen lasipintojen käyttö kaupunkiarkkitehtuurissa sisältää suuria riskejä. Jos rakennuksen käyttö ei perustu avoimeen toimintaan, ei arkkitehtuurin avulla voi luoda kaupunkilaisten olohuonetta, ja silloin lasi voikin vaikuttaa falskilta ja kylmältä. Ensimmäiset uutiset käyttöön otetusta Sanomatalosta kertoivat linnuista, jotka lensivät päin ikkunoita ja taittoivat niskansa. Tämä uutinen jäi monelle vahvaksi mielikuvaksi rakennuksen luonteesta.

Turun kirjastossa lasin käyttö on hillittyä ja mittasuhteiltaan sopusuhtaista. Kadulle päin oleva lasiseinä on lukupaikan vieressä. Uskoisin, että pääsyy siihen, miksi rakennuksesta on tullut monelle niin tärkeä, löytyy kuitenkin kirjan kansien välistä. Kirjaston arkkitehtuuri houkuttelee lukemaan ja rauhoittumaan. Se, mitä ohikulkeva kaupunkilainen lasin takana näkee, on kauniisti kehystetty lukeva ihminen.

3.11.2010
Silja Laine

Eurooppalaisen kaupunkihistorian suuri linja on jo pari vuosikymmentä ollut vertaileva tutkimus. Sen mukaan tietyn kaupungin historiaa ei kirjoiteta niinkään sen sisäisten, hallinnollisten ja sosiaalisten vaiheiden näkökulmasta kuin suhteessa toisiin kaupunkeihin ja kansainvälisiin prosesseihin. Vertailtaessa etsitään esimerkiksi kaupunkipareja, joilla on riittävästi samanlaisuuksia yhteiseksi pohjaksi, mutta myös sopivasti erilaisuuksia kiinnostavuuden turvaamiseksi. Maantieteellisesti kaupungit voivat sijaita lähekkäin tai sitten ei. Miksi tutkija vertaa juuri tiettyä kahta tai useampaa kaupunkia, voi johtua sattumasta tai välttämättömyydestä, mutta yhtä lailla muuta kautta syntyneen yhteistyön jatkeena.

Huoletonta vertailua harjoittaa kaupunkihistorian konferenssimatkailijakin, joka syyskesän sesongin aikana löytää itsensä eri kaupungeista. Tänä vuonna kohteinani olivat Belgian Gent ja meidän Tampereemme, joita yhdistää menneisyys eurooppalaisina tekstiiliteollisuuden kaupunkeina, samaa sarjaa kuin Englannin Manchester, Ruotsin Norrköping ja Ranskan Lyon, ja Intian Ahmedabad. Gentin merkkivuodet osuivat 1800-luvulle, Tampereen 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1960-luvulle. Kummallakin kaupungilla on vaikuttava vanha keskusta veden äärellä ja molempien nykyinen jälkiteollisen ajan identiteetti perustuu osittain yliopistoon. Tampereen elokuisen konferenssin ”Reusing the Industrial Past” teemat liittyivät teollisuushistoriaan ja kulttuuriperinnön suojeluun. Gentissä syyskuun alussa keskustelimme European Association for Urban Historyn (EAUH) konferenssissa eurooppalaisten ja vähän muidenkin maanosien kaupunkien historiasta ja sen tutkimuksesta.

Seuramme antoi panoksensa kumpaankin konferenssiin. Tampereella järjestimme oman session ”Values and meanings in urban industrial heritage”, joka keräsi lähes 60 kuulijaa pieneen luentosaliin keskustelemaan Maailmanperintökomitean valintaperusteista, Tammerkosken teollisuusmaisemasta, Sunilan teollisuusyhteisön modernin arkkitehtuurin kansallisesta ulottuvuudesta ja historian käytöstä kulttuuriperinnön suojelupolitiikassa. Gentissä oli useampiakin sessioita, joiden puheenjohtajista toinen ja yhdessä jopa molemmat toimivat aktiivisesti myös Seuran piirissä. Esitelmätarjonta läheni jo liiallista ja ohjelman kanssa kilpaili myös omaehtoinen tutkimusretkeily kaupungilla. Seuraava EAUH:n kaupunkihistorian konferenssi järjestetään kahden vuoden kuluttua Prahassa.

Gentillä ja Tampereella on suorakin kosketuskohta. Suomen ensimmäisen modernin tehdasrakennuksen, vuonna 1837 valmistuneen ns. Vanhan tehtaan suunnittelivat Finlaysonin alueelle Tampereelle Viipurin kaupunginarkkitehti Carl Leszig ja tehtaan tekninen johtaja John Barker, joka oli ollut hankkimassa oppia tekstiiliteollisuuden vaatimuksista ja arkkitehtuurista juuri Gentissä. Gent on portti suomalaisen teollisuusarkkitehtuurin historiaan. Finlayson oli edelläkävijä. Vanhan tehtaan kantavana rakenteena käytettiin innovaatiota, Fiskarsin tehtailla sarjatuotantona valmistettuja valurautapylväitä, joiden ohuus teki mahdolliseksi koneiden sijoittamisen aikaisempaa suurempiin yhtenäisiin huonetiloihin. Paloturvallisuutta lisäsivät ylimpään kerrokseen sijoitetut vesisäiliöt, joista sammutusvesi oli nopeasti johdettavissa suoraan palokohteeseen, eräänlainen sprinkler-järjestelmän prototyyppi. Finlaysonin tehtaan kutomosalissa otettiin myös käyttöön Suomen ensimmäinen sähkövalo vuonna 1884. Teollisuusrakennusten uudet käytöt ovat tuoneet Tampereen teollisen historian osaksi kaupunkilaisten nykypäivää. Sitä esittelevät myös Museokeskus Vapriikki ja Työväenmuseo Werstas Tammerkosken yläjuoksun molemmin puolin.

Konferenssimatkojen varjopuoli on sellaisten kaupunkien jääminen etäälle, joissa ei järjestetä konferenssia tai jossa järjestettävään konferenssiin ei halustaan huolimatta pääse. Heinäkuinen International Planning History Societyn – jonka puheenjohtaja on Seuran entinen puheenjohtaja Laura Kolbe – konferenssi ei mahtunut ohjelmaani, vaikka paikka houkutteli. Istanbulista minulla on suoria kokemuksia vain yhdeltä liian lyhyeksi jääneeltä matkalta monta vuotta sitten. Sen jälkeen olen halunnut vahvistaa yhteyksiäni siihen toiveiden toistaiseksi toteutumatta. Päämäärä on ennallaan, vaikka kaupunki ei ihan lähellä sijaitsekaan.

Kirjoitukset ovat kuitenkin tuoneet Istabulin lähemmäksi. Orhan Pamukin kirjat Istanbul ja Other Colors herättivät pysyvän kiinnostukseni kaupunkiin, jonka piirteistä löydän jotain hyvin tuttua ja omaakin. En osaa heti nimetä toista, johon se vertautuu. Pamuk kutoo yhteen todellisuuden ja fiktion: paikkoja, tapahtumia, muistoja, ihmisiä, esineitä, tunteita. Hän on tavoittanut jotain tärkeää siitä, miten kaupunkilaisen suhde omaan kaupunkiinsa rakentuu ja vähitellen lujittuu. Se ei elämän myrskyissäkään ohene eikä koskaan katkea. Kaupungista tulee osa ihmistä, joka elää sitä, osa hänen identiteettiään.

Luonteva kaupunkipari on Helsinki ja Tallinna, joiden yhteisyyttä viime vuoden toukokuussa julkaistussa Talsinki-Hellinna-kirjasessa kehitettiin Suomenlahden ylittävän kaksoiskaupunkiajatuksen kautta. Vaikka kaupungeilla on historiallisista syistä erilainen identiteetti, yhdistäviäkin tekijöitä on runsaasti, muun muassa samanlainen maailmankatsomus ja huumori. Yhä tärkeämmäksi koettua ja kiinteämmäksi toivottua yhteistyötä hallinnollisista päätöksistä riippumatta voisi kirjoittajien mukaan lisätä yhteisten projektien avulla. Tämän soisin minäkin toteutuvan.

---

Muistakaa kaupunkikolumnit: Juha Vuorinen kirjoittaa nyt otsikolla ”Minä Porissa, Pori meissä”.

10.10.2010
Anja Kervanto Nevanlinna

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat – syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto – voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

06.10.2010

Anja Kervanto Nevanlinna